Lähimmäisen sunnuntain saarna Kaupunginkirkossa 6.9.2020
1. Sam. 24:9-12,17-21; 1. Joh. 3:11-18;
Matt. 5:43-48
Tänä viikonloppuna mittaillaan yleisurheilukuntoa maaottelun merkeissä. Neljä viikkoa sitten oli puolestaan tarkoitus viettää Tokion olympialaisten päätöspäivää. Korona siirsi kisat ensi vuoteen, mutta olympialaisten mottoa voidaan siteerata tänäänkin. ”Citius, Altius, Fortius” eli ”nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin”. Moton taustalla on paroni Pierre de Coubertin, joka on muotoillut myös olympialaisten idean: ”Olympialaisissa tärkeintä ei ole voittaa, vaan osallistua, aivan kuten elämässä tärkeintä ei ole palkinto vaan kamppailu. Olennaista ei ole valloittaminen vaan se, että on taistellut hyvin.”
Rakkaudesta ei olympia-aatteessa puhuta sanoin, mutta kyllä se taitaa siellä rivien välissä olla. Ajatus jokaisen kilpailijan yhtäläisestä arvosta, lähtökohdasta ja kansalaisuudesta riippumatta. Ja elämässä yhtäläinen oikeus osallistua ja olla olemassa. Ja rakkaudessa yhtäläinen kaipaus tulla rakastetuksi, kohdatuksi, hyväksytyksi sellaisena kuin on, sellaisena, joksi Jumala on hyvyydessään luonut.
Rakkaus vie taisteluihin. Rakkaus vie kamppailuun kateutta, pelkoa ja turvattomuutta vastaan. Rakkaus ei ole aina siistiä ja sileää. Se on myös rosoista ja rumaa. Sillä maailmassa on liikaa vihaa, liikaa epäoikeudenmukaisuutta, liikaa rakkaudettomuutta. Kilpailu sellaista vastaan vaatii voimia ja lujuutta. Olympiahengessä voisi sanoa, että se vaatii lähimmäisen huomaamista nopeammin, venymistä rakkaudessa korkeammalle ja pidemmälle, vääryyden vastustamista voimakkaammin ja rohkeammin.
Mutta tämä rakkauden mittelö ei ole yksilölaji. Se on joukkueurheilua. Me olemme siinä yhdessä, opettelemassa myös yhteisönä rakastamaan enemmän, kasvamassa JJumalan perheenä hänen hyvyyydessään ja rakkaudessaan. Me saamme ammentaa radikaalisti juurilta asti, ottaa ensin vastaan Jumalan täydellistä, ehdotonta rakkautta, armoa, joka kukistaa kaiken pahan ja väärän. Ja sen voimalla rakastaa sitten itse koko luomakuntaa, yksi ihminen, yksi luontokappale kerrallaan.
”Tämä on se sanoma, jonka te alusta alkaen olette kuulleet: meidän tulee rakastaa toisiamme.”
Pikkupojasta lähtien minulle on yritetty tarjota vastakkainasettelua "me vastaan muut". Jos ei kyseessä ollut oman kylän jalkapallojoukkue vastaan naapurikylän potkupalloilijat, niin vähintään sitten Suomi vastaan Ruotsi. Vitsikirjoissa ruotsalainen oli aina suomalaisen alapuolella, koulussa kaverit sadattelivat pakkoruotsin lukemista, ja mielikuviin vaikuttaminen eteni sanoista tekoihin yleisurheilumaaotteluissa, jonne tehtiin reissuja paikan päälle, kannustettiin omia ja petyttiin suuresti, kun Ruotsi aika usein sattui voittamaan.
En kuitenkaan ymmärtänyt oppia vihaamaan rakasta naapurimaata. Nuorena rakastuin ruotsin kieleen erityisesti Kent-yhtyeen laulujen myötä. Vaihto-oppilasvuotena Yhdysvalloissa skandinaavit olivatkin äkkiä samaa porukkaa. Sain monta hyvää ruotsalaista ystävää, joista joihinkin pidän edelleen yhteyttä. Rohkeus kohdata ja tutustua, uskallus kaivata yhteyttä ja ystävällinen katse toisen silmiin voivat murtaa teennäiset ennakko-oletukset, naapurikateuden ja vihamielisyyden meidän ja muiden välillä.
