Saarna 22.11.2020
Kerran joukko nuoria järjesti bileet. Eikä mitkä tahansa bileet, vaan punaviinimarjamehubileet. Punaviinimarjamehubileisiin olivat kaikki tervetulleita. Ainoa pääsyvaatimus oli kuitenkin se, että toi mukanaan punaviinimarjamehua. Lasillisen, mukillisen, edes tilkkasen. Kunhan toi oman osuutensa punaviinimarjamehua.
Olohuoneen keskelle oli katettu erityinen suuri lasikulho, johon jokainen punaviinimarjamehubileisiin saapuja voisi käydä kaatamassa mukanaan tuomansa punaviinimarjamehun. Kulho oli peitetty liinalla ja tarkoitus oli, että sitten myöhemmin illalla liina vetäistiin pois ja ihasteltiin sitä kaikkea punaviinimarjamehua. Olivathan ne punaviinimarjamehubileet.
Vieraita tuli paljon ja punaviinimarjamehubileet pääsivät alkamaan. Sitten koitti myös se suuri hetki, jolloin punaviinimarjamehukulho paljastettaisiin. Bileiden järjestäjät asettuivat kulhon ympärille. Vieraat odottivat jännittyneinä. Lopulta liina vedettiin pois. Syvä hiljaisuus täytti huoneen. Kulho oli tyhjä. Ei yksikään niistä, jotka olivat tulleet punaviinimarjamehubileisiin, ollut tuonut mukanaan punaviinimarjamehua. Jokainen oli luottanut siihen, että kyllä joku toinen varmasti tuo mehua kulhoon. Eihän sitä huomaisi, jos minä jättäisin tuomatta. Sitä ei huomattaisi.
Kuulostaako tutulta. Monesti on aika helppoa vältellä vastuutaan ja luottaa, että kyllä joku muu hoitaa. On helppo ajatella, ettei sitä huomaa, jos juuri minä en kanna vastuuta toisista ihmisistä tai vastuuta luomakunnasta, jos joku toinen kuitenkin tekee sen. Näen vaikka tyhjän karkkipussin tai muun roskan jalkakäytävällä enkä viitsi noukkia sitä, sillä kyllähän joku muu kerää sen. Tai näen ihmisen, joka kaipaa kohdatuksi tulemista, mutta ei minulla ole aikaa jäädä siihen, kyllä kai joku toinen tulee kohta tähän. Ei minun tarvitse tuoda mehua yhteiseen kulhoon, sillä eihän sitä kukaan huomaa, jos joku muu tuo. Mutta jos kaikki ajattelisivat näin, kulho jäisi ihan tyhjäksi. Maailma peittyisi roskaan. Kukaan ei tulisi autetuksi. Vastuu on yhteinen ja kuuluu ihan jokaiselle. Jokainen on kutsuttu hoitamaan tätä maailmaa.
Myös tuo äsken kuultu tuomiosunnuntain evankeliumiteksti kertoo bileistä. Bileistä, jotka alkavat, kun maailma ja tämä aika päättyvät. Niiden bileiden isäntänä on Jeesus, jolle on annettu valta määrätä ihmisten iankaikkisuutta. Hänellä on valta kutsua ikuisiin juhliin ja valta ohjata myös ovelta pois, ja varmaan myös valta nähdä ja huomata, kuka toi yhteiseen kulhoon ja kuka ei, kuka auttoi ja kuka kantoi vastuunsa. Kertomuksen mukaan viimeisellä tuomiolla toisille käy taivaallisen hyvin, he pääsevät porukalla hyviin juhliin, toisille käy helvetillisen huonosti, he joutuvat eroon kaikesta hyvästä, yksinäisyyteen, saavuttamattoman etäisyyden päähän, niin kuin kadotusta voisi kuvata.
