Saarna 23.8.2020
”Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk' ei aina esille loista.”
Eino Leinon Hymyilevä Apollo laulaa tutun kysymyksen hyvästä ja pahasta. Kumpi rinnassamme asuu, mitä sisimmästämme näkyy ulospäin? Ajattelen, että tuo Leinon näkemys voisi rohkaista meitä pysähtymään tänään päivän aiheen äärelle. Itsensä tutkiminen ei ole aina helppoa. Omaan sisimpäänsä kurkistaminen voi tuntua vaikealta. Sitä tekee mieli lykätä eteenpäin ja ohittaa koko homma.
Sillä itsensä tutkiminen voi olla työlästä. Se on työn tekemistä itsensä kanssa. Uurastamista ja kipeidenkin asioiden kohtaamista. Eikä se tule kerralla valmiiksi. Itsensä tutkiminen on koko elämän mittainen projekti, matka, jota kuljetaan yksi päivä kerrallaan. Joka päivä viinitarhuri kutsuu ja sanoo: ”Mene tänään viinitarhaan työhön.” Voin kuunnella kehotusta ja suostua siihen. Tai voin kieltäytyä ja ohittaa mahdollisuuden.
Sillä itsensä tutkiminen on myös seikkailu. Mahdollisuus tutustua itseensä, omiin tunteisiinsa, ajattelutapoihinsa, juuriinsa ja taustaansa, asenteisiin, joihin on kasvanut tai valintoihin, joita on itse omasta tahdostaan tehnyt.
Itsensä tutkiminen on siksi myös tarpeellista. Se on ikkuna toisiin ihmisiin tutustumiseen. Oman menneisyytensä tunteminen on ovi tulevaisuuteen.
Tänään meidän on mahdollisuus tutkia itseämme erityisesti suhteessa Jumalaan. Jumala on se Jeesuksen esittämän vertauksen isä, joka pyytää poikiaan menemään viinitarhaan työhön. Poikien vastaukset ja toimintatavat kertovat kahdenlaisesta suhtautumisesta sekä itseen että Jumalaan. Ensimmäinen poika sanoo isälle ei, joten isän on pyydettävä toiselta pojalta. Toinen poika suostuu ja lupaa, mutta ei sitten toimikaan sanojensa mukaan. Sen sijaan ensimmäinen poika meneekin ja tekee lopulta niin kuin isä tahtoi.
Teenkö minä mitä lupaan?
Itsensä tutkiminen
Job.42:1-6; Room. 7:14-25; Matt. 21:28-32
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk' ei aina esille loista.”
Eino Leinon Hymyilevä Apollo laulaa tutun kysymyksen hyvästä ja pahasta. Kumpi rinnassamme asuu, mitä sisimmästämme näkyy ulospäin? Ajattelen, että tuo Leinon näkemys voisi rohkaista meitä pysähtymään tänään päivän aiheen äärelle. Itsensä tutkiminen ei ole aina helppoa. Omaan sisimpäänsä kurkistaminen voi tuntua vaikealta. Sitä tekee mieli lykätä eteenpäin ja ohittaa koko homma.
Sillä itsensä tutkiminen voi olla työlästä. Se on työn tekemistä itsensä kanssa. Uurastamista ja kipeidenkin asioiden kohtaamista. Eikä se tule kerralla valmiiksi. Itsensä tutkiminen on koko elämän mittainen projekti, matka, jota kuljetaan yksi päivä kerrallaan. Joka päivä viinitarhuri kutsuu ja sanoo: ”Mene tänään viinitarhaan työhön.” Voin kuunnella kehotusta ja suostua siihen. Tai voin kieltäytyä ja ohittaa mahdollisuuden.
Sillä itsensä tutkiminen on myös seikkailu. Mahdollisuus tutustua itseensä, omiin tunteisiinsa, ajattelutapoihinsa, juuriinsa ja taustaansa, asenteisiin, joihin on kasvanut tai valintoihin, joita on itse omasta tahdostaan tehnyt.
Itsensä tutkiminen on siksi myös tarpeellista. Se on ikkuna toisiin ihmisiin tutustumiseen. Oman menneisyytensä tunteminen on ovi tulevaisuuteen.
