Toisen adventin saarna 5.12.2021
Hoos. 2:20-22; 1. Piet. 1:13-17; Luuk. 21:25-36
On olemassa monenlaisia joulutervehdyksiä. Joku toivottaa joulun rauhaa, toinen iloista tai siunattua joulua. Jouluna 53 vuotta sitten, vuonna 1968 ihminen kiersi ensimmäisen kerran kuun. Apollo 8:n astronautit lähettivät tuolloin kotiin oman joulutervehdyksen. Se olikin aika yllättävä. Terveisinä kuun kiertoradalta he lukivat nimittäin Raamatusta luomiskertomusta.
Miksi ihmeessä, saatat kysyä. Mitä yhteistä on joululla ja luomiskertomuksella?
Joulua juhlitaan, koska Jumala päätti tulla ihmiseksi. Kertomus maailman luomisesta kuuluu samaan stooriin. Syntyneellä Vapahtajalla oli oma roolinsa jo maailman synnyssä.
Alussa oli Sana.
Sana oli Jumalan luona,
ja Sana oli Jumala.
Jo alussa Sana oli Jumalan luona.
Kaikki syntyi Sanan voimalla.
Mikään, mikä on syntynyt,
ei ole syntynyt ilman häntä.
Hänessä oli elämä,
ja elämä oli ihmisten valo.
Valo loistaa pimeydessä,
pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.
Tänään toisena adventtina tuo sama Jeesus maalaa toisenlaisen kuvan: Meri pauhaa, kansat ovat epätoivon ja ahdistuksen vallassa, kaikki lamaantuvat pelosta. Taivaankappaleissa on merkkejä ja taivaan voimat järkkyvät. Jeesus puhuu lopun ajoista, siitä mitä tapahtuu, kun maailma ja tämä aika päättyvät. Siihen liittyy Jeesuksen puheessa ahdinkoa ja kauhua, ja kieltämättä mielikuvat maailmanlopusta ovat usein enemmän painajaisia kuin päiväunia, ennemmin uhkakuvia kuin haaveita ja toiveiden täyttymystä.
Päivän raamatunteksteissä on muutenkin aika sotaisa kuvitus. Pietarin kirjeessä kehotetaan vyöttäytymään. Siis varustautumaan ja olemaan valmiudessa. Vyö yllä ja miekka siinä kupeella, käden ulottuvilla on turvallisempaa odottaa lähestyvää vaaraa. Tai mistä sitten ahtaassa tilanteessa itse kukin etsiikään suojaa ja millä puolustautuu. Sanoilla vai teoilla, tunteilla vai ajatuksilla? Saatan keksiä sanoillani jonkin ovelan verukkeen tai perustelun puolustuksekseni tai kääriä ajatukseni valheisiin, joilla huijaan ja pimitän totuutta, kun en muuta keksi. Tai ehkä valitsen yltiöpäisen uhrautumisen tien, unohdan oman arvoni enkä pidä puoliani vaan mukaudun muiden mielen mukaan. Tai kenties viha tai pelko tai jokin muu tunne antaa minulle suojan. Tunteen vallassa luulen olevani koskematon, ajatuksissani asetan itseni muiden yläpuolelle.
Johanneksen evankeliumin alku puhuu siitä, kuinka jouluna Sana tuli lihaksi, Jumala tuli ihmiseksi. Raamatun luomiskertomuksessa merkillepantavaa on se, kuinka Jumala oli luomaansa tyytyväinen. Hän katsoi kaikkea tekemäänsä ja näki, että se oli hyvä. Ja katsoi ihmistä ja muuta luomakuntaa hyvyydellä ja rakkauden katseella.
Kun Jumala tuli sitten Jeesuksen persoonassa ihmiseksi, hän katsoi edelleen tuolla samalla katseella, seimestä alkaen, ristille asti. Jeesus katsoi armahtavasti ja ymmärtävästi, hyväksyvästi ja rohkaisevasti. Hänen katseensa antoi toivoa ja uskoa huomiseen, se oli katse, joka palautti monelle ihmisarvon, hän rakasti katseellaan, sillä se oli katse, joka näki, että kaikessa ja jokaisessa luodussa on hyvyyttä.
Hoosean kirjassa sotavarustus saa kuitenkin kyytiä. Jumala lupaa päättää sodat, särkeä jousen ja miekan ja luoda rauhan. Jumala antaa rauhan paitsi ihmisille, myös eläimille ja koko luomakunnalle. Myös metsästysvälineinä jousi ja miekka käyvät turhiksi. Luomakunta, joka Jeesuksen lopunajallisessa kuvituksessa vaikeroi ja valittaa, saa lupauksen rauhasta ja uudesta liitosta.