Mutta eikö Jeesus tuomarina toimi vähän kummallisesti. Hän on ikään kuin erotuomari, joka pelin päättymisen jälkeen, ennen voitonjuhlia, kokoaakin joukkueet kentän laidalle ja kertoo siinä kullekin pelaajalle, miten he ovat pelanneet. Hän arvioi kunkin suorituksia ja sanoo lopulta täysin pelin tuloksesta riippumatta, kuka sitten kuuluu voittajiin ja kuka häviäjiin. Niin suuri yllätys tuomio näyttää olevan sekä juhliin kutsutuille että juhlista pois käännytetyille. Eivät he edes tiedä, että ovat toimineet tai jättäneet toimimatta niin kuin tuomari toivoi ja odotti.
Elämä ei ole kuitenkaan peliä, vaikka usein onkin helppo erotella voittajiin ja häviäjiin, helppo jakaa ihmisiä erilaisiin porukoihin ja tehdä vertailua ryhmien välillä. Jumalan edessä tällaista erottelua ei ole. Jokainen on hänelle samalla viivalla, yhtä arvokas, yhtä rakas ja yhtä rakastettava.
Elämä ei ole myöskään pelkkää juhlaa. Enimmäkseen elämä ei ole, se on suurelta osin arkea, jotain ihan tavallisia juttuja. Ja sitten joskus se on myös niitä hetkiä, joissa tarvitsee toisen ihmisen apua, hetkiä joista on juhlatunnelma kaukana.
Jeesus, joka istuu kuninkaana valtaistuimella, tietää mistä puhuu. Minun oli nälkä. Minun oli jano. Minä olin koditon. Minä olin alasti, Minä olin sairas. Minä olin vankilassa. Hän tuntee ihmisen osan. Jumalalle ei mikään meidän arjessamme ole vierasta. Hän tajuaa meitä. Hän tietää, mitä on olla apua ja välittämistä vailla. Hän osaa asettua meidän asemaamme ja olla myötätuntoinen meitä kohtaan. Ja ehkä koska hän tietää ja koska hän rakastaa jokaista meistä, hän myös tahtoo, että kohtelisimme toisiamme hyvin ja oikein.
”Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle.” sanoo Jeesus. Siitä, miten toimimme suhteessa toisiimme, olemme viime kädessä vastuussa Jeesukselle itselleen.
Siksi sillä on väliä, teenkö vai en. Poiminko roskan, autanko ihmistä, kaadanko kulhoon oman osuuteni. Minun teoillani on vaikutusta. Se ei puolestaan lisää maailmaan mitään hyvää, jos siirrän oman vastuuni jollekulle toiselle. Sillä hänellä on myös oma vastuunsa. Ihmisten hädän edessä meillä jokaisella on oma osuutemme auttaa ja toimia, välittää ja rakastaa. Jokainen voi osoittaa rakkauden tekoja, jotain sellaista, mikä tuo edes vähän lisää rakkaudellisuutta sinne, missä sitä tarvitaan.
Rakkaus on myötätuntoa ja toisen asemaan asettumista, sitä että otetaan toinen todesta, huomataan hänet ja huomioidaan hänen tilanteensa. Rakkaus on sitä, että nälkäinen saa syödäkseen, janoinen juodakseen, turvaton saa suojan ja yksinäinen ystävän. Rakkaus sitä, että kuuntelee toisen huolia, kulkee surevan rinnalla, välittää siitä mitä toisella on meneillään, ja etsii arjen asioissa sitä, miten voisi olla toiselle avuksi. On vapauttava ajatus, että olemme kaikki samalla viivalla. Jokainen vasta rakkauden oppilas, mutta sitä onkin lupa harjoitella. Ja joskus tulee sekin tilanne, että on itse rakkautta ja välittämistä vailla ja toivoisi, että joku viitsisi pysähtyä luo.
Tuomion, josta Jeesus kertoo, ei tarvitse olla jokin pelottava ja uhkaava ajatus. Sillä tuomarina toimii Jeesus, joka ymmärtää minua, ymmärtää myös sitä, miten vaikea on joskus toimia oikein. Ehkä tässä Jeesuksen opetuksessa viimeisestä tuomiosta nuo palkinto ja rangaistus, kutsu luokse ja tuomio joutua kauas pois, ne toimivat ikään kuin alleviivaustussina sille, mikä on elämässä olennaista. Ehkä Jeesus haluaa korostaa sitä, että elämässä olennaista on rakkaus, se, miten elämme elämää, miten kohtelemme toisiamme, mitä teemme toisille ihmisille ja mitä jätämme tekemättä. Olennaista on rakkaus, joka ei ole vain ajatuksia ja kivoja tuntemuksia, vaan jotain mikä tulee todeksi tekoina, siinä miten laitamme itsemme likoon, vaikka se joskus merkitsisi jostain omasta luopumista, ja vaikka se välillä olisikin vaikeaa.
Mutta evankeliumin kertomus antaa myös ymmärtää, että ratkaisevana tekijänä sille, kumpaan joukkoon Jeesus meidät ihmiset erottaa, ovat meidän tekomme. Sekin voi olla pelottava ajatus, kun miettii omaa toimintaansa ja keskeneräisyyttä. Olisi kamalaa, jos vain teot ratkaisevat. Sitä paitsi silloin taivaan juhlissa voisi olla aika ankean hiljainen tunnelma ja vähän porukkaa.
Mikä sitten ratkaisee? Tuomiosunnuntain evankeliumissa ovat Jeesuksen viimeiset sanat kirkkovuodessa. Viikon päästä aloitetaan taas alusta ja ollaan adventissa. Ehkä voimme ajatella, että nuo sanat eivät kuitenkaan jää Jeesuksen viimeisiksi sanoiksi, saati teoiksi. Sanat viimeisestä tuomiosta on asetettava sen valoon, mitä Jeesus vielä ehti tehdä näiden sanojensa jälkeen. Hän suostui kärsimykseen, meni ristille, antoi henkensä ja sovitti kaikki syntimme, kaikki tekemättä jättämisemme ja väärin tekemisemme. Sitten hän nousi kuolleista, voitti kuoleman vallan ja valmisti tien taivaaseen, jossa hän laittaa meitä varten bileet pystyyn.
Meidän elämämme jatkuu kohti adventtia, jolloin sama Jeesus tulee luoksemme nöyränä ja valmiina auttamaan. Kuljemme kohti joulua, jolloin sama Jeesus syntyy luoksemme apua tarvitsevana vauvana. Hän näyttää, miten on tartuttava toimeen ja auttaa jokaista heikkoa ja pientä, lasta ja nuorta ja jokaista vähäosaista, jokaista joka tarvitsee rakkautta ja huomiota. Jokainen meistä voi olla siinä tilanteessa.
Ja ehkä on niinkin, että rakkautta voi antaa vasta, kun on itse tullut rakastetuksi ja saanut osakseen rakkautta. Toisen voi huomata ja nähdä vasta, kun on itse tullut huomatuksi ja nähdyksi, tullut todeksi ja olemassa olevaksi jollekulle toiselle. Mehua voi tarjota vain, jos kulhossa on, mitä antaa.
Siksi kristillinen logiikka toimiikin niin, että hyvät teot ja rakkauden osoitus ovat seurausta uskosta Jeesukseen ja rakastavaan Jumalaan. Minun rakkauteni syntyy siis siitä, että Jumala rakastaa ensin minua. Hän tajuaa minua, ymmärtää minua, huomaa minut ja elämäni vaikeat asiat ja rakastaa minua silti. Tuo rakkaus voi tulla todeksi vanhempien, isovanhempien, sisarusten, ystävien, tyttö- tai poikakaverien, uusien riparituttujen, työtovereiden, tai random ohikulkijoiden kautta, siinä miten he kohtaavat minut. Yhteydessä toisiin ja yhteydessä Jumalaan on rakkauden kulho aina täynnä ja siitä riittää sitten muille annettavaksi. Vaikka ruoan tai juoman tai kodin tai vaatteiden muodossa, tai siinä että pitää hyvät välit muihin ja käy heitä katsomassa tai muistaa heitä viestillä.