Tänään meidän on mahdollisuus tutkia itseämme erityisesti suhteessa Jumalaan. Jumala on se Jeesuksen esittämän vertauksen isä, joka pyytää poikiaan menemään viinitarhaan työhön. Poikien vastaukset ja toimintatavat kertovat kahdenlaisesta suhtautumisesta sekä itseen että Jumalaan. Ensimmäinen poika sanoo isälle ei, joten isän on pyydettävä toiselta pojalta. Toinen poika suostuu ja lupaa, mutta ei sitten toimikaan sanojensa mukaan. Sen sijaan ensimmäinen poika meneekin ja tekee lopulta niin kuin isä tahtoi.
Teenkö minä mitä lupaan?
Voinko minäkin muuttaa mieltäni?
Jeesus esittää vertauksen ylipapeille ja kansan vanhimmille, joista tulee evankeliumien kautta sellainen vaikutelma, että he ehkä pitivät itseään vähän Jumalan sisäpiiriläisinä tai muiden yläpuolella, ainakin parempina kuin portot ja publikaanit, joita he väheksyivät, halveksuivat ja jättivät ulkopuolelle. Ehkä Jeesus osoittaa vertauksellaan todeksi ihmisten käsityksen itsestään, jotka ajattelevat olevansa Jumalan edessä eri asemassa kuin toiset.
Mutta jälleen kerran Jeesus myös kääntää tämän olettamuksen päälaelleen. Olennaista ei olekaan se, miten toiset ihmiset näkevät ja määrittävät sinut. Olennaista on se, mitä itse näet, kun uskallat kurkistaa sisimpääsi. Ja vielä olennaisempaa on se, miten Jumala näkee sinut.
Päivän muissa raamatunteksteissä myös Job ja Paavali tutkivat itseään. Job kävi kovaa keskustelua Jumalan kanssa ja vaati Jumalalta selitystä kärsimyksensä keskellä. Hän arvioi sanomisiaan ja uskoaan uudelleen, katui ja jäi luottamukseen, että Jumalan tunteminen tapahtuu hitaasti, yllätysten, kärsimyksen ja kipujenkin kautta.
Paavali tuli puolestaan itsetutkailussaan karuun lopputulokseen tunnistaessaan, että hyvä ja paha kamppailevat hänen sisällään: ”En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti.” Ehkä Paavali sanoisi Eino Leinolle, että paljon hyvää on rinnassa jokaisen, mutta kyllä siellä myös paha kiusaa ja pilaa monet hyvät aikomukset.
Albert Einstein on sanonut jotenkin niin, että kaikkein tärkein kysymys, johon ihmisen tulee löytää vastaus, on siinä, että elääkö hän hyväntahtoisessa ja ystävällisessä vai pahantahtoisessa ja vihamielisessä universumissa.
Sillä jos vastaan, että maailmankaikkeus on pahantahtoinen ja pelottava, toimin sitten sen mukaisesti. Annan pelon ja uhkakuvien määrätä elämääni. Suojaudun ja pakenen. Kovetan itseni, jotta kestäisin.
Mutta jos vastaan, että universumi on ystävällinen ja hyväntahtoinen, elämääni voikin määrittääkin hyvyys ja rakkaus. Ne suojaavat minua ja silloin uskallan katsoa sisimpääni. Uskallan olla oma itseni. Uskallan myöntää heikkouteni ja puutteeni. Minun ei tarvitse jaksaa olla aina reipas, kun elämä horjuttaa, eikä toisaalta pelokas silloin, kun elämä, Jumala ja ihmiset ympärilläni minulle tarjoavat tilaisuuksia.
Meillä jokaisella on mahdollisuus vastata Einsteinin kysymykseen ja valita puolensa. Olenko viinitarhurin ensimmäinen vai toinen poika? Suostunko tutustumaan itseeni? Uskallanko tehdä niin?
Sanonko Jumalalle kyllä vai ei?
Sanonko rakkaudelle kyllä vai ei?
Sanonko pelolle kyllä vai ei?