Ehkä tästä uskaltaa päätellä, että Jumala on rauhan puolella. Kun ihminen unohtaa turvautua Jumalan apuun, kun ihminen on uskoton, Jumala on uskollinen ja hieroo yhä uudelleen sopua ihmisen kanssa. Kun ihminen toimii epäoikeudenmukaisesti suhteessa toisiin, Jumala on reilu ja hyvä. Kun ihminen on itsekäs ja välinpitämätön, Jumala tarttuu oikeuden ja rakkauden sitein. Kun ihminen katsoo ohi, Jumala katsoo hyvyydellä ja rakkauden katseella. Tuo katse on paras puolustuksemme. Sen suojissa sydämeni saa rauhan ja saan olla vapaa kaikista keinotekoisista turvarakennelmista, joista etsin suojaa elämäni ahdingoissa.
Pietarin kirjeessä rohkaistaankin panemaan ”täysi toivonne siihen armoon, joka teille annetaan Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä”. Vaikka Jeesuksen kuvat lopun ajoista ovat ehkä luotaantyöntäviä ja voivat herättää pelkoa ja myös vaikeutta ymmärtää, mistä hän puhuu, hänen viestinsä on lopulta armon viesti: ”Silloin nähdään Ihmisen Pojan tulevan pilven päällä suuressa voimassaan ja kirkkaudessaan. Kun nuo tapahtumat alkavat, nostakaa rohkeasti päänne pystyyn, sillä teidän vapautuksenne on lähellä.”
Jeesuksen sanoma on vapautuksen sanoma. Se on armon ja hyvyyden sanoma. Hänen katseensa on rakkauden katse. Nostakaa rohkeasti päänne pystyyn, hän kannustaa. Sillä vain pää pystyssä näemme eteenpäin ja voimme luottavaisesti katsoa tulevaisuuteen. Vaikka nyt olisi pimeää ja ahdinko valtaisi mielen, vaikka jokapäiväisen elämän huolet vetäisivät ajatukset synkkyyteen, toivo tulevasta, usko huomiseen, voi antaa valoa, ehkä vain ihan vähän, mutta vähänkin riittää. Vähänkin valoa auttaa jaksamaan, kestämään ja odottamaan. ”Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.”
Miksi ihmeessä, saatat kysyä. Mitä yhteistä on joululla ja luomiskertomuksella?
Joulua juhlitaan, koska Jumala päätti tulla ihmiseksi. Kertomus maailman luomisesta kuuluu samaan stooriin. Syntyneellä Vapahtajalla oli oma roolinsa jo maailman synnyssä.
Alussa oli Sana.
Sana oli Jumalan luona,
ja Sana oli Jumala.
Jo alussa Sana oli Jumalan luona.
Kaikki syntyi Sanan voimalla.
Mikään, mikä on syntynyt,
ei ole syntynyt ilman häntä.
Hänessä oli elämä,
ja elämä oli ihmisten valo.
Valo loistaa pimeydessä,
pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.
Tänään toisena adventtina tuo sama Jeesus maalaa toisenlaisen kuvan: Meri pauhaa, kansat ovat epätoivon ja ahdistuksen vallassa, kaikki lamaantuvat pelosta. Taivaankappaleissa on merkkejä ja taivaan voimat järkkyvät. Jeesus puhuu lopun ajoista, siitä mitä tapahtuu, kun maailma ja tämä aika päättyvät. Siihen liittyy Jeesuksen puheessa ahdinkoa ja kauhua, ja kieltämättä mielikuvat maailmanlopusta ovat usein enemmän painajaisia kuin päiväunia, ennemmin uhkakuvia kuin haaveita ja toiveiden täyttymystä.
Päivän raamatunteksteissä on muutenkin aika sotaisa kuvitus. Pietarin kirjeessä kehotetaan vyöttäytymään. Siis varustautumaan ja olemaan valmiudessa. Vyö yllä ja miekka siinä kupeella, käden ulottuvilla on turvallisempaa odottaa lähestyvää vaaraa. Tai mistä sitten ahtaassa tilanteessa itse kukin etsiikään suojaa ja millä puolustautuu. Sanoilla vai teoilla, tunteilla vai ajatuksilla? Saatan keksiä sanoillani jonkin ovelan verukkeen tai perustelun puolustuksekseni tai kääriä ajatukseni valheisiin, joilla huijaan ja pimitän totuutta, kun en muuta keksi. Tai ehkä valitsen yltiöpäisen uhrautumisen tien, unohdan oman arvoni enkä pidä puoliani vaan mukaudun muiden mielen mukaan. Tai kenties viha tai pelko tai jokin muu tunne antaa minulle suojan. Tunteen vallassa luulen olevani koskematon, ajatuksissani asetan itseni muiden yläpuolelle.
