Vähilläkin voimilla voi rakastaa

Saarna 20.10.2019

19. sunnuntai helluntaista: Rakkauden kaksoiskäsky

5. Moos. 6: 4-9; 1. Kor. 1: 4-9; Matt. 22: 34-40

Vähilläkin voimilla voi rakastaa

Teoriassa helppoa, käytännössä vaikeaa. Rakkaus nimittäin.

Jeesus laitettiin taas tiukan paikan eteen. Yritettiin saada Mestari vaikeuksiin. ”Opettaja, mikä on lain suurin käsky?”

Jeesus saa sen kuulostamaan niin yksinkertaiselta. Tiivistelmä on valmis. Tässä vastaus. Näin se menee. Fariseuksille jauhot suuhun ja itse pois kiperästä tilanteesta. Mitäs kiusallaan kyselivät.´

Mutta taitaa Jeesuksen vastaus olla muutakin kuin näppärä näpäytys. Siinä on laki ja profeetat. Siinä on rakkauden kaksoiskäsky. Siinä on yhteenveto Jumalan tahdosta, elämänohjeet ihmiselle, kartta ja kompassi, navigaattori ja reittiopas elämän tielle. Yksinkertaista, eikö. Riittää vain, kun rakastaa.

Rakastaa Jumalaa ja rakastaa lähimmäistä.

Selvä. Näppärää on. Onhan se somessa simppeliä osoittaa kavereille tykkäyksiä ja klikkailla sydämiä. Ihan söpö tapa osoittaa, että välittää. Mutta miten…sitä Jumalaa…niinku, pitäis rakastaa?

Tai kyllähän siihenkin tulee ohjetta: ”Rakasta Jumalaa koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi.” Ja Vanhan testamentin kohdassa sanotaan vielä, että ”koko voimastasi”. Mitä se voisi tarkoittaa?

Ihan ensin tulee mieleen, että Jumalan rakastaminen on kokonaisvaltaista puuhaa. Se toteutuu sekä ajatuksilla että tunteilla, sekä sielulla että fysiikalla. Siihen mahtuu aktiiviset teot ja passiivinen mietiskely. Sydämen rukoukset ja voimiensa kyllyydestä painiskelut. Kokonaisvaltaista rakastamista.

Toiseksi Jumalan rakastaminen jotain hyvin henkilökohtaista. Rakasta Jumalaa koko sydämestäsi, koko sielustasi, koko voimallasi. Siis että jokainen saa rakastaa omilla voimillaan ja omalla ymmärryksellään, omalla olemuksellaan. Aina sen hetkisillä voimavaroillaan ja jaksamisellaan. Kulloisestakin tilanteestaan käsin. Suhde Jumalaan on siinä mielessä niin oma ja henkilökohtainen juttu, että sitä ei voi hoitaa sijaisjärjestelyillä ja tuurauksilla. Sitä on rakastettava itse.

Kolmanneksi Jumalan rakastaminen taitaa olla lisäksi aika arkista, arkeen kuuluvaa. Vanhan testamentin lukukappaleen sanoin se tapahtuu ”kotona, matkalla, makuulla, jalkeilla”. Se ei ole mikään pikainen projekti, vaan koko elämän mittainen opintopolku. Sitä opetellaan yhdessä lasten kanssa ja sukupolvien ketjussa. Se on Jumalan ajattelemista ajasta aikaan ja pitkin päivää. Aamulla noustessa ja päivän askareissa, sanomalehteä lukiessa ja nettisivuja klikkaillessa, tiskejä tiskatessa ja veroilmoitusta täyttäessä, yksikseen ja yhdessä, kävelylenkillä ja saunassa, pään painuessa tyynyyn ja nukkuessakin.

Mutta pitäähän sitä päivän mittaan muutakin ehtiä ajatella kuin Jumalaa. Siinä on muutakin tekemistä, siinä on elämää elettävänä. Ei kai se Jumalan rakastaminen tai ajatteleminen voi olla sellaista, että kaiken aikaa vain haaveilee ja tuumailee. Jospa se Jumalan rakastaminen arjen touhuissa on enemmänkin Jumalan muistamista. Sitä, että ovenkarmeista läpi kulkiessaan, ulos kaupungille mennessään ja takaisin tullessaan muistaisi jollain tavalla, että Jumala on ja että elämä on ja että elämä on koska Jumala on. Ja sitä elämää eläessään pitäisi mielessä, miten Jumala on elämässä toiminut ja mitä kaikkea antanut. Ja sitten yrittää itse toimia oikein, kun menee ja tulee.

En tiedä, tuliko siitä yhtään helpompaa. Että Jumalan rakastaminen on siis jotain kokonaisvaltaista, henkilökohtaista, jotain arkeen kