Hyvää itsenäisyyspäivää!

Saarna Kaupunginkirkossa 6.12.2019

Matt. 20: 25-28

Jeesus kutsui opetuslapsensa luokseen ja sanoi: ”Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.”

Kuva Pete Linforth Pixabaystä

Mitä itsenäisyys sinulle merkitsee? Tätä kysellään tänään juhlapuheissa ja erilaisilla vastaanotoilla, myös Linnassa illalla. Sitä saattaa kukin kysellä ja pohtia kukin hiljaa mielessään, kun käy itsenäisyyspäivän viettoon sytyttämällä kynttilöitä, aterioimalla läheisten kanssa, tai miten kukin 102-vuotiasta Suomea tänään juhliikin. Sitä kyselen tässäkin, kun olemme itsenäisyyspäivänä koolla rukoillen ja kiittäen. Mitä itsenäisyys sinulle merkitsee?

Merkitys avautuu usein kiitollisuuden kautta. Itsenäisyyspäivänä voi olla paljosta kiitollinen. Kiitollinen Suomen luonnosta, sen metsistä, kukkuloista ja vesistöistä, jotka virkistävät ja kutsuvat luokseen. Voi olla kiitollinen Suomen korkeasta koulutuksen tasosta, siitä että monella mittarilla meillä kansana ja yhteiskuntana menee hyvin. Voi olla kiitollinen vapaudesta. Että on vapaus hengittää metsien ilmaa, vapaus käydä kouluja, vapaus ajatella itse ja sanoa ääneen mielipiteensä, vapaus olla oma itsensä, myös vapaus tulla kirkkoon. Voi olla kiitollinen aiempien sukupolvien työstä tai varjeluksesta, jota maamme on kohdannut.

Kiitollisuuteen liittyy minun mielessäni ajatus lahjasta. Jostain sellaisesta, mitä on saanut. Ja monella tavalla isänmaa, itsenäinen Suomi on lahjaksi annettu. Sukupolvet ennen meitä ovat tehnet mittaamattomia tekoja, jotta meillä vallitsee nyt rauha ja vapaus. Maastamme on pidetty huolta. Niin tulee meidänkin tehdä.

Siksi haluan tänään pohtia itsenäisyyden merkitystä myös toisesta näkökulmasta, kiitollisuuden ja lahjan toiselta puolen, tehtävän ja vastuun kautta. Sen kautta, mitä on elää yhdessä maassa, mitä meidän tulisi tehdä, jotta myös tulevat sukupolvet saavat juhlia itsenäisyyspäivää, nauttia rauhasta, vapaudesta ja kaikista lahjoista, joita itsenäisyys mahdollistaa.

Päivän evankeliumissa Jeesus antaa viisaan neuvon:

”Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja.”

Vuosisatojen ajan pieni kansamme oli osa naapurivaltakuntia. Ehkä ei ihan orjuudesta voida puhua, mutta täyttä valtaa omiin asioihin ei ole aina ollut. Jeesuksen kehotus olla toisten orjana ja palvelijana tuskin on jotain, minkä tulisi kutsua meitä suin päin alistumaan toisten tahtoon ja luopumaan kansakuntana itsenäisyydestä ja vapaudesta. Ennemminkin ajattelen, että Jeesuksen sanat ohjaavat meidän asennettamme toinen toistamme kohtaan. Ettemme asettaisi itseämme toisten yläpuolelle. Vaan palvelisimme toisiamme.

Palveleminen ei asetu vapautta ja itsenäisyyttä vastaan, vaan on sen säilymisen ehto. Jeesuksen sanojen mukaan voimme ajatella olevamme vapaat palvelemaan. Hän on itse antanut esimerkin palvelemisesta ja vienyt sen äärimmilleen maksamalla hengellään, lunastamalla meille meidän vapautemme. Niin teki muuten moni kaveri rintamallakin. Meidänkin tulee palvella toisiamme. Pitää huolta lahjasta, jonka olemme itsenäisyyden, vapauden, rauhan muodossa saaneet. Lahjasta, joka meillä on toisissamme. Me, kanssaihmiset, olemme toinen toisillemme lahjaa. Emme ole yksin, vaan olemme yhteisö, yhteiskunta, kansa, joukko suomalaisia, jotka parhaiten käyttävät vapauttaan, kun palvelemme toisiamme, välitämme ja rakastamme jokaisesta yhteisön jäsenestä niin, että se rakkaus näkyy ja yltää myös muuhun maailmaan asti. Suomalaisuus on yhteisöllisyyttä, joukkuepeliä, jossa jokaisella pelaajalla on väliä.