Johanneksen evankeliumin alku puhuu siitä, kuinka jouluna Sana tuli lihaksi, Jumala tuli ihmiseksi. Raamatun luomiskertomuksessa merkillepantavaa on se, kuinka Jumala oli luomaansa tyytyväinen. Hän katsoi kaikkea tekemäänsä ja näki, että se oli hyvä. Ja katsoi ihmistä ja muuta luomakuntaa hyvyydellä ja rakkauden katseella.
Kun Jumala tuli sitten Jeesuksen persoonassa ihmiseksi, hän katsoi edelleen tuolla samalla katseella, seimestä alkaen, ristille asti. Jeesus katsoi armahtavasti ja ymmärtävästi, hyväksyvästi ja rohkaisevasti. Hänen katseensa antoi toivoa ja uskoa huomiseen, se oli katse, joka palautti monelle ihmisarvon, hän rakasti katseellaan, sillä se oli katse, joka näki, että kaikessa ja jokaisessa luodussa on hyvyyttä.
Hoosean kirjassa sotavarustus saa kuitenkin kyytiä. Jumala lupaa päättää sodat, särkeä jousen ja miekan ja luoda rauhan. Jumala antaa rauhan paitsi ihmisille, myös eläimille ja koko luomakunnalle. Myös metsästysvälineinä jousi ja miekka käyvät turhiksi. Luomakunta, joka Jeesuksen lopunajallisessa kuvituksessa vaikeroi ja valittaa, saa lupauksen rauhasta ja uudesta liitosta.
Ehkä tästä uskaltaa päätellä, että Jumala on rauhan puolella. Kun ihminen unohtaa turvautua Jumalan apuun, kun ihminen on uskoton, Jumala on uskollinen ja hieroo yhä uudelleen sopua ihmisen kanssa. Kun ihminen toimii epäoikeudenmukaisesti suhteessa toisiin, Jumala on reilu ja hyvä. Kun ihminen on itsekäs ja välinpitämätön, Jumala tarttuu oikeuden ja rakkauden sitein. Kun ihminen katsoo ohi, Jumala katsoo hyvyydellä ja rakkauden katseella. Tuo katse on paras puolustuksemme. Sen suojissa sydämeni saa rauhan ja saan olla vapaa kaikista keinotekoisista turvarakennelmista, joista etsin suojaa elämäni ahdingoissa.
Pietarin kirjeessä rohkaistaankin panemaan ”täysi toivonne siihen armoon, joka teille annetaan Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä”. Vaikka Jeesuksen kuvat lopun ajoista ovat ehkä luotaantyöntäviä ja voivat herättää pelkoa ja myös vaikeutta ymmärtää, mistä hän puhuu, hänen viestinsä on lopulta armon viesti: ”Silloin nähdään Ihmisen Pojan tulevan pilven päällä suuressa voimassaan ja kirkkaudessaan. Kun nuo tapahtumat alkavat, nostakaa rohkeasti päänne pystyyn, sillä teidän vapautuksenne on lähellä.”
Jeesuksen sanoma on vapautuksen sanoma. Se on armon ja hyvyyden sanoma. Hänen katseensa on rakkauden katse. Nostakaa rohkeasti päänne pystyyn, hän kannustaa. Sillä vain pää pystyssä näemme eteenpäin ja voimme luottavaisesti katsoa tulevaisuuteen. Vaikka nyt olisi pimeää ja ahdinko valtaisi mielen, vaikka jokapäiväisen elämän huolet vetäisivät ajatukset synkkyyteen, toivo tulevasta, usko huomiseen, voi antaa valoa, ehkä vain ihan vähän, mutta vähänkin riittää. Vähänkin valoa auttaa jaksamaan, kestämään ja odottamaan. ”Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.”
