Saarna 3.5.2020
3. sunnuntai pääsiäisestä: Jumalan kansan koti-ikävä
Joh. 17: 11-17
Kysyin lapsilta, kuusi- ja kahdeksanvuotiailta, milloin heillä on ollut koti-ikävä. Toinen muisteli, että ainakin ollessaan yökylässä mummolassa, ja toinen silloin, kun olimme koko perhe automatkalla Tanskassa. Kysyin, mikä ikävään oli auttanut. Mummolassa ikävä oli helpottanut, kun oli saanut soittaa kotiin. Yhteydenpito oli lievittänyt ikävän tunnetta. Kuusivuotias puolestaan arvioi, että reissussa ei enää ollut niin ikävä, kun oltiin päästy kohteeseen ja alettu sitten palata kotiin päin. Tieto siitä, että lopulta koti lähenee, oli hänelle riittävä apu koti-ikävään.
Lapsia kannattaa kuunnella. Sisäinen lapsi minussakin tunnistaa yhteyden kaipuun. Toiveen siitä, että on olemassa yhteys, kokemuksen siitä, että kuulun johonkin. Kaipauksen sille, etten harhailisi ympäriinsä sisälläni ontto osattomuuden tunne. Vaan että kuljen jotakin kohti, ikävöin jotakin, tavoittelen jotakin, vaikka en aina käsitä, mistä siinä on kysymys. Että olen osa kokonaisuutta, että elämälläni on merkitys, ja matkallani suunta, joka paljastuu hiljalleen, sitä mukaa, kun koti lähenee, tai se minkä kodikseni, omakseni, sydämeni asiaksi tunnen.
Jeesustakin kannattaa kuunnella. Vaikka ei Jeesus evankeliumitekstissä puhukaan suoraan meille, vaan Isälle, mutta hän puhuu hänelle meidän puolestamme. Jeesus rukoilee, on yhteydessä Jumalaan, pitää yhteyttä yllä meitäkin varten. Tekstissä palataan viimeiseen iltaan, Getsemanen puutarhan pimeään ja toivottomalta näyttävään yöhön, kun pääsiäisaamun sarastus on vielä kaukana. Jeesus tietää, että hän kulkee kohti kotia, Isän luo taivaaseen. Hän on huolissaan meistä, jotka jäämme vielä kulkemaan omaa tietämme. Mutta mekin kuljemme kotia päin. Perjantain risti ja sunnuntain tyhjä hauta käänsivät matkan kotia kohti. Niin kuin minäkin käänsin lopulta Tanskan lomalla auton, perhe kyydissäni ja laitoin kotiosoitteen navigaattoriin. Tie kotiin on valmis, meille valmistettu. Me olemme Jumalan kansa ja Taivaan Isän perhe, elämä on perheauto ja Jeesus ohjaa sitä oikeaan suuntaan, taivaan kotia päin.
Mutta kai Jeesus myös ymmärsi, että meidän tiemme, minun tieni, sinun tiesi, ei olisi aina helppo kulkea. Että ei ole yksinkertaista pitää katse päämäärässä, eikä ole kivutonta jaksaa matkaa aina vain luottavaisesti ja toiveikkaana. Toisinaan usko horjuu ja toivo tökkii. Tulee myös pimeitä öitä ja suunta hukkuu arjen kamppailuissa.
Ehkä juuri siksi Jeesus rukoili jo etukäteen myös meidän jaksamisen puolesta. ”Pyhä Isä, suojele heitä. Varjele heidät pahalta.” Pahalta se nimittäin tuntuu, jos on koko ajan ikävä ja ikävää. Itku tulee silmään eikä lohduttamaan kelpaa kuka tahansa, joskus vain oma isä tai äiti. Mutta ikävän keskellä, vaikeina hetkinä, uskonpuutteessa ja toivottomuudessa Taivaan Isä lohduttaa, suojelee ja varjelee meitä, siihen saamme luottaa. Jeesus hoiti senkin meidän hyväksemme, hoiti yhteyden kuntoon.
Eikä huolenpito lopu jäähyväisrukoukseen Getsemanessa. Kristus kulkee edelleen vierellä arjen teillä, niin arjen iloissa kuin ikävässä. Hän laittaa kätensä olkapäälle, suojaa, tukee ja tsemppaa, ottaa liiat kuormat kantaakseen. Hän keventää oloa ja hänen ilonsa täyttää sydämen. Hän kuuntelee huolet ja antaa kulkea omaan tahtiin. Hänellä on kädessään kirja, jonka sanat rohkaisevat, lohduttavat, armahtavat ja johdattavat kotia kohti. ”Pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus.” hän rukoili meidän puolestamme.
Tämä rukous rohkaiskoon sinua, missä tiesi tänään kulkeekin. Se pyhittäköön sydämesi ja kotisi tässä ja nyt.
Kommentit