Sanonko hyväntahtoisuudelle kyllä vai ei?
Sanonko vihamielisyydelle kyllä vai ei?
Sanonko toisten ihmisten minulle antamille määritelmille ja luokitteluille kyllä vai ei?
Suojaudunko itse rakentamieni suojamuurien taakse vai uskallanko näyttää haavoittuvuuteni ja luottaa siihen, että minua kannatellaan siitä huolimatta? Luotanko hyväntahtoisuuteen, luotanko rakkauteen?
Uskallanko pyytää anteeksi ja katua tekojani, uskallanko muuttaa mieltäni kuin ensimmäinen poika, vai piilottelenko huonoa omaatuntoani mieluummin jossain salassa, minne hautaan kaiken muunkin kalvavan ja kätkeydyn lopulta itsekin kadoksiin maailmalta, toisilta ihmisiltä, Jumalalta, itseltänikin?
Job uskalsi vaikeuksissaan, kärsimyksensä ja menetystensä keskellä etsiä Jumalan kasvoja ja kysellä tarkoitusta. Ehkä hän luotti lopulta rakkauteen eikä pelännyt Kaikkivaltiaan kohtaamista, vaikka vastaus viipyi ja tarkoitus avautui vähitellen.
Paavalia veti kaksi voimaa eri suuntiin. Turmeltunut luonto ajoi toisaalle, Jumalan armoon kaipaava sydän toisaalle.
Itsensä tutkimisen matkalla, sen työläydessä, sen yllättävässä seikkailussa tulee eteen tilanteita, joissa sisintä koetellaan ja houkutellaan risteyksissä eri poluille. Sitä joutuu tekemään valintoja.
Pelko, vaiko rakkaus?
Pahantahtoisuus, vaiko hyväntahtoisuus?
Ylpeys ja kunnia, vaiko nöyryys ja omanarvontunto?
Jeesus esittää vertauksen ylipapeille ja kansan vanhimmille, joista tulee evankeliumien kautta sellainen vaikutelma, että he ehkä pitivät itseään vähän Jumalan sisäpiiriläisinä tai muiden yläpuolella, ainakin parempina kuin portot ja publikaanit, joita he väheksyivät, halveksuivat ja jättivät ulkopuolelle. Ehkä Jeesus osoittaa vertauksellaan todeksi ihmisten käsityksen itsestään, jotka ajattelevat olevansa Jumalan edessä eri asemassa kuin toiset.
Mutta jälleen kerran Jeesus myös kääntää tämän olettamuksen päälaelleen. Olennaista ei olekaan se, miten toiset ihmiset näkevät ja määrittävät sinut. Olennaista on se, mitä itse näet, kun uskallat kurkistaa sisimpääsi. Ja vielä olennaisempaa on se, miten Jumala näkee sinut.
Päivän muissa raamatunteksteissä myös Job ja Paavali tutkivat itseään. Job kävi kovaa keskustelua Jumalan kanssa ja vaati Jumalalta selitystä kärsimyksensä keskellä. Hän arvioi sanomisiaan ja uskoaan uudelleen, katui ja jäi luottamukseen, että Jumalan tunteminen tapahtuu hitaasti, yllätysten, kärsimyksen ja kipujenkin kautta.
Paavali tuli puolestaan itsetutkailussaan karuun lopputulokseen tunnistaessaan, että hyvä ja paha kamppailevat hänen sisällään: ”En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti.” Ehkä Paavali sanoisi Eino Leinolle, että paljon hyvää on rinnassa jokaisen, mutta kyllä siellä myös paha kiusaa ja pilaa monet hyvät aikomukset.
Albert Einstein on sanonut jotenkin niin, että kaikkein tärkein kysymys, johon ihmisen tulee löytää vastaus, on siinä, että elääkö hän hyväntahtoisessa ja ystävällisessä vai pahantahtoisessa ja vihamielisessä universumissa.
Sillä jos vastaan, että maailmankaikkeus on pahantahtoinen ja pelottava, toimin sitten sen mukaisesti. Annan pelon ja uhkakuvien määrätä elämääni. Suojaudun ja pakenen. Kovetan itseni, jotta kestäisin.