Ehkä myös huominen juhlapäivä, Suomen itsenäisyyspäivä herättää meidän ja koko kansakunnan yhteisessä muistissa myös tuollaisia lopunajallisia, ahdingon sävyttämiä muistoja sodan kauhuista, sen seurauksista ja tuskallisesta toipumisesta. Mutta vaikka vuosikymmenet ja sukupolvet vaihtuvat, myös toivo rauhasta säilyy. Pyrimme yhä rakentamaan maata ja yhteisöä, jossa oikeudenmukaisuus, hyvyys ja rakkaus toteutuisivat. Kukaan ei jäisi yksin. Jokaisella olisi paikka, jokaisella olisi arvo. Sillä rauhan Jumalan silmissä jokaisella on.
Jokainen meistä voi olla rauhantekijä. Valonkantaja. Armonsoturi. Jokainen voi olla oman maailmankaikkeutensa kuu, joka loistaa auringon valoa, sitä valoa, joka on kunkin universumin keskipisteenä. Kristittynä saamme luottaa Jumalaan, joka on uskollisuus, hyvyys ja rakkaus. Hänen valostaan saamme tänäkin adventinaikana jakaa hyvyyttä, armoa ja rauhaa eteenpäin. Kun Jeesus katsoo sinua hyvyydellä ja rakkauden katseella, laita tuo katse liikkeelle. Heijastele häntä ympärillesi. Luo rauhaa askelillasi, sitä rauhaa, jonka hän toi syntyessään ihmiseksi, sitä rauhaa, jonka hän tuo kerran saapuessaan voimassa ja kirkkaudessa, sitä rauhaa, jonka hän ja vain hän voi antaa ihmisten välille, kansojen välille, ihmisen ja luomakunnan välille, Luojan ja luodun välille. Jotta olisi maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto.
Kristus on rauhan ruhtinas, joka hallitsee toisin kuin muut kuninkaat. Hänen valtansa on sydänten valtaa, sillä hänen rinnassaan on sykkinyt ihmisen sydän. Hän tuntee meidät, meidän ahdinkomme ja pelkomme. Hän on Jumala, joka on alentunut meidän epävarmuuteemme ja keskeneräisyyteemme. Siksi saamme rohkeasti ja rauhassa odottaa häntä tänäkin kunnian kuninkaan adventtisunnuntaina.
Me aloitimme kuun kiertoradalta, me päätämme maan pinnalle. Haloo Helsingin uudessa kappaleessa Kerran kuussa, lauletaan tällaisin sanoin:
”On naiset itkeneet,
kaiken vihan kitkeneet
Mut kipu sisältä ei poistu enää
Ei miehet muuttuneet,
kai historiaan juuttuneet
Isältä pojalle nuo muistot elää
Taistelut, tantereet,
kaikki sulat mantereet
Pahinta kai pelkään
Ei jaksa sotia,
rakennan kotia
Himalajan selkään
Jos kerran kuussa joku käynyt on
Ei rauha maassa ole mahdoton
En tartu vielä lippuun valkoiseen
Voi valo tulla maahan varjoiseen
Me rukoilemme, me turhaudumme
Me tahdomme rauhan, me epäilemme
Jos kerran kuussa joku käynyt on
Ei rauha maassakaan oo mahdoton
Ja otamme maailman suurimman askeleen
Rauhan mereen.”
Kristus on rauhan ruhtinas, joka hallitsee toisin kuin muut kuninkaat. Hänen valtansa on sydänten valtaa, sillä hänen rinnassaan on sykkinyt ihmisen sydän. Hän tuntee meidät, meidän ahdinkomme ja pelkomme. Hän on Jumala, joka on alentunut meidän epävarmuuteemme ja keskeneräisyyteemme. Siksi saamme rohkeasti ja rauhassa odottaa häntä tänäkin kunnian kuninkaan adventtisunnuntaina.
Me aloitimme kuun kiertoradalta, me päätämme maan pinnalle. Haloo Helsingin uudessa kappaleessa Kerran kuussa, lauletaan tällaisin sanoin:
”On naiset itkeneet,
kaiken vihan kitkeneet
Mut kipu sisältä ei poistu enää
Ei miehet muuttuneet,
kai historiaan juuttuneet
Isältä pojalle nuo muistot elää
Taistelut, tantereet,
kaikki sulat mantereet
Pahinta kai pelkään
Ei jaksa sotia,
rakennan kotia
Himalajan selkään
Jos kerran kuussa joku käynyt on
Ei rauha maassa ole mahdoton
En tartu vielä lippuun valkoiseen
Voi valo tulla maahan varjoiseen
Me rukoilemme, me turhaudumme
Me tahdomme rauhan, me epäilemme
Jos kerran kuussa joku käynyt on
Ei rauha maassakaan oo mahdoton
Ja otamme maailman suurimman askeleen
Rauhan mereen.”
Kommentit