Siirry pääsisältöön

Pietarin perässä myrskyä päin

Saarna Huhtakodilla 29.1.2023

4. sunnuntai loppiaisesta: Jeesus auttaa hädässä

Job 38:1–4, 8–11, 16–18; 2. Tim. 1:7–10; Matt. 14:22–33



Pelko ja rohkeus, luottamus ja epäilykset, huolet ja huolettomuus, arkuus ja itseluottamus. Näiden asioiden kanssa ja niiden välillä joudumme usein kamppailemaan elämässämme ja uskossamme. 


Lukukappaleessa sanottiin, että ”Jumala ei ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengen.”


Nyt pelko pois, ajattelee Pietari ja lähtee rohkeasti vettä pitkin Jeesusta vastaan. Olivat olosuhteet millaiset tahansa, hän tahtoo päästä Jeesuksen luo. Ehkä se on Jeesuksen persoona, joka vetää puoleensa. Ehkä siinä on läsnäoloa, joka tuo rauhan ja levon.


”Älkää pelätkö”, Jeesus sanoo. ”Pysykää rauhallisina, minä tässä olen.” Niin kovasti Pietari kaipaa Jeesuksen lähelle, että toivoo tätä pyytämään luokseen.


Pietarin hahmo on värikäs ja särmikäs, siitä on ehkä monen helppo saada kiinni ja samaistua hänen osaansa. Pietari on usein eturivissä siellä, missä tapahtuu. Hän on ensimmäisenä lähtemässä, kun pyydetään, ja tarttumassa kun tarjotaan. Matteuksen evankeliumi kuvaa Pietarin matkan kiehtovana, paikoin huvittavana ja kuitenkin lohdullisena. 


Heti ja mitään kyselemättä Pietarin jättää verkkonsa rannalle, kun Jeesus evankeliumin alussa kutsuu Gennesaretinjärvellä hänet ja Andreaksen seuraajikseen. Hän uskoo niin lujaa, että uskaltaa päivän tekstissä astua aallokolle. Se on hän, joka Kirkastusvuoren juurella lausuu Jeesukselle tunnustuksen: ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan Poika.” Tunnustuksen, jonka varaan Jeesus lupaa rakentaa kirkkonsa. Tunnustuksen, jonka itseasiassa koko venekunta lausuu, kun Jeesus astuu veneeseen ja tuuli tyyntyy. Mutta Pietari on se, joka yleensä sanoo asiat ääneen, hän edustaja ja puhemies, joka puhuu muiden puolesta. 


Hän on kallio, vankka ja luja, vahva ja kestävä. Pääsiäisaterian jälkeen se on Pietari, joka vannoo erityistä uskollisuuttaan: ”Vaikka kaikki muut luopuisivat sinusta, minä en koskaan luovu.” Niin järkähtämätön tämä kallio oli uskostaan. Hän kokee sitoutumisensa muita lujempana. Kutsumus kantaa häntä, vaikka mikä tulisi. Näin hän vakuuttaa Jeesusta ja itseään. 


Mutta sitten, kuitenkin, yöllä Getsemanessa uni vie voiton ja vahvakin kallio alkaa hiljalleen vavahdella. Ja kun Jeesus sitten oli vangittu ja viety tuomittavaksi ja Pietari tunnistettiin Jeesuksen ystäväksi, kallio lopulta murtuu, hän kieltää Jeesuksen kolme kertaa: ”Minä en tunne tuota miestä.” 


Pietarin romahtaminen tuntuu radikaalilta, yhtä jyrkältä kuin hänen tuohon asti niin vahva uskonsa ja niin äärimmäinen vastauksensa kutsuun. Kutsumus ei kestänytkään, kun oli tosi kyseessä ja vastassa todellinen kiinnijäämisen uhka. Kieltäessä valahtaa kelpaaminen nolliin, itsetunto sortuu, pettymys ja suru jäävät kipeästi painamaan vahvan miehen mieltä. Yhteenkuuluvuuden kokemus luhistuu kuin silta, hän jätti ystävänsä yksin, petti sen, joka oli uskonut häneen enemmän kuin kukaan toinen.


Jotain samaa epäröintiä ja horjahtelua on läsnä jo järven aalloilla. Innokkaana ja itsetuntonsa huipussa tämä äärimmäisyyksien mies haluaa näyttää luottamuksensa livenä. ”Käske minun tulla luoksesi vettä pitkin.” Ja niin hän pysyykin pinnalla, kunnes huomaa, miten kovasti tuulee, ja hän pelästyy ja alkaakin vajota.


Jumala ei anna pelkuruuden henkeä, vaan rohkeuden ja voiman. Pietari ei lähde ennen kuin Jeesus sanoo: ”Tule!” Rohkeus ja voima tulevat lopulta jostain muualta kuin Pietarin omasta itseluottamuksesta. Se annetaan hänelle. Se on Jeesuksen sanoissa. Se on kutsussa, jonka Jeesus lausuu. ”Tule!” tai ”Seuraa minua!”, ”Menkää ja tehkää!”, ”Rakastakaa toisianne!”.


Jeesuksen sanoissa on rohkeus ja voima, sillä hän ei jätä seuraajaansa yksin. Hän ojentaa kätensä ja vetää ylös. Hän on lähellä siellä, missä hänellä on tilaa olla. Hän on mukana, kun kuljen hänen askelissaan. Hän on mukana, kun yritän rakastaa. Hän on kanssani, kun menen ja teen. Hän antaa rohkeuden ja voiman. Hän rakastaa ensin minua ja näyttää, mitä on rakastaa toisia, Jumalaa ja lähimmäistä. Hän menee vuorelle saadakseen rukoilla yksinäisyydessä. Näin hän kutsuu esimerkillään viettämään aikaa Jumalan kanssa. Hän ojentaa kätensä sille, joka tarvitsee apua. Näin hän ohjaa minuakin auttamaan, pitämään huolta, ojentamaan oman käteni.