Daavidin ja Saulin kohtaamisessa tapahtui jotain vastaavaa. Saul oli kuningas, joka koki Daavidin uhkana itselleen. Daavidin saavuttaessa voittoja taisteluista ja suosiota kansan keskuudessa, Sauliin iski kateus nuoren haastajan edessä, pelko oman asemansa puolesta. Kateus ja pelko saivat hänet ryhtymään vihaiseen jahtiin. Hän halusi saada Daavidin hengiltä, raivattua kuvittelemansa vastustajan pois tieltä. Pelko ja kateus tekivät Daavidista Saulin mielessä vihollisen. Ja kun he sitten yllättäen kohtaavat päivän lukukappaleessa luolan ulkopuolella, Daavid saa toisaalta kunnioittavalla ja toisaalta säälivällä asenteellaan Saulin muuttamaan mieltään. Hän asettaa vastakkain muiden ihmisten mielipiteet ja omakohtaisen kokemuksen. Tässä puhuvat nyt mies miehelle, ihminen ihmiselle. ”Miksi kuuntelet ihmisten puheita? Nyt saat omin silmin nähdä. Minä en tahdo sinulle pahaa.” Saulin viha heltyy Daavidin kohdatessa hänet. Daavidin sanat kuin uppoavat pelosta sekaisin olevan kuninkaan sydämeen. Hän puhkeaa itkuun ja tunnustaa ennakkoluulonsa: ”Sinä olet oikeassa, minä väärässä! Olet tehnyt minulle pelkkää hyvää, mutta minä olen maksanut sen sinulle pahalla.
Daavid osasi noudattaa opetusta, jonka Jeesus vuorisaarnassaan lausui 1000 vuotta myöhemmin. ”Rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta.” Se oli Jeesukselta radikaalisti sanottu. Kuulijoille oli tuttu ja varmaan ihan kelpo ajatus siitä, että tulee rakastaa lähimmäistään. Mutta Jeesus lisää rakkauden kohteeksi myös vihamiehet ja vainoojat. Ettei päästäisi nyt liian helpolla. Kyllähän sellaista on helppo rakastaa, joka rakastaa takaisin ja josta muutenkin välittää. Mutta sellaista, joka suhtautuu epäluuloisesti, juonitellen ja jopa vihamielisesti, sellaistako minun pitäisi, ei vain sietää, vaan ihan rakastaa?
Daavidin esimerkki osoittaa, että kannattaisi ainakin yrittää rakastaa. Sillä rakkaus voittaa pelon ja tuhoaa ihmisten välille muureina nousevat ennakkoluulot.
Kuinka paljon lopulta vihollisuus ja vastakkainasettelu on pelkästään keksittyä, opittua, matkittua ja kuviteltua, niin kuin vaikka Suomen ja Ruotsin välinen naapurien taistelu?
Kuinka paljon on kiinni omasta asenteesta ja ajattelutavan muutoksesta, että ihminen, jota pidin äsken vastustajana, voikin olla äkkiä ystävä ja lähimmäinen?
Sillä ajatellaanpa tätä: Jos nyt tykkäämme jakaa ihmisiä lähimmäisiimme, siis sellaisiin rakastettaviin ihmisiin, ja vihollisiin, siis sellaisiin jotka tavalla tai toisella ovat meitä vastaan, ei kumpaakaan joukkoa ole monellakaan massoittain, ainakaan jos suhteutamme määrän maailman väkilukuun, joka on lähes 8 miljardia ihmistä. Kuinka suuri onkaan se joukko maailman ihmisiä, jotka eivät kuulu mielessämme lähimmäisiin eivätkä vihollisiin, vaan ovat vain joitakuita joilla ei juuri ole väliä, sellaisia joihin voimme suhtautua välinpitämättömyydellä, heitä jotka katseemme vain ohittaa, tai joiden vointi tai tilanne ei kiinnosta meitä tippaakaan. Miksei Jeesus käskenyt rakastaa heitäkin? Että rakasta lähimmäistä, vihollista ja niitäkin, joista et piittaa.
