Luomakunnan sunnuntain saarna 28.8.2022
Vastuu luomakunnasta: 1.Moos.1:1-2:4; Kol.1:12-20; Joh.1:1-4
Elämä ei ole itsestäänselvyys. Elämä on lahja.
Elämän lahja näkyy siellä, missä sen osaa nähdä. Siellä, missä valot ovat päällä. Se näkyy hymynä vanhuksen silmissä, kun hän katsoo pientä vastasyntynyttä lasta. Elämän lahja tuntuu hellänä puristuksena, kun käsi ottaa kiinni kurttuisesta sormesta. Elämän lahja kuulostaa nuuhkaisulta, kun koira työntää kuononsa ruohikon sekaan ja ihmettelee ihastuksissaan kesäisiä tuoksuja, jotka tulvivat sieraimista sisään ja täyttävät aivot mielihyvähormonein.
Elämä ei ole itsestäänselvyys. Elämä on ja tuntuu.
Elämän lahja on sumua, joka leijailee vastaleikatun viljapellon yllä. Se on varastoon kerätty omenasato, talteen pakastetut mustikat, puolison kanssa löydetty sieniapaja. Elämän lahja on sekametsä, joka kohoaa rinteessä. Se on puu, joka kurottaa oksillaan kohti taivasta, kohti valoa. Elämän lahja on vihreä kasvi, joka kaikessa hiljaisuudessa saa happea aikaan.
Elämä ei ole itsestäänselvyys. Elämä on ihme.
Elämän lahja on katsoa yöllä tähtitaivaalle ja ihmetellä avaruutta ja kaiken suuruutta. Se on vetää keuhkot täyteen ja sukeltaa laiturilta pää edellä. Se on hengästymistä peleissä ja leikeissä, ja kiljahdus, kun hämähäkki kiipeää paljasta säärtä pitkin. Elämän lahja on käsi, joka tarttuu käteen. Ääni, joka sanoo: ”Ei mitään hätää. Tässä olen.”
Elämä ei ole itsestäänselvyys. Elämä on ihmisten valo.
Sillä ilman valoa on pimeää ja kaikki pysyy piilossa. Mitään ei näe, mistään ei oikein tule mitään. Maisemat eivät erotu, vanhuksen silmät eivät naura kun elämän ihmeet eivät näytä miltään.
Jos metsässä kaatuu puu, mutta kukaan ei ole paikalla, kuuluuko siitä ääntä? Jos pimeys peittää syvyydet ja kaiken, mitä meille ilman valoa jää?
Valo tekee näkyväksi. Valo antaa elämän. Valo antaa kasvun. Valo antaa voiman ja energian, joka saa aikaan elämää maailmassa, elämää meissä, elämää meidän välillämme, meidän keskellämme.
Luomiskertomuksessa ”Jumala sanoi: ’Tulkoon valo!’ Ja valo tuli. Jumala näki, että valo oli hyvä. Jumala erotti valon pimeydestä.”
Kolossalaiskirjeen mukaan Jumala ”on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan”, valon valtakuntaan.
Ja edelleen: ”Hänen”, siis Kristuksen, ”välityksellään luotiin kaikki - - Kaikki on luotu hänen kauttaan ja häntä varten. Hän on ollut olemassa ennen kaikkea muuta, ja hän pitää kaiken koossa. Hän on myös ruumiin pää, ja ruumis on seurakunta.”
Seurakuntana me olemme valon puolella. Seurakuntana me olemme elämän puolella. Elämä on ihmisten valo.
Elämä ei ole itsestäänselvyys. Elämä on tarkoitus.
Elämä on, koska Jumala tahtoi niin. Elämä on, koska Jumala näki, että niin on hyvä. Jumala katsoi kaikkea luomaansa ja piti siitä. Hän oli tehnyt hyvin. Hän oli tyytyväinen. Tämä on hyvä aikaansaannos, hyvä maailma.