Tästä pääsemmekin jalkapallon pariin. Kuluneen vuoden yksi suuri suomalainen teko ja tapahtuma on ollut Huuhkajien eli Suomen jalkapallomaajoukkueen historiallinen pääsy jalkapallon EM-kisoihin. En voi sanoa olevani mikään jalkapallostrategi tai kummoinenkaan pelin salaisuuksien tulkitsija, mutta tykkään katsoa pelejä ja kannustaa omaa joukkuetta. Sen verran kuitenkin tajuan, että jalkapallojoukkue, aivan kuten mikä tahansa joukkue, on yhteisö, jossa jokaisella on oma tärkeä roolinsa, jokaisella on annettavaa, jokaisella on oma tehtävä, eikä joukkueessa kukaan pärjää yksin. Tarvitaan sekä eturivin ratkaisijoita että taustalla hääriviä tukipelaajia, tarvitaan sekä tähtiä että niitä pelaajia, jotka lähinnä pukukopissa nostavat joukkuehenkeä. Maalintekijä saa nimensä otsikoihin, mutta tärkeä on myös syötön antanut pelaaja, ja entäpä se pelaaja, joka tekee kentällä pienin näkymättömin teoin tilaa tähtipelaajalle päästä ratkaisupaikkoihin. Jokaista tarvitaan.

Suomen koripallomaajoukkueen päävalmentaja Henrik Dettmann kirjoitti alkuviikosta kolumnissa osuvasti siitä, miten monipuolinen Huuhkajien joukkue on ollut, myös taustoiltaan ja lähtökohdiltaan. Hän kirjoittaa, miten joukkueessa on

”Pelaajia monista etnisistä taustoista, jotka ovat joukkueena antaneet kaikkensa siniristilippu rinnassaan – ja ylpeänä!"  

Dettmann kirjoittaa edelleen:

”Monitaustaisessa pukukopissa tunnelma on moninaisempi. Syntyy sisaruus- tai veljeyssuhde, joka tutkitusti on avain yhteisön menestymiselle. Ei vallitse ääneen lausumatonta kuvitelmaa siitä, että kaikkien pitäisi olla samanlaisia ja miellyttää toisiaan. Kun jokainen näkee välittömässä ympäristössään erilaisuutta, hän saa samalla oikeuden itsekin olla oma itsensä ja yrittää omissa puitteissaan enemmän; kyttäämisen sijaan hän kysyy, miksei ottaisi riskiä ja antautuisi kokeiluille. Peruuttamalla ja varmistamalla ei pelejä voiteta.

Moni maailman laeista perustuu paradokseille. Yksi niistä on se, että erilaisuudet muodostavat yhä suurempaa yhtenäisyyttä. Huuhkajat on upea esimerkki kaikille, jotka vaalivat monimuotoisempaa tulevaisuutta, mutta ennen kaikkea niille agitaattoreille, jotka yrittävät repiä riekaleiksi tätä upeaa, kypsään ikään kasvanutta Suomi-neitoa.”

Mitä voimme tänä itsenäisyyspäivänä oppia jalkapallosta? Ehkä ainakin sen, että kansakin on joukkue, jossa ei pärjää yksin. Jokaista tarvitaan. Joukkuehenki on tärkeä asia. Jokainen on tärkeä, riippumatta lähtökohdista tai matkasta, jonka hän on kulkenut. Erilaisuus on rikkautta.

Suomalaisista on ehkä elänyt kummallinen stereotypia, että olisimme vain omissa oloissamme viihtyviä metsien miehiä ja naisia, jotka eivät oikein tule toimeen porukassa. Mutta eiköhän sieltä metsistä ole tultu pois jo kauan aikaa sitten. Suomalaiset ovat löytäneet toisensa ja nähneet yhteistyön voiman. Katsotaan vaikka 2000-luvun nuoria, jotka näyttävät hyvää mallia rohkeudesta, avoimuudesta ja välittämisestä, joka konkretisoituu esimerkiksi ilmastokysymyksen kohdalla.