Ehkä Jeesus ei siksi erittele jokaista erikseen, koska hänen rakkautensa piiriin kuuluvat lopulta ihan kaikki. Me kyllä osaamme erotella ihmisiä eri ominaisuuksien mukaan, kuinka rakastettavia he mielestämme ovat: kansallisuuden, asuinpaikan, ihonvärin, sukupuolen, seksuaalisuuden, hengellisyyden, puoluerajojen, kyvykkyyden, henkilökemioiden ja ties minkä mukaan. Mutta ei Jeesus. Hän sanoo, että rakastakaa vihamiehiänne, jotta tajuaisimme, että rakkaus ei rajoitu vain johonkin sisäpiiriin tai lähipiiriin tai piiriin, jonka itse mielellämme piirrämme. Rakkaus on niin suurta, ettei se voi pysyä aloillaan, vaan se tahtoo mennä eteenpäin, se tahtoo antaa itsensä jokaiselle, jotta jokainen antaisi sitä eteenpäin.
Jeesuksen käsky on radikaali. Radikaalia on kehottaa täydellisyyteen, sillä vain Jumala on täydellinen. Perfektionistit ja täydellisyyden tavoittelijat uupuvat ja katkeavat riittämättömyyteen ja armottomuuteensa. Ei kai Jeesus sellaiseen kehota. Tuskin. Ehkä Jeesus näyttää suunnan, mitä tulisi tavoitella rakkaudessa tai ylipäänsä ihmisenä. Hän rohkaisee katsomaan toista niin kuin Jumala katsoo. Rakastamaan niin kuin Jumala rakastaa. Ehdoitta, rajoitta, ansioitta, hintalapuitta.
Siksi Jeesus on radikaali. Ei välttämättä niinkään kumouksellinen, ei hän kumoa lähimmäisenrakkauden vaatimusta, vaan radikaali sanan alkuperäisessä merkityksessä. Radikaali tulee alun perin latinan sanasta radix, joka tarkoittaa juurta. Jeesus on siis rakkauspuheessaan perusteellinen, hän menee juuriin asti, liittää rakkausopetuksensa Jumalaan ja hänen rakkauteensa asti. Sillä Jumala itse on rakkaus, ja hänen rakkautensa on kaiken elämän alku. Rakkaudestaan hän on luonut jokaisen ihmisen kuvakseen, jotta hänellä olisi rakkaudelleen kohde. Ja rakkautensa kohteelta hän odottaa vastarakkautta eikä vain itseään kohtaan vaan kaikkia muitakin rakkaudenkohteitaan, jokaista luomaansa ihmistä kohtaan. Eikä Jumala erottele rakkaudenkohteitaan joidenkin keksimiensä luokittelujen tai lokeroiden avulla, vaan hän, joka on itse rakkaus, vuodattaa lakkaamatta hyvyyttään ja rakkauttaan meille jokaiselle.
Hänen rakkautensa on siksi täydellistä. Meidän rakkautemme ei ole. Rakkautemme lähtee helposti kasvamaan kieroon ja vain johonkin rajattuun suuntaan. Mutta me voimme tavoitella Jumalan rakkaudellisuutta. Olla radikaaleja ja rakastaa ilman ehtoja. Mennä rakkaudessamme juurille asti, ja opetella Jumalan rakkautta, ensin itse vastaanottajina, sillä tuo pyyteetön rakkaus koskee myös meitä. Se vapauttaa meidät kohtaamaan toinen toisemme pelotta ja rajoitta. Se vie oppimaan, mitä on rakastaa jotakuta ilman syytä, ilman ansiota, ilman vastinetta, ilman mitään ehtoja. Se saa kokemaan ja ymmärtämään Jeesuksen perusfilosofian siitä, että lopulta jokainen ihminen on lähimmäinen, jota tulee rakastaa.
Niin myös päivän Uuden testamentin lukukappaleessa Johannes lausuu kirjeessään Jeesuksen opetuksen mukaisesti, että ”meidän tulee rakastaa toisiamme.” Rakkaus on kristityn tuntomerkki. Mutta rakkaus ei saa jäädä vain kauniiden sanojen ja korulauseiden tasolle. ”Älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa.”
