Saarna 3. adventtina 12.12.2021
Matt. 11:2-10
Olenko odottanut turhaan? Olivatko toiveeni liian korkealla? Tartuinko väärään oljenkorteen, laitoinko kaiken likoon väärän voittajan luulossa? Olenko odottanut turhaan?
Johanneksen kysymys vankilan kolkkoudesta koskettaa koleasti ja kolahtaa kohti: ”Oletko sinä se, jonka on määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa toista?”
Sillä odottamisen vaivaan suostuneet tietävät kyllä, että odottaessa kärsivällisyyttä koetellaan ja usko voi horjahdella.
Lapsen odottaminen on ajoittain fyysisesti tukalaa ja raskasta, samoin epävarmuus ja huoli ovat herkästi myös henkisesti läsnä.
Sairastunut odottaa toipumista, joka voi kestää, kun etsitään toimivia lääkkeitä, kokeillaan erilaisia hoitoja, ja toivo parantumisesta keikkuu vaakalaudalla. Odottaminenkin voi olla yhtä tuskaa.
Palvelutiskillä numero ei vaihdu niin nopeasti kuin tahtoisin, ja olisi jo kiire seuraavaan osoitteeseen. Miksi ihmeessä täällä ei ole tarpeeksi henkilökuntaa hoitamassa hommiaan?
Viimeinen tunti perjantai-iltapäivänä kuluu hitaasti kuin vanha mustavalkofilmi. Oppilas tuijottaa luokan seinää, kelloa, jonka viisarit eivät liiku, ovat varmaan jumissa.
Yövuorossa huonosti nukutut unet kostautuvat. Silmät tahtovat painua kiinni, vaikka pitäisi valvoa ja jaksaa odottaa aamuun asti.
Tai sitten sitä vain odottaa, että elämässä tapahtuisi jokin hyvä, hellittävä muutos. Että asiat ratkeaisivat, löytyisi vastaus, avautuisi suunta.
Monenlainen odottaminen on meille tuttua. Ja se voi olla kovaa työtä. Odotuksen viivästyessä voimat vähenevät ja saatan väsähtää. Milloin oikein alkaa helpottaa? Milloin kysymyksiini vastataan? Milloin tämä odotus palkitaan?
Pitkän odotuksen aikana voi alkaa epäilyttää. Sitä katsoo taakseen ja miettii, mitä on tullut tehtyä, ja olisiko pitänyt valita toisin. Onko tämä sittenkään se tie, jota haluan seurata. Odotuksen vankilasta huudahdan: kenelle oikeastaan haluan raivata tietä, ketä lopulta odotan ja mitä häneltä toivon?
Johannes Kastaja oli odotuksen mestari. Tienraivaaja, sanansaattaja, parannussaarnaaja, ääni joka huutaa autiomaassa. Hän valmisti muita odottajia ja lievitti heidän odotustaan. Kun ihmiset tulivat hänen luokseen, hän lupasi, että pian tulee joku suurempi, sellainen, jonka kenkiensä nauhoja hän itse ei edes kelpaisi solmimaan.
Johannes oli raju ilmestys erämaan korvessa, kamelinkarva-asussaan, heinäsirkkoja popsien, villimehiläisten hunajalla höystettynä. Hänellä oli ihmisille raju viesti: kääntykää ja tehkää parannus, tehkää mielenmuutos. Ja hänelle myös kävi rajulla tavalla: hänet vangittiin ja lopulta mestattiin oikeudentajunsa vuoksi. Hän eli kuten opetti, oli rohkeasti sitä minkä uskoi oikeaksi, oli valmis uhrauksiin uskonsa ja sanomansa vuoksi. Mutta silti ja ehkä ihan inhimillisyyttään hän halusi vielä varmistaa Jeesukselta: ”Oletko sinä se, jonka on määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa toista?”
Se on kysymys, jossa kuuluu odottamisen piina ja odottamisen lohduttomuus. Kansa oli odottanut vuosia ja vuosisatoja, että pelastaja saapuisi. Että tulisi kuningas, joka toisi vapauden. Kuningas, joka toisi muutoksen. Kuningas, joka laittaisi asiat kuntoon. Oliko todella tuo kuningas nyt saapunut? Vai oliko jälleen luvattu liikoja ja luotettu turhan innoissaan? Entä jos tämäkään ei toisi vastausta elämän kipuihin ja kysymyksiin?