Huomaamisen ja rakkauden yhteys toisiin on siis seurausta yhteydestä Jumalaan. Tänäkin iltana olemme saaneet pyytää Jumalalta anteeksi ja saamme luottaa, että hän on antanut anteeksi. Saamme jatkaa eteen päin kevein mielin, sillä virheet tai keskeneräisyys eivät enää paina askelia. Olemme vapaita yhä harjoittelemaan ja yrittämään uudelleen. Joka päivä saamme kulkea armon varassa, yhteydessä rakastavaan Jumalaan. Lopulta tuo yhteys voi johtaa Jeesuksen sanoihin: ”Tulkaa minun luokseni. Mennään juhliin.”
Siksi toivoisin, että kun Jeesus tarkistaa minun punaviinimarjamehumukini, niin siellä olisi mehua. Ei niin että se mehu olisi omista suorituksistani tai pyrkimyksistäni puristettua, vaan että se olisi lähtöisin siitä armon ja rakkauden marjapensaasta, johon minut on kasteessani liitetty. Että minä Jeesuksen omaksi kastettuna olisin saanut kasvaa ja kypsyä uskossa Jeesukseen ja niin elämäni olisi synnyttänyt hyviä, oikeita, rakkauden tekoja.
Vapahtajaan voi olla yhteydessä rukouksen avulla. Rukous yhdistää, lujittaa yhteyttä ja ystävyyttämme Jeesukseen. Rukouksessa voimme aina silloinkin, kun ajatus tuomiosta saattaa pelottaa, paeta parhaaseen turvapaikkaan. Se on Jumalan armahtava rakkaus. Se on luottamus siihen, että Jeesus on ristillään jo kärsinyt meille kuuluneen tuomion meidän puolestamme. Siinä on tämän päivän ilosanoma. Siinä on juhlan paikka tällekin illalle.
Tuomiosunnuntai, Matt. 25:31-46
 |
| Kuva Kranich17 Pixabaystä |
Kerran joukko nuoria järjesti bileet. Eikä mitkä tahansa bileet, vaan punaviinimarjamehubileet. Punaviinimarjamehubileisiin olivat kaikki tervetulleita. Ainoa pääsyvaatimus oli kuitenkin se, että toi mukanaan punaviinimarjamehua. Lasillisen, mukillisen, edes tilkkasen. Kunhan toi oman osuutensa punaviinimarjamehua.
Olohuoneen keskelle oli katettu erityinen suuri lasikulho, johon jokainen punaviinimarjamehubileisiin saapuja voisi käydä kaatamassa mukanaan tuomansa punaviinimarjamehun. Kulho oli peitetty liinalla ja tarkoitus oli, että sitten myöhemmin illalla liina vetäistiin pois ja ihasteltiin sitä kaikkea punaviinimarjamehua. Olivathan ne punaviinimarjamehubileet.
Vieraita tuli paljon ja punaviinimarjamehubileet pääsivät alkamaan. Sitten koitti myös se suuri hetki, jolloin punaviinimarjamehukulho paljastettaisiin. Bileiden järjestäjät asettuivat kulhon ympärille. Vieraat odottivat jännittyneinä. Lopulta liina vedettiin pois. Syvä hiljaisuus täytti huoneen. Kulho oli tyhjä. Ei yksikään niistä, jotka olivat tulleet punaviinimarjamehubileisiin, ollut tuonut mukanaan punaviinimarjamehua. Jokainen oli luottanut siihen, että kyllä joku toinen varmasti tuo mehua kulhoon. Eihän sitä huomaisi, jos minä jättäisin tuomatta. Sitä ei huomattaisi.