Ja se on hyvä. Se on tarpeen. Sillä vähäinen on usein uskoni. Elämässä ponnistelen usein aallokossa vastatuuleen ja yritän pysyä pinnalla omin voimin. En uskalla aina luottaa Jumalan voimaan tai toisiin ihmisiin, joita Jumala tuo elämääni. Koetan pärjätä omillani, vaikka käsi on ojennettu minua varten.


Mutta hädissäni ja hapuilevinkin käsin voin tavoitella ja tarttua kiinni Jumalan armoon. Pietarikin sai kieltämisestä huolimatta uuden mahdollisuuden ja uuden kutsun, kun Jeesus ylösnousseena jälleen järven rannalla antoi hänelle tehtävän: ”Kaitse minun lampaitani. Ruoki minun karitsojani.” Ja niin hän antaa uuden mahdollisuuden myös minulle ja sinulle. Hänen kätensä ojentuu meille uudelleen ja uudelleen.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Niin kuin äiti lastansa - äitienpäivän saarna

Saarna äitienpäivänä 12.5.2012 6. sunn untai pääsiäisestä, Pyhän Hengen o dotus   Jes. 44:1-5; Room. 8:12-17; Joh. 15:26-16:4 Millaisia odotuksia sinulla on Jumalan suhteen? Odotatko tai toivotko jotain omaan elämääsi vai läheistesi elämään? Vai odotatko Jumalalta mitään? Millaisia ajatuksia odottaminen sinussa herättää? Odotatko toiveikkaasti vai onko mukana pelkoa? Äitienpäivään ajatukset odottamisesta sopivat. Helposti tulevat mieleen erilaiset odottamiset. Ne tilanteet, kun äiti on istunut lapsen kanssa lääkärin odotusaulassa, tai kun äiti on odottanut lastaan illalla kotiin. Sellainen odotus on täynnä huolta ja välittämistä. Taivaan Isä, katso tämän lapsen puoleen. Sellainen on monen äidin rukous. Ja tietysti äitiyteen kuuluu se lapsen syntymän odotus. Odotusaika, johon liittyy monenlaisia kysymyksiä. Toiveita ja pelkoja. Haluan siksi jakaa kanssasi erään kertomuksen, joka pohtii tätä syntymän odotusta hieman eri näkökulmasta, lapsen silmin. Olipa

Veden voima

Saarna 18.8.2024 13. sunnuntai helluntaista: Jeesus, parantajamme 2. Kun. 5: 1-15; Ap. t. 3: 1-10; Joh. 9: 1-7, 39-41 Oletko käynyt kesällä uimassa? Minäkin pääsin pulahtamaan Puulaan ensimmäistä kertaa. Ja oli muuten kerrassaan kirkkaan puhdasta vettä! Puulan vesissä kelpaa pulikoida. Vesi virkistää. Vesi virvoittaa. Vedessä uiskentelu voi rentouttaa. Ja vedellä on aika olennainen merkitys ihan meidän hengissä pysymiselle. Mihin kaikkeen vettä tarvitsemmekaan? Vesi on paras janojuoma. Suositusten mukaan ihmisen olisi hyvä juoda 1,5 litraa nestettä päivässä.  Helteellä vesi viilentää ja varjelee kuumenemasta liikaa. Vesi sammuttaa tulipalot. Veden avulla valmistamme ruokaa. Vesi antaa kasvun viljalle ja muille kasveille, joista valmistamme ruokaa. Pesemme vedellä vaatteet ja astiat ja itsemme. Huuhtelemme hampaamme. Peseytymällä ehkäisemme tautien leviämistä.  Vesi auttaa pysymään puhtaana ja hygieenisenä.  Vedellä on siis voima ihan arjessa pärjätäksemme. Ehkä e

Anna ihmeille mahdollisuus

Saarna 3.11.2024 Rippikoulustartti Kahden valtakunnan kansalaisena Room. 13: 1-7; Matt. 17: 24–27 Kuva joakant Pixabaystä Kuinka moni on joskus käynyt ongella? Kuinka moni on joskus saanut kalan? Kuinka moni on löytänyt kalan suusta kolikon? No se olisikin aikamoinen yllätys. Kolikoita kalan suusta harvemmin löytyy. Ja on se niinkin, että ihan joka onkireissulla ei tule välttämättä edes sitä kalaakaan. Joskus kalan saaminen on iloinen yllätys, vaikka se tulisi ilman kolikkoa suussa. Ehkä Jeesuksen pointti ei ole tässä antaa kalastus- tai tienausvinkkejä. Ehkä sitä rahaa kannattaa yrittää hankkia jotain muuta kautta kuin kalojen suuhun kurkkimalla. Mutta mikä se Jeesuksen pointti sitten on? Mitä Jeesus tässä haluaa meille sanoa? Minulle tulee ekana mieleen, että kannattaa antaa ihmeille mahdollisuus. Koska elämä voi joskus yllättää. Elämä voi yllättää, kun uskaltaa ihmetellä ja olla joskus suu ammollaan kuin kalalla. Niin kuin järvi on täynnä kaloja, jotka ei nappaa koukkuun