Miten Jeesus sitten vastaa? Hän vastaa lempeästi, tilaa antaen. Hänen vastauksensa ei jyrää tai jyrähdä. Se ei hyökkää tai käy päälle turhautuneena ja pettyneenä siihen, että häntä epäillään. Hänen vastauksensa on lempeän kuninkaan vastaus, kuninkaan, joka saapui nöyränä aasilla ratsastaen, kuninkaan, joka syntyi pienenä ja avuttomana eläinten vaatimattomaan karjasuojaan, ja joka seimestä ristille asti katsoi ihmistä silmiin hyvyydellä ja rakkauden katseella. Jeesuksen vastaus antaa tilaa ja ymmärrystä. Se pyytää odottajilta rauhaa ja pysähtymistä. Katsokaa itse. Kuunnelkaa ja nähkää itse. Kokekaa itse, mitä tapahtuu. Testatkaa itse, toimiiko tämä vaihtoehto. Arvioikaa itse, onko odotuksenne sen arvoista.
Jeesuksen vastaus oli: ”Kertokaa Johannekselle, mitä kuulette ja näette: ’Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma.’” Jeesuksen vastaus on kuin insinöörisovellus kimuranttiin ongelmaan: mikä toimii, se toimii; mikä ei toimi, se ei toimi. Huomaatteko, että tämähän toimii. Huomaatteko, kuinka asioita alkaa tapahtua, kun hänen läsnä, kun hän saa toimia, kun hän saa tehdä, mitä hänen on tarkoitus tehdä.
Kun siis epäilyksen hetkinä kyselemme, onko odotuksemme turhaa tai missä on maailman pelastaja, kysytään ensin itseltämme, ketä odotamme, mitä odotamme, mitä toivomme, mitä kaipaamme tapahtuvan. Annammeko me Jeesuksen toimia, annammeko hänen vaikuttaa. Näemmekö, kuulemmeko ja koemmeko, mitä tapahtuu, kun hän saa sijaa elämässämme, kun hän saa toimia meidän keskellämme, meidän odotuksessamme, tiellämme kohti joulua.
Sillä tuo Johanneksen kysymys sisältää myös näkökulman, joka on yhteinen näkökulma. ”Pitääkö meidän odottaa toista?” Vaikka kukin meistä kulkee omaa tietään kohti joulua, vaikka kukin meistä odottaa ja elää omaa odotustaan, odotus on myös yhteinen, sillä pelastaja on yhteinen ja kuningas on meidän yhteinen kuningas. Ehkä odotus sujuu mukavammin, jos odotamme yhdessä. Jos elämme rinnakkain sellaista todellisuutta, jossa kaikkia vastauksia ei anneta kerralla, todellisuutta, jossa kysymyksiä ihmetellään yhdessä, todellisuutta, jossa odotus koettelee kärsivällisyyttä, toivoa, malttia, jaksamista. Kun odotamme yhdessä, saamme tukea, lohduttaa ja rohkaista toinen toistamme. Ehkä kuningas toimiikin niin, että hän laittaa myös meidät toimimaan. Olemaan vastaus niille, jotka ovat jotain vailla. Auttamaan heitä, joita juuri meidän kätemme, sanamme ja elämämme voivat auttaa. Kuulemaan heitä, joita korvamme voivat kuunnella. Näkemään heidät, joita silmämme voivat nähdä. Rakastamaan heitä, joihin meidän sydämemme yltää ja tavoittaa.
Me odotamme, me kaipaamme ja me toivomme. Me turvaudumme ja me luotamme. Rohkeasti me kuljemme eteenpäin, tietä kohti joulua, kohti kuningasta, joka tulee luoksemme, Vapahtajaa, joka tulee sydämeemme, lasta, joka syntyy syliimme. Hän voi olla meille vastaus, joka annetaan epäilyymme, väsymykseemme, kärsimättömyyteemme odotuksemme keskellä, kun mietimme, onko odotuksemme turhaa, kun kyselemme, ”oletko sinä se, jonka on määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa toista”.
Kommentit