Mutta jos vastaan, että universumi on ystävällinen ja hyväntahtoinen, elämääni voikin määrittääkin hyvyys ja rakkaus. Ne suojaavat minua ja silloin uskallan katsoa sisimpääni. Uskallan olla oma itseni. Uskallan myöntää heikkouteni ja puutteeni. Minun ei tarvitse jaksaa olla aina reipas, kun elämä horjuttaa, eikä toisaalta pelokas silloin, kun elämä, Jumala ja ihmiset ympärilläni minulle tarjoavat tilaisuuksia.
Meillä jokaisella on mahdollisuus vastata Einsteinin kysymykseen ja valita puolensa. Olenko viinitarhurin ensimmäinen vai toinen poika? Suostunko tutustumaan itseeni? Uskallanko tehdä niin?
Sanonko Jumalalle kyllä vai ei?
Sanonko rakkaudelle kyllä vai ei?
Sanonko pelolle kyllä vai ei?
Sanonko hyväntahtoisuudelle kyllä vai ei?
Sanonko vihamielisyydelle kyllä vai ei?
Sanonko toisten ihmisten minulle antamille määritelmille ja luokitteluille kyllä vai ei?
Suojaudunko itse rakentamieni suojamuurien taakse vai uskallanko näyttää haavoittuvuuteni ja luottaa siihen, että minua kannatellaan siitä huolimatta? Luotanko hyväntahtoisuuteen, luotanko rakkauteen?
Uskallanko pyytää anteeksi ja katua tekojani, uskallanko muuttaa mieltäni kuin ensimmäinen poika, vai piilottelenko huonoa omaatuntoani mieluummin jossain salassa, minne hautaan kaiken muunkin kalvavan ja kätkeydyn lopulta itsekin kadoksiin maailmalta, toisilta ihmisiltä, Jumalalta, itseltänikin?
Job uskalsi vaikeuksissaan, kärsimyksensä ja menetystensä keskellä etsiä Jumalan kasvoja ja kysellä tarkoitusta. Ehkä hän luotti lopulta rakkauteen eikä pelännyt Kaikkivaltiaan kohtaamista, vaikka vastaus viipyi ja tarkoitus avautui vähitellen.
Paavalia veti kaksi voimaa eri suuntiin. Turmeltunut luonto ajoi toisaalle, Jumalan armoon kaipaava sydän toisaalle.
Itsensä tutkimisen matkalla, sen työläydessä, sen yllättävässä seikkailussa tulee eteen tilanteita, joissa sisintä koetellaan ja houkutellaan risteyksissä eri poluille. Sitä joutuu tekemään valintoja.
Pelko, vaiko rakkaus?
Pahantahtoisuus, vaiko hyväntahtoisuus?
Ylpeys ja kunnia, vaiko nöyryys ja omanarvontunto?
Omavoimaisuuteen turvautuminen, vaiko rohkeus olla heikkona?
Vaikeuksien osuessa kohdalle kääntyminen Jumalasta pois, vaiko avunpyytäminen ja kääntyminen hänen puoleensa?
Vaikeuksien osuessa kohdalle kääntyminen Jumalasta pois, vaiko avunpyytäminen ja kääntyminen hänen puoleensa?
Sellainen itseriittoisuus, jossa en muita tarvitse, vaiko ymmärrys kaivata yhteyttä?
Pyrkimys selittää kärsimys pois, vaiko suostuminen kärsimykseen osana elämää?
Toisen yläpuolelle asettuminen, vaiko toisen vierellä kulkeminen?
Korvakuulolta tunteminen, vaiko omin silmin katsominen?
Pyrkimys selittää kärsimys pois, vaiko suostuminen kärsimykseen osana elämää?
Toisen yläpuolelle asettuminen, vaiko toisen vierellä kulkeminen?
Korvakuulolta tunteminen, vaiko omin silmin katsominen?
Toisen kokemusten vähätteleminen, vaiko niiden todesta ottaminen?
Ulkopuolelle sulkeminen, vaiko yhteyteen ottaminen?