Jos ajattelemme tai uskomme, että kaikki luotu, koko tämä kaikkeus, tämä luomakunta on täällä Jumalan tahdosta, hänen sanansa synnyttämää, eikö silloin kaikella ole myös jokin tarkoitus? Että kaikki, mitä on, on tänne tarkoitettu. Että Jumala on halunnut tänne sinut ja minut. Että jokainen ihminen on hänelle ihme. Mutta että Jumala on tahtonut tänne myös kärpäset ja hyttyset, nilviäiset ja punkit. Kaikella on tarkoituksensa, vaikka ymmärryksemme valokeila ei siihen yltäisikään. Me voimme sitä ihmetellä ja yrittää käsittää.
Elämä ei ole itsestäänselvyys. Se on lahja, mutta myös tehtävä.
Koska elämä ei ole mikään itsestäänselvyys, tulee elämää suojella, luotua varjella ja olemisen ihmeestä pitää huolta. Se on meidän tehtävämme. Seurakuntana ja ihmiskuntana. Jos Kristus pitää kaikkea koossa – siis ylläpitää luotua armollaan ja lunastuksensa voimalla – ja jos Kristus on ruumiin pää ja ruumis on seurakunta, tulee meidän seurakuntanakin olla valon ja elämän puolella, seurata häntä, ottaa hänestä oppia ja pyrkiä myös itse pitämään tätä kaikkea koossa.
Katso siis ympärillesi ja ihmettele. Etsi ja tavoittele sitä, mitä luomakunta sinulle antaa. Kiitä siitä, mitä on, kiitä siitä, että olet. Ja anna kiitollisuutesi olla sinussa se voima, joka liittyy Luojan luomistyöhön ja tahtoo pitää elämää yllä, suojella ja varjella tätä maailmaa ja kaikkea sitä hyvää, mitä yhä on jäljellä.
Elämä ei ole itsestäänselvyys. Elämä on kiitosaihe.
Haluan päättää saarnani Raili Malmbergin runoon:
Ylistyslaulu elämälle
Tänään, kun auringon kuumat ja häikäilemättömät
hyväilyt jälleen kerran
ovat herättäneet eloon
koko luomakunnan,
ja maailma on räjähtänyt täyteen
luomisen rajua riemua,
juuri tänään
tahtoisin laulaa ylistyslaulun
sinulle, elämä.
Tahtoisin laulaa
lasinkirkkaan laulun,
jonka sävel soi kuulaana ja kauniina
niin kuin mustarastaan huilu
himmeässä kesäyössä.
Tahtoisin laulaa
yksinkertaisen laulun,
jonka jokainen sana on tosi ja aito,
niin kuin koivun tuoksu
ensimmäisen kevätsateen jälkeen.
Tahtoisin laulaa näin:
Rakastan sinua, elämä,
rakastan silloin kun annat,
kun ruhtinaslahjojesi runsaus
ryöppyää ylitseni,
kun ilo, hellyys, ystävyys, ihmisen läheisyyden
lämpö
lankeavat osakseni,
ja sydämeni on kevyt ja onnellinen.
Mutta tahdon oppia rakastamaan sinua
silloinkin, kun sinä otat,
kun vaadit takaisin jonkun lahjoistasi,
kun kiellät jotain keskeistä,
jotain, jota ilman on autiota elää,
tai pakotat minut hyväksymään
kipeää tekevien jäähyväisten välttämättömyyden.
Sillä saaminen ja luopuminen,
tuleminen ja lähteminen,
alku ja loppu,
kaikki ne kuuluvat sinun kuvaasi, elämä,
ja siksi tahdon tänään kiittää sinua kaikesta,
itkusta ja naurusta,
ilosta ja tuskasta,
rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta,
kukkimisesta ja kuihtumisen kivusta,
sillä katoamisen ja kuoleman varjon alla
täyttää sydämeni riemuitseva kiitollisuus:
olen saanut olla ihminen. (Raili Malmberg)
Kommentit