Saarna 30.1.2022
4. sunnuntai loppiaisesta: Jeesus auttaa hädässä
Jeesus astui veneeseen, ja opetuslapset seurasivat häntä. Järvellä nousi äkkiä ankara myrsky. Aallot löivät yli veneen, mutta Jeesus nukkui. Silloin opetuslapset herättivät hänet ja sanoivat: ”Herra, pelasta meidät! Me hukumme.” ”Miksi te noin pelkäätte, vähäuskoiset?” Jeesus sanoi. Sitten hän nousi ja nuhteli tuulta ja aaltoja, ja tuli aivan tyven. Ihmiset hämmästyivät ja sanoivat: ”Mikä tämä mies on? Häntähän tottelevat tuulet ja aallotkin.”
Tämä on kertomus uskosta. Se on kertomus Jeesuksesta ja opetuslapsista ja heidän välisestä suhteestaan. Siis uskosta, joka yhdessä kasteen kautta liittää Jeesukseen ja pitää yllä suhdetta hänen kanssaan.
Opetuslapset seurasivat Jeesusta veneeseen. He tiesivät millaisia vaaroja järvellä saattaisi tulla, olihan osa heistä kokeneita kalamiehiä. Mutta silti he seurasivat Jeesusta. Ehkä he olivat olleet aiemminkin vesillä yhdessä. Ehkä he luottivat, että kyllä tässä pärjätään. Tai ehkä he halusivat riskilläkin viettää aikaa Jeesuksen kanssa. Ehkä se kertoo uskosta jotain oleellista, jotain minkä toivoisin olevan totta myös omalla kohdallani. Että usko on jotain sellaista luottamusta, joka eletään todeksi ihan sen tutun ja arkisen keskellä, tutuilla kalavesillä, tutun ystävän seurassa, osana tavallista elämää, missä ikinä olemmekaan tai liikummekaan.
Opetuslapset liikkuivat järvelle, vene lipui ulapalle. Ja kävikin niin, että myrsky nousi äkkiä. Niin voi käydä. Lumimyräkkä voi yllättää ja pyyhkäistä tienoon yli. Uhkakuva voi toteutua. Ahdingot ja vaikeudet voivat tuntua ylivoimaisilta kuin Paavalilla Aasian maakunnassa. Turvallinen luottamus voi muuttua äkkiä peloksi, toivo voi muuttua lohduttomuudeksi, ilo ankeudeksi, usko epäilyksi. Ehkä opetuslasten usko olikin luottamusta myös arvaamattomissa ja odottamattomissa tilanteissa. Sekin on tärkeä uskon ulottuvuus. Ettei uskoisi vain silloin, kun on tyyntä, vaan myös silloin, kun elämä keikuttaa.
Miksi te noin pelkäätte? kysyy Jeesus. Uskokaa edes vähän. Katsokaa, ei ole mitään hätää. Ja sitten hän käskee tuulia ja aaltoja ja tulee tyyntä. Tuulet ja aallotkin tottelevat Jeesusta.
Ehkä mekin voimme siksi omien tunteidemme vallassa tökkiä Jeesusta hereille ja pyytää häneltä apua. Hän on luvannut olla kanssamme kaikki päivät. Hän on valmis kuulemaan, mitä asiaa meillä on. Hän pyytää meitäkin seuraansa, kulkemaan kanssaan, pysymään samassa veneessä. Jotta tuntisi meidät paremmin ja jotta voisi meitä sitten myös hädässä auttaa.
Kun tuulet kääntyvät ja mietimme, mikä avuksi, voimme ehkä kääntyä hänen puoleensa ja sanoa ”Herra, pelasta meidät!” Ehkä hän voi sitten lohduttaa suruamme ja muuttaa sen kaipaukseksi. Ehkä hän voi pehmittää vihaamme ja katkeruuttamme ja muuttaa sen ymmärrykseksi. Ehkä hän voi suojata meitä peloissamme ja tuoda tilalle turvallisuutta. Ehkä hän voi virvoittaa väsymyksemme ja antaa meille uutta voimaa. Ehkä hän voi olla vierellä masennuksessa ja sytytellä pieniä valoja elämäämme kuin majakan lyhtyjä, jotta jaksamme ja osaamme jatkaa eteenpäin emmekä vain ajelehtisi päämäärää vailla. Ehkä hän voi ottaa vastaan syyllisyytemme ja antaa anteeksi, antaa tilalle lempeyttä itseämme ja toisiamme kohtaan. Ehkä hän voi kohdata häpeän, jota itse emme tahtoisi kohdata, ja saada meidät kokemaan itsemme hyväksytyksi, arvokkaaksi ja kelpaavaksi. Ja ehkä hän voi auttaa katsomaan asioita laajempaa horisonttia vasten ja näkemään toivoa siellä, missä on vain tummia pilviä. Ehkä hän voikin muuttaa epätoivon uskoksi siihen, että niin kuin lumimyrsky kerran loppuu ja ajan kanssa myös kinokset haihtuvat, myös tuulet laantuvat, tukossa olevat tiet vielä aukeavat, kysymykset ratkeavat, vankeuden painavat kahleet katkeavat. Kaikkea kestää vain aikansa.
Kaikenlaisissa tilanteissa ja tunteiden aallokossa usko voi olla tarrautumista, luottamusta ja kiinni pitämistä. Ehkä Jeesus voi käskeä meidänkin tuuliamme ja vaikuttaa tunnetiloihimme, ettemme jäisi vain niiden alle hukuksiin, vaan pitäisimme kuin veneen reunasta kiinni siitä, mikä on elämässämme pysyvämpää ja oleellista, siitä, mikä on tärkeää ja tähdellistä, siitä, minkä varassa elämme ja elämän veneessä purjehdimme. Myrsky voi siksi olla myös mahdollisuus, joka paljastaa sen, mitä me lopulta hapuilemme ja mistä huudamme apua.Laiva tai vene on vanha kirkon ja seurakunnan symboli. Sellainen on maalattu myös tuohon kirkkomme kattoon alttarin yläpuolelle. Kuin laiva aallokossa purjehtii seurakunta maailman tyrskyissä ja myrskyissä. Sen mastona on risti, sillä kirkko seilaa Jeesuksen sovitustyön varassa. Sen ankkurina on toivo, sillä kristitty on kiinni taivaan satamassa ja iankaikkisen elämän lupauksissa. Sen kapteenina on Jeesus, joka tuntee määränpään ja ohjaa oikeaan suuntaan. Siksi usko antaa hänen johdattaa eteenpäin maailman tuulissa, läpi aaltojen, jotka lyövät vasten, mutta myös myötätuulessa, jota Pyhä Henki puhaltaa purjeisiin.
Siksi meidän, kun olemme samassa veneessä Jeesuksen kanssa, ei tarvitse pelätä eikä huolehtia siitä, miten selviämme. Me emme purjehdi yksin, vaan meillä on toisemme tukena ja matkaseurana, olkapäänä johon itkeä, korvina joille huokailla, käsinä joihin tarttua. Ja meidän kanssamme läpi elämän ulapan on ihmiseksi tullut Jumala, jota tottelevat tuulet ja aallotkin.
Kommentit