Kuulostaako tutulta. Monesti on aika helppoa vältellä vastuutaan ja luottaa, että kyllä joku muu hoitaa. On helppo ajatella, ettei sitä huomaa, jos juuri minä en kanna vastuuta toisista ihmisistä tai vastuuta luomakunnasta, jos joku toinen kuitenkin tekee sen. Näen vaikka tyhjän karkkipussin tai muun roskan jalkakäytävällä enkä viitsi noukkia sitä, sillä kyllähän joku muu kerää sen. Tai näen ihmisen, joka kaipaa kohdatuksi tulemista, mutta ei minulla ole aikaa jäädä siihen, kyllä kai joku toinen tulee kohta tähän. Ei minun tarvitse tuoda mehua yhteiseen kulhoon, sillä eihän sitä kukaan huomaa, jos joku muu tuo. Mutta jos kaikki ajattelisivat näin, kulho jäisi ihan tyhjäksi. Maailma peittyisi roskaan. Kukaan ei tulisi autetuksi. Vastuu on yhteinen ja kuuluu ihan jokaiselle. Jokainen on kutsuttu hoitamaan tätä maailmaa.
Myös tuo äsken kuultu tuomiosunnuntain evankeliumiteksti kertoo bileistä. Bileistä, jotka alkavat, kun maailma ja tämä aika päättyvät. Niiden bileiden isäntänä on Jeesus, jolle on annettu valta määrätä ihmisten iankaikkisuutta. Hänellä on valta kutsua ikuisiin juhliin ja valta ohjata myös ovelta pois, ja varmaan myös valta nähdä ja huomata, kuka toi yhteiseen kulhoon ja kuka ei, kuka auttoi ja kuka kantoi vastuunsa. Kertomuksen mukaan viimeisellä tuomiolla toisille käy taivaallisen hyvin, he pääsevät porukalla hyviin juhliin, toisille käy helvetillisen huonosti, he joutuvat eroon kaikesta hyvästä, yksinäisyyteen, saavuttamattoman etäisyyden päähän, niin kuin kadotusta voisi kuvata.
Mutta eikö Jeesus tuomarina toimi vähän kummallisesti. Hän on ikään kuin erotuomari, joka pelin päättymisen jälkeen, ennen voitonjuhlia, kokoaakin joukkueet kentän laidalle ja kertoo siinä kullekin pelaajalle, miten he ovat pelanneet. Hän arvioi kunkin suorituksia ja sanoo lopulta täysin pelin tuloksesta riippumatta, kuka sitten kuuluu voittajiin ja kuka häviäjiin. Niin suuri yllätys tuomio näyttää olevan sekä juhliin kutsutuille että juhlista pois käännytetyille. Eivät he edes tiedä, että ovat toimineet tai jättäneet toimimatta niin kuin tuomari toivoi ja odotti.
Elämä ei ole kuitenkaan peliä, vaikka usein onkin helppo erotella voittajiin ja häviäjiin, helppo jakaa ihmisiä erilaisiin porukoihin ja tehdä vertailua ryhmien välillä. Jumalan edessä tällaista erottelua ei ole. Jokainen on hänelle samalla viivalla, yhtä arvokas, yhtä rakas ja yhtä rakastettava.
Elämä ei ole myöskään pelkkää juhlaa. Enimmäkseen elämä ei ole, se on suurelta osin arkea, jotain ihan tavallisia juttuja. Ja sitten joskus se on myös niitä hetkiä, joissa tarvitsee toisen ihmisen apua, hetkiä joista on juhlatunnelma kaukana.
Jeesus, joka istuu kuninkaana valtaistuimella, tietää mistä puhuu. Minun oli nälkä. Minun oli jano. Minä olin koditon. Minä olin alasti, Minä olin sairas. Minä olin vankilassa. Hän tuntee ihmisen osan. Jumalalle ei mikään meidän arjessamme ole vierasta. Hän tajuaa meitä. Hän tietää, mitä on olla apua ja välittämistä vailla. Hän osaa asettua meidän asemaamme ja olla myötätuntoinen meitä kohtaan. Ja ehkä koska hän tietää ja koska hän rakastaa jokaista meistä, hän myös tahtoo, että kohtelisimme toisiamme hyvin ja oikein.
”Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle.” sanoo Jeesus. Siitä, miten toimimme suhteessa toisiimme, olemme viime kädessä vastuussa Jeesukselle itselleen.
Siksi sillä on väliä, teenkö vai en. Poiminko roskan, autanko ihmistä, kaadanko kulhoon oman osuuteni. Minun teoillani on vaikutusta. Se ei puolestaan lisää maailmaan mitään hyvää, jos siirrän oman vastuuni jollekulle toiselle. Sillä hänellä on myös oma vastuunsa. Ihmisten hädän edessä meillä jokaisella on oma osuutemme auttaa ja toimia, välittää ja rakastaa. Jokainen voi osoittaa rakkauden tekoja, jotain sellaista, mikä tuo edes vähän lisää rakkaudellisuutta sinne, missä sitä tarvitaan.
Rakkaus on myötätuntoa ja toisen asemaan asettumista, sitä että otetaan toinen todesta, huomataan hänet ja huomioidaan hänen tilanteensa. Rakkaus on sitä, että nälkäinen saa syödäkseen, janoinen juodakseen, turvaton saa suojan ja yksinäinen ystävän. Rakkaus sitä, että kuuntelee toisen huolia, kulkee surevan rinnalla, välittää siitä mitä toisella on meneillään, ja etsii arjen asioissa sitä, miten voisi olla toiselle avuksi. On vapauttava ajatus, että olemme kaikki samalla viivalla. Jokainen vasta rakkauden oppilas, mutta sitä onkin lupa harjoitella. Ja joskus tulee sekin tilanne, että on itse rakkautta ja välittämistä vailla ja toivoisi, että joku viitsisi pysähtyä luo.
Tuomion, josta Jeesus kertoo, ei tarvitse olla jokin pelottava ja uhkaava ajatus. Sillä tuomarina toimii Jeesus, joka ymmärtää minua, ymmärtää myös sitä, miten vaikea on joskus toimia oikein. Ehkä tässä Jeesuksen opetuksessa viimeisestä tuomiosta nuo palkinto ja rangaistus, kutsu luokse ja tuomio joutua kauas pois, ne toimivat ikään kuin alleviivaustussina sille, mikä on elämässä olennaista. Ehkä Jeesus haluaa korostaa sitä, että elämässä olennaista on rakkaus, se, miten elämme elämää, miten kohtelemme toisiamme, mitä teemme toisille ihmisille ja mitä jätämme tekemättä. Olennaista on rakkaus, joka ei ole vain ajatuksia ja kivoja tuntemuksia, vaan jotain mikä tulee todeksi tekoina, siinä miten laitamme itsemme likoon, vaikka se joskus merkitsisi jostain omasta luopumista, ja vaikka se välillä olisikin vaikeaa.
Mutta evankeliumin kertomus antaa myös ymmärtää, että ratkaisevana tekijänä sille, kumpaan joukkoon Jeesus meidät ihmiset erottaa, ovat meidän tekomme. Sekin voi olla pelottava ajatus, kun miettii omaa toimintaansa ja keskeneräisyyttä. Olisi kamalaa, jos vain teot ratkaisevat. Sitä paitsi silloin taivaan juhlissa voisi olla aika ankean hiljainen tunnelma ja vähän porukkaa.
Mikä sitten ratkaisee? Tuomiosunnuntain evankeliumissa ovat Jeesuksen viimeiset sanat kirkkovuodessa. Viikon päästä aloitetaan taas alusta ja ollaan adventissa. Ehkä voimme ajatella, että nuo sanat eivät kuitenkaan jää Jeesuksen viimeisiksi sanoiksi, saati teoiksi. Sanat viimeisestä tuomiosta on asetettava sen valoon, mitä Jeesus vielä ehti tehdä näiden sanojensa jälkeen. Hän suostui kärsimykseen, meni ristille, antoi henkensä ja sovitti kaikki syntimme, kaikki tekemättä jättämisemme ja väärin tekemisemme. Sitten hän nousi kuolleista, voitti kuoleman vallan ja valmisti tien taivaaseen, jossa hän laittaa meitä varten bileet pystyyn.