Tällainen saarnakin lähimmäisen rakastamisesta on aivan turha, ellei se saa aikaan myös rakkauden tekoja tai asennemuutosta tai jonkinlaista kasvua kristittynä, jonka yhtenä tuntomerkkinä on rakkaus. Sanat rakkaudesta ovat turhia, elleivät ne saa ajattelemaan enemmän toisia. Elleivät ne saa asettumaan enemmän toisen asemaan. Elleivät ne saa katsomaan toista ihmistä edes vähän rakkaudellisemmin. Tai elleivät ne saa imitoimaan enemmän Jeesusta, joka ei vain lausunut muutamia radikaaleja sanoja rakastamisesta, vaan vei opetuksensa käytännön tasolle, tekoihin ja toimintaan. Kohdatessaan ihmisiä, auttaessaan heitä, joita muut eivät suostuneet auttamaan, huomatessaan heidät joista muut käänsivät katseensa pois. Ja lopulta käydessään ristille ja ristillä vielä rukoillessaankin vastustajiensa puolesta. ”Siitä me olemme oppineet tuntemaan rakkauden, että Jeesus antoi henkensä meidän puolestamme.” Jokaisen puolesta. Ei vain meidän, ei vain muiden, vaan jokaisen, koko maailman puolesta. Sellainen kutsuu meitäkin kilpailuun, uskon kilvoitteluun, joka toteutuu rakkauden tekoina. ”Samoin olemme me velvolliset panemaan henkemme alttiiksi veljiemme” – toinen toisemme – ”puolesta.”
Tänä viikonloppuna mittaillaan yleisurheilukuntoa maaottelun merkeissä. Neljä viikkoa sitten oli puolestaan tarkoitus viettää Tokion olympialaisten päätöspäivää. Korona siirsi kisat ensi vuoteen, mutta olympialaisten mottoa voidaan siteerata tänäänkin. ”Citius, Altius, Fortius” eli ”nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin”. Moton taustalla on paroni Pierre de Coubertin, joka on muotoillut myös olympialaisten idean: ”Olympialaisissa tärkeintä ei ole voittaa, vaan osallistua, aivan kuten elämässä tärkeintä ei ole palkinto vaan kamppailu. Olennaista ei ole valloittaminen vaan se, että on taistellut hyvin.”
Rakkaudesta ei olympia-aatteessa puhuta sanoin, mutta kyllä se taitaa siellä rivien välissä olla. Ajatus jokaisen kilpailijan yhtäläisestä arvosta, lähtökohdasta ja kansalaisuudesta riippumatta. Ja elämässä yhtäläinen oikeus osallistua ja olla olemassa. Ja rakkaudessa yhtäläinen kaipaus tulla rakastetuksi, kohdatuksi, hyväksytyksi sellaisena kuin on, sellaisena, joksi Jumala on hyvyydessään luonut.
Rakkaus vie taisteluihin. Rakkaus vie kamppailuun kateutta, pelkoa ja turvattomuutta vastaan. Rakkaus ei ole aina siistiä ja sileää. Se on myös rosoista ja rumaa. Sillä maailmassa on liikaa vihaa, liikaa epäoikeudenmukaisuutta, liikaa rakkaudettomuutta. Kilpailu sellaista vastaan vaatii voimia ja lujuutta. Olympiahengessä voisi sanoa, että se vaatii lähimmäisen huomaamista nopeammin, venymistä rakkaudessa korkeammalle ja pidemmälle, vääryyden vastustamista voimakkaammin ja rohkeammin.
Mutta tämä rakkauden mittelö ei ole yksilölaji. Se on joukkueurheilua. Me olemme siinä yhdessä, opettelemassa myös yhteisönä rakastamaan enemmän, kasvamassa JJumalan perheenä hänen hyvyyydessään ja rakkaudessaan. Me saamme ammentaa radikaalisti juurilta asti, ottaa ensin vastaan Jumalan täydellistä, ehdotonta rakkautta, armoa, joka kukistaa kaiken pahan ja väärän. Ja sen voimalla rakastaa sitten itse koko luomakuntaa, yksi ihminen, yksi luontokappale kerrallaan.
”Tämä on se sanoma, jonka te alusta alkaen olette kuulleet: meidän tulee rakastaa toisiamme.”
Kommentit