Itsenäisyyspäivänä on tapana muistella sota-aikoja ja veteraanien korvaamatonta panosta kansallemme. Eivät Suomen sotilaat sooloilulla sodissakaan selvinneet. Kyllä siellä joukkuehenkeä tarvittiin ja tunnettiin. Kotirintamallakin jaksettiin toinen toiseensa tukeutuen. Samalla tiimityöllä maatamme jälleenrakennettiin sotien jälkeen. Ja yhä rakennetaan. Monin keinoin, erilaiset yhteisön jäsenet yhdessä.

Ja joukkue se on seurakuntakin. Yhteisö, joka on tarkoitettu elämään yhdessä. Ensimmäisenä adventtina, viime sunnuntaina Kaupunginkirkon vihkimisestä tuli 139 vuotta. Niin kauan on näiden seinien sisällä Jumalan kansa kokoontunut keskellä kaupunkia, yhdessä rukoilemaan, yhdessä laulamaan, yhdessä palvelemaan Jumalaa. Yhteisö on yksilöä vahvempi. Yhteisö suojelee, pitää huolta, kantaa, tukee ja vahvistaa toinen toistaan. Yhteisö ojentaa käden, kun joku kaatuu. Yhteisö kulkee vierellä, kun suunta on hukassa. Yhteisö hoitaa, kun elämä on haavoilla. Tai niin ainakin pitäisi toimia. Pitäisi palvella toinen toistaan. Ei nostaa itseään joukkueen yläpuolelle. Kuten päivän evankeliumissa Jeesus muistuttaa.

Ajattelen, että kristittyjen on näytettävä esimerkkiä siinä, että jokainen ihminen, jokainen kansalainen, jokainen yhteisön jäsen on samalla viivalla. Koulutuksesta, hyvinvoinnin tilasta tai lähtökohdista riippumatta. On huomattava ne, jotka elävät suomalaisen yhteiskunnan reunamilla ja marginaalissa. On puututtava, on rohkeasti tehtävä jotain. On palveltava ja tultava itse pienemmäksi, jotta kukaan ei olisi niin pieni, että joutuisi kadoksiin ja hukkuisi elämään vailla itsenäisen valtion suomaa turvaa ja vapautta.

Jokaisella on annettavaa. Köyhällä viisautensa, jollain toisella rikkautensa. Jokaisella on lahjoja yhteisen hyvän rakentamiseen, yhteisen maan hoitamiseen, yhteisön ja kansan hyväksi. Tässä joukkueessa jokaista tarvitaan.

Tänä syksynä on jalkapallokatsomoissa sinivalkoinen lippu liehunut Huuhkajien voiton merkkinä. Tänään liput on nostettu salkoon itsenäisyyden ja vapauden merkiksi. Lipussamme on voiton merkki, risti, jolla Jeesus lunasti meidät vapaiksi. Me olemme vapaita elämään, vapaita palvelemaan, vapaita unelmoimaan ja toimimaan. Kun tänään katsot siniristilippua, kertokoon se jotain siitä, mitä itsenäisyys sinulle merkitsee. Puhukoon se ehkä vapaudesta ja kiitollisuudesta, kaikesta mikä on hyvää ja kohdallaan. Mutta myös siitä, mikä maassamme ei ole niin kuin pitäisi. Rohkaiskoon sinivalkoinen lippu myös tarttumaan toimeen ja kantamaan vastuuta: Mitä minä voisin tehdä? Miten minä voisin palvella yhteisöä? Mitä lahjojani voin jakaa toisille?

Antakoon siniristilippu myös voimaa ja toivoa kulkea taivaan tietä, kohti lopullista isänmaatamme, jossa yhdessä sitten kerran kiitetään, juhlitaan ja hurrataan.

+++

Henrik Dettmannin kolumni Ylen sivuilla: "Menestymiseen ei Suomessa tarvita sinisiä silmiä, vaaleaa tukkaa ja kirkonkirjoista haettuja sukutauluja."