Miten sinua on kasvatettu?

Saarna 12.2.2023
2. paastonaikaa edeltävä sunnuntai: Jumalan sanan kylvö
Hoos.10:12–13; 1. Kor. 3:7–15; Joh.4:31–38

Miten sinua on kasvatettu?

Kasvattaminen voi olla joskus vähän mutkikasta. Ainakin kasvien kanssa. Kun pitäisi tuntea, mitä kasvattaa. Yksi laji voi tarvita enemmän valoa, toinen lämpöä, kolmas vettä ja neljäs kuolee, jos sitä kastelee liikaa. 

Kasvamiseen vaikuttaa moni asia. Myös ihmisen kohdalla. Ehkäpä siinäkin on tärkeää tuntea se, joka kasvaa ja jota kasvatetaan. Kaikille ei toimi ihan samat keinot.

Mutta ainakin kasvupaikalla on väliä. 

Millainen on se ympäristö, jossa saa kasvaa ja varttua?

Onko siinä mahdollista kasvaa ja oppia rauhassa, 

onko turvallista kysellä, saako kasvaa omaan suuntaan?

Vai onko ympärillä jotain tietynlaisia vaikutteita, 

ajattelutapoja ja asenteita, 

joita ihan huomaamattakin tulee omaksuttua ja imettyä itseensä?

Myös olosuhteilla on väliä. 

Mitä kaikkea niissä omissa kasvuolosuhteissa on sellaista, 

joka vaikuttaa omaan kasvuun ja siihen, millaiseksi sitten kasvaa?

Saanko tarpeeksi valoa, 

saanko ruokaa ja rakkautta, 

saanko huomiota ja huolenpitoa?

Saanko olla oma itseni?

Saanko ylipäänsä kasvaa, saanko olla keskeneräinen vai pitääkö olla aina vähän valmiimpi, parempi, osaavampi, etevämpi? Riitänkö sellaisena kuin olen.

Ja kai kasvattajallakin on väliä, vaikka Paavalin mukaan ”istuttaja ei ole mitään, ei myöskään kastelija.” 

Mutta kyllä sillä on väliä, kuka kasvattaa ja miten kasvattaa.

Mutta ehkä kuitenkin vielä enemmän on väliä sillä, että kasvattaa. 

Että ympärillä on ja on ollut turvallisia ihmisiä, jotka haluavat pitää huolta, haluavat rakastaa, haluavat ohjata elämässä. Että on äitejä, isejä, isovanhempia, isosiskoja, pikkuveljiä, sukulaisia, kummitätejä ja kummisetiä, naapureita, opettajia, valmentajia, ystäviä, pappeja, seurakunnan kerhonohjaajia, seurakuntalaisia, ihan tavallisia ihmisiä ympärillä. Sellaisia, joiden kanssa opetella olemaan ihminen ja sitä mitä on.

Miten sinua siis on kasvatettu?

Jeesus puhui kylvämisestä ja siitä, miten siemen kasvaa. Toinen kylvää ja toinen korjaa. Minua se muistuttaa tänään erityisesti siitä, että kenenkään ei tarvitse pärjätä yksin, ei kasvatuksessa eikä kasvamisessa eikä elämässä muutenkaan, sillä koko elämä on kasvua. Ei tarvitse pärjätä tai selvitä omin voimin. Vaan se on yhteistyötä.

Opetuslapset pyysivät Jeesuksen syömään. Mutta Jeesuksella oli jo toisenlaista ruokaa. Ehkä opetuslapsilla olisi ollut ihan tavallista leipää. 

Ajattelepa leipäviipaletta, jonka ehkä aamulla söit aamupalaksi. Kuinka monta eri tyyppiä on osallistunut sen prosessiin. Yksi on kylvänyt siemenen, toinen on hoitanut peltoa, kolmas on antanut sateen ja auringonpaisteen, neljäs on korjannut kypsän viljan, viides on jauhanut jyvistä jauhon, kuudes on leiponut jauhoista leivän, seitsemäs on suunnitellut leivälle pakkauksen, kahdeksas on valmistanut pakkauksen, yhdeksäs on pakannut leivän, kymmenes on ajanut rekalla leipäpakkauksen kauppaan, yhdestoista on myynyt leivän, kahdestoista on ostanut leivän, ja kolmastoista olet sitten ehkä sinä, joka lopulta saat syödä sen.