Toisten tuomitseminen ja määritteleminen, vaiko ihan vain itsensä tutkiminen?
Sitä joutuu tekemään valintoja. Sitä joutuu katsomaan tehtyjä valintoja. Joutuu arvioimaan menneitä, tehtyjä, sanottuja, unohdettuja. Ja miettimään, mitä niiden kanssa nyt tekisi.
Sillä aina on mahdollisuus valita uudelleen. Tulla toisiin ajatuksiin. Muuttaa mieltään, katua ja pyytää anteeksi. Välittää jälkikäteen niin kuin ensimmäinen poika teki. Hän välitti itsestään jälkikäteen, hän välitti jälkikäteen isästään, sillä se ei ollut liian myöhäistä. Ja hän valitsi uudelleen.
Jos ensimmäinen ja toinen poika, tekivät toisin kuin mitä isälle sanoivat, kolmas poika, Jumalan ainoa poika, Jeesus, teki mitä hänen tulikin tehdä. Jeesus osoitti monin tavoin, sanoillaan ja opetuksillaan, teoillaan ja toiminnallaan, ja lopulta Golgatan ristillä syntimme ja pahuutemme sovittaessaan, että jokainen on Jumalan edessä samalla viivalla. Jokainen tarvitsee anteeksiantamusta. Jokaisella on mahdollisuus saada aloittaa alusta. Joka päivä. Joka hetki. Koskaan ei ole liian myöhäistä.
Ihmisiä ei pitäisi luokitella ja jakaa lokeroihin. Mutta ehkä voi sanoa, että on kuitenkin kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka tunnistavat tarvitsevansa armoa, ja niitä, jotka eivät vielä sitä tee.
Siksi, tutkitaan itseämme, ei tuomita toisia. Tutkitaan rohkeasti omaa sisintä. Jumalan hyvyys ja rakkaus kannattelevat ja rohkaisevat ja hänellä on armoa jokaista varten varastossa.
”Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk' ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss' ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell' on Jumalakin.”
Ulkopuolelle sulkeminen, vaiko yhteyteen ottaminen?
Toisten tuomitseminen ja määritteleminen, vaiko ihan vain itsensä tutkiminen?
Sitä joutuu tekemään valintoja. Sitä joutuu katsomaan tehtyjä valintoja. Joutuu arvioimaan menneitä, tehtyjä, sanottuja, unohdettuja. Ja miettimään, mitä niiden kanssa nyt tekisi.
Sillä aina on mahdollisuus valita uudelleen. Tulla toisiin ajatuksiin. Muuttaa mieltään, katua ja pyytää anteeksi. Välittää jälkikäteen niin kuin ensimmäinen poika teki. Hän välitti itsestään jälkikäteen, hän välitti jälkikäteen isästään, sillä se ei ollut liian myöhäistä. Ja hän valitsi uudelleen.
Jos ensimmäinen ja toinen poika, tekivät toisin kuin mitä isälle sanoivat, kolmas poika, Jumalan ainoa poika, Jeesus, teki mitä hänen tulikin tehdä. Jeesus osoitti monin tavoin, sanoillaan ja opetuksillaan, teoillaan ja toiminnallaan, ja lopulta Golgatan ristillä syntimme ja pahuutemme sovittaessaan, että jokainen on Jumalan edessä samalla viivalla. Jokainen tarvitsee anteeksiantamusta. Jokaisella on mahdollisuus saada aloittaa alusta. Joka päivä. Joka hetki. Koskaan ei ole liian myöhäistä.
Ihmisiä ei pitäisi luokitella ja jakaa lokeroihin. Mutta ehkä voi sanoa, että on kuitenkin kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka tunnistavat tarvitsevansa armoa, ja niitä, jotka eivät vielä sitä tee.
Siksi, tutkitaan itseämme, ei tuomita toisia. Tutkitaan rohkeasti omaa sisintä. Jumalan hyvyys ja rakkaus kannattelevat ja rohkaisevat ja hänellä on armoa jokaista varten varastossa.
”Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk' ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss' ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell' on Jumalakin.”
(Eino Leino: Hymyilevä Apollo)
Kommentit