Meidän elämämme jatkuu kohti adventtia, jolloin sama Jeesus tulee luoksemme nöyränä ja valmiina auttamaan. Kuljemme kohti joulua, jolloin sama Jeesus syntyy luoksemme apua tarvitsevana vauvana. Hän näyttää, miten on tartuttava toimeen ja auttaa jokaista heikkoa ja pientä, lasta ja nuorta ja jokaista vähäosaista, jokaista joka tarvitsee rakkautta ja huomiota. Jokainen meistä voi olla siinä tilanteessa.
Ja ehkä on niinkin, että rakkautta voi antaa vasta, kun on itse tullut rakastetuksi ja saanut osakseen rakkautta. Toisen voi huomata ja nähdä vasta, kun on itse tullut huomatuksi ja nähdyksi, tullut todeksi ja olemassa olevaksi jollekulle toiselle. Mehua voi tarjota vain, jos kulhossa on, mitä antaa.
Siksi kristillinen logiikka toimiikin niin, että hyvät teot ja rakkauden osoitus ovat seurausta uskosta Jeesukseen ja rakastavaan Jumalaan. Minun rakkauteni syntyy siis siitä, että Jumala rakastaa ensin minua. Hän tajuaa minua, ymmärtää minua, huomaa minut ja elämäni vaikeat asiat ja rakastaa minua silti. Tuo rakkaus voi tulla todeksi vanhempien, isovanhempien, sisarusten, ystävien, tyttö- tai poikakaverien, uusien riparituttujen, työtovereiden, tai random ohikulkijoiden kautta, siinä miten he kohtaavat minut. Yhteydessä toisiin ja yhteydessä Jumalaan on rakkauden kulho aina täynnä ja siitä riittää sitten muille annettavaksi. Vaikka ruoan tai juoman tai kodin tai vaatteiden muodossa, tai siinä että pitää hyvät välit muihin ja käy heitä katsomassa tai muistaa heitä viestillä.
Huomaamisen ja rakkauden yhteys toisiin on siis seurausta yhteydestä Jumalaan. Tänäkin iltana olemme saaneet pyytää Jumalalta anteeksi ja saamme luottaa, että hän on antanut anteeksi. Saamme jatkaa eteen päin kevein mielin, sillä virheet tai keskeneräisyys eivät enää paina askelia. Olemme vapaita yhä harjoittelemaan ja yrittämään uudelleen. Joka päivä saamme kulkea armon varassa, yhteydessä rakastavaan Jumalaan. Lopulta tuo yhteys voi johtaa Jeesuksen sanoihin: ”Tulkaa minun luokseni. Mennään juhliin.”
Siksi toivoisin, että kun Jeesus tarkistaa minun punaviinimarjamehumukini, niin siellä olisi mehua. Ei niin että se mehu olisi omista suorituksistani tai pyrkimyksistäni puristettua, vaan että se olisi lähtöisin siitä armon ja rakkauden marjapensaasta, johon minut on kasteessani liitetty. Että minä Jeesuksen omaksi kastettuna olisin saanut kasvaa ja kypsyä uskossa Jeesukseen ja niin elämäni olisi synnyttänyt hyviä, oikeita, rakkauden tekoja.
Vapahtajaan voi olla yhteydessä rukouksen avulla. Rukous yhdistää, lujittaa yhteyttä ja ystävyyttämme Jeesukseen. Rukouksessa voimme aina silloinkin, kun ajatus tuomiosta saattaa pelottaa, paeta parhaaseen turvapaikkaan. Se on Jumalan armahtava rakkaus. Se on luottamus siihen, että Jeesus on ristillään jo kärsinyt meille kuuluneen tuomion meidän puolestamme. Siinä on tämän päivän ilosanoma. Siinä on juhlan paikka tällekin illalle.
Kommentit