Sama se on meidän kasvumme kanssa. Useat ihmiset ja asiat tässä maailmassa vaikuttavat siihen, millaisiksi me kasvamme. Joku on ruokkinut meidät, toinen on pukenut meidät, kolmas on opettanut lukemaan ja niin edelleen.

Ja jossain vaiheessa tätä prosessia me osallistumme myös toinen toistemme kasvuun. Olemme toisillemme peilejä, joista katselemme myös itseämme. Vaikutamme toisiimme. Kasvamme yhdessä. Opimme yhdessä. Ihmettelemme yhdessä.

Mitä ruokaa Jeesuksella sitten oli? ”Minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon ja vien hänen työnsä päätökseen.”

Niin kuin ruoka tyydyttää nälkämme, antaa meille ravinnon ja auttaa meidät kasvamaan, niin Jeesus koki ehkä merkityksellisyyttä ja hyvää mieltä siitä, että hänellä oli tehtävä ja hän sai sitä toteuttaa.

Kun me mietimme omaa kasvuamme, millaisia meistä on tullut, millaisiksi ehkä haluaisimme tulla, voi yksi kasvun suunta ja päämäärä olla se, että löytää elämässä oman paikkansa ja tehtävänsä. Ja ajattelen, että siinä seurakunta, kristillinen usko, luottamus Jumalaan ja hänen apuunsa ja osallisuuteensa tässä kaikessa voi olla tukemassa ja vahvistamassa omaa kutsumusta.

Seurakunta on kastettujen seura. Valmentajana ja joukkueenjohtajana on Kristus. Hän kannustaa ja rohkaisee etsimään tässä joukkueessa omia vahvuuksia ja omaa roolia. Seurakuntalaisina meitä kutsutaan pitämään toinen toisestamme huolta, heijastelemaan sitä Jumalan valoa ja rakkauden lämpöä kylmään ja pimeään maailmaan. Ja siten tukemaan yhä edelleen toinen toistemme kasvua. Myös sitä, että Jumalan perhe, seurakunta kasvaisi. 

Tutkimusten mukaan kasvu ja oppiminen tapahtuu jossain mukavuusalueen ja epämukavuusalueen välissä. Jossain tutun ja turvallisen tuolla puolen. Niin että voi vähän kokeilla omia rajojaan. Mutta ei niin että hypätään suin päin kohti vaaraa. Pelko lamaannuttaa ja kuihduttaa kasvun. Uusia asioita ja ajatuksia pitää saada tunnustella turvassa. Yksin voi helposti epäilyttää, mutta yhdessä ja yhteistyössä se voi jo onnistua.

Kävin viime keväänä Skotlannissa tutustumassa paikallisten seurakuntien elämään. Siellä monet yhteisöt ovat tosi pieniä ja monessa seurakunnassa on vain yksi pappi, joka on ainoa palkattu työntekijä. Yhdessä saarnassa paikallinen kirkkoherra puhui seurakunnan ja yksittäisen kristityn kasvusta. Hän sanoi, että kasvua tapahtuu siellä, missä on sekä etsijöitä että opastajia. Siis sellaisia, jotka vasta kyselevät, haluavat oppia ja ovat tutustumassa, ja sellaisia, jotka ovat kristittyinä jo vähän pidemmällä, kokeneempia, ja uskon matkallaan läpikäyneet jo enemmän. Kun nämä kaksi kohtaavat, molemmat voivat kasvaa ja oppia. Ja silloin myös seurakunta yhteisönä kasvaa ja oppii.

Löytyykö meiltä tällaista rohkeutta? Rohkeutta kysyä ja etsiä. Ja rohkeutta opastaa ja tukea toinen toistamme. Uskon, että meitä on tänäänkin koolla monenlaisia, eri tilanteissa olevia, sekä etsijöitä että opastajia, pieniä ja suuria, istuttajia ja kastelijoita, kylväjiä ja korjaajia. Ja jokaisella voi olla oma tärkeä paikkansa tässä kirkossa ja tässä seurakunnassa. 

Löydetään toisemme. Rohkaistaan toisiamme. Sillä me tarvitsemme elämässä, arjen kysymyksissä, uskossa ja uskon vahvistumisessa toinen toistamme ja yhdessä Jumalan rohkaisua. Niin kuin Paavali kirjoitti: ”Istuttaja ja kastelija ovat samassa työssä. - Vaan kaikki on Jumalan kädessä, hän suo kasvun.”