Saarna 29.12.2019
1. sunnuntai joulusta: Pyhä perhe / Simeonin ja Hannan sunnuntai
Päivän tekstit: Jes. 25: 1, 4–5; Gal. 4: 3–7; Luuk. 2: 33–40.
 |
| Kuva Bob Dmyt Pixabaystä |
On joulu ja tuvan lattialla isovanhempi on istahtanut alas leikkimään lapsenlapsensa kanssa. He heittelevät palloa toisilleen. Lapsen heitto lennähtää isovanhemman naamaan. Molempia naurattaa. Kummallakaan ei ole kiire minnekään.
On välipäivien aamu ja marketin kassan takana jonossa seisoo asiakas käsissään paketti. Yhdessä monen muun kanssa hän on tullut palauttamaan joululahjan, joka ei sitten ollutkaan mieleinen. Rahat takaisin ja uutta ja parempaa ostamaan. Mikä onkaan tärkeämpää kuin tyytyväinen lahjansaaja.
On aatonaatto ja autossa ratin takana ihmettelee kuski, miksi on niin kiire ja hätä. Onko se sitä, että ladataan joulu niin täyteen odotuksia, että edes jokin niistä täyttyisi? Vai onko se sitä, että yritetään kaikin keinoin minimoida pettymyksen mahdollisuus stressaantumisen ja väsähtämisenkin kustannuksella?
On joulukuun alku ja kalentereista avautuvat ensimmäiset luukut. Aamu aamulta odotus tihenee, päivä päivältä illat pimenevät. Odotus tiivistyy, kärsivällisyys mitataan, luottamus punnitaan ja lopulta sinnikkyys palkitaan. Viimein on joulu, odotettu, valmistettu, monin toivein ladattu.
Monissa tunnelmissa on joulua vietetty ja vielä vietetään.
On viikko syntymäjuhlasta ja vanhemmat tuovat lapsensa temppeliin, Jumalan eteen, Jumalalle pyhitettäväksi niin kuin tapana on. He täyttävät näin sen, mitä heiltä odotetaan. Sen tehdessään he tulevat täyttäneeksi jotain, mitä monet jo pitkään ovat odottaneet.
Temppelissä nuori perhe, pyhä perhe, Maria, Joosef ja Jeesus-lapsi kohtasivat vanhan Simeonin ja iäkkään Hannan. Sukupolvet kohtasivat joulun hengessä. Tuossa kohtaamisessa oli jouluista ihmettelyä ja ilahtumista, odotusten täyttymistä ja lopulta lahjan paljastumista. Jeesuksen vanhemmat olivat kuin yllättäen lahjan käsiinsä saaneina ihmeissään siitä, mitä lapsesta sanottiin. Iäkäs Hanna iloitsi ja ylisti Jumalaa eikä pysynyt nahoissaan, vaan kertoi innoissaan kaikille vastasyntyneestä joulun lapsesta. Heidän ja monen pitkä odotus viimein palkittiin. Profeettojen lupaukset osoittautuivat vihdoin uskottaviksi. Aika oli täyttynyt. Jumalan ihmeellinen suunnitelma toteutui.
Tuo Jumalan ihmeellinen suunnitelma oli käärittynä pieneen lapseen. Ja kuin lahjapakettia hiljalleen availemalla vanha Simeon raotti tuota ihmeellistä lahjaa. Hän paljasti Marialle, lapsen äidille, ja siinä ohimennen kaikille kertomusta lukeville, mistä tässä paketissa on lopulta kyse. Millaisen lahjan hän ja hänen mukanaan koko maailma onkaan saanut?
Simeonin paljastus on kuitenkin sellainen, joka saattaa ensin aiheuttaa reklamaation ja johtaa äkkiä jonnekin sinne, missä lahjojen palautustiskille jonotetaan. Sillä emme kai toivoisi kenellekään moista – ja yhtä aikaa emme varmasti haluaisi itse jäädä tuota lahjaa vaille.
Sillä vanha Simeon lausuu Marialle, että ”tämä lapsi on pantu koetukseksi” ja että ”sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä.”
Voi ei, sitä saattaa huokaista. Kenelle äidille toivoisi tällaisen lahjan? Sillä lukija jo tietää, millainen tie Jeesusta odottaa. Lukija tietää, kuinka äiti Maria saa katsoa sivusta, kun hänen poikansa saa osakseen monenlaista vastustusta, kuinka hänet hylätään ja tuomitaan ja lopulta ristiinnaulitaan. Se on tie, jolla koetellaan sekä poika että äiti. Emme toivoisi heille sellaista. Mikä joulutoivotus tuo tuollainen on, vanha Simeon!
Ja samaan aikaan tuo toivotus koettelee meitä. Lapsi on pantu koetukseksi. Otammeko hänet vastaan, Simeon kysäisee rivien välissä. Siksi saatamme hyvin kääntyä pois palautustiskiltä. Saatamme ihan vapain mielin iloita yhdessä Hannan kanssa ja toivottaa toisillemme hyvää joulua, sillä Vapahtaja on tullut, Lunastaja on syntynyt. Hän kulki tiensä meidän puolestamme. Hän teki sen, jotta meidän ei tarvitse. Ei tarvitse yrittää vapauttaa itseämme kahleista, joista emme omin voimin irti pääsisikään.
Siksi vanhan Simeonin paljastus ja iäkkään Hannan ilahtuminen todistavat joululahjasta, joka voi vastata syvimpään kaipaukseen ja hartaimpaan odotukseen. Se on lahja, joka voi antaa sisimpään rauhan. Se on lahja, joka voi vapauttaa syyllisyydestä ja häpeästä. Se on lahja, joka voi välittää todellisen kokemuksen siitä, että olen rakastettu, että minua rakastetaan. Se on lahja, jonka edessä tavaravuoremme ja kulutusähkymme kalpenevat. Se on lahja, jota ei milloinkaan tarvitse palauttaa. Sillä sen lahjan sisältö riittää, armo riittää.
Armo saa aikaan sen, että meistä voi tulla, ja kasteessa onkin tullut, Jumalan lapsia. Jumala lähetti Jeesuksen Vapahtajaksi ja otti meidän osamme, jotta me saisimme hänen osansa, oikeuden tulla Jumalan lapsiksi. Se merkitsee, että me kuulumme Jumalan perheeseen. Seurakuntana, Taivaan Isän lapsina, Jumalan perheen jäseninä, me voimme parhaimmillaan löytää toisistamme jonkun, jonka kanssa vaikkapa leikkiä ja nauraa yhdessä, jonkun jolle antaa, mitä hän tarvitsee, jonkun joka voi kannatella ja lohduttaa kun elämän huolet iskevät liian kovaa, tai jonkun, jonka kanssa etsiä vastausta siihen, mitä sydän kaipaa ja kiihkeästi odottaa.
Pyhä perhe kohtasi temppelissä vanhan Simeonin ja iäkkään Hannan. Me kohtaamme seurakunnassa toisemme, kaikenikäiset Jumalan lapset. Kohtaamme joulun lapsen, Vapahtajan, kun Jumala tulee luoksemme ja antaa itsensä meille ehtoollisessa. Kohtaamme myös oman elämäntilanteemme ja omat toiveemme, kyselemme ja uskaltaudumme. Ja sitten lähdemme, itseksemme tai yhdessä. Ja ehkä tapahtuu kasvua, kuten Jeesuksen lapsuusvuosistakin sanotaan, ehkä vahvistumme, ehkä viisaus lisääntyy. Ja Jumalan armo seuraa meitä – joka päivä joulun jälkeenkin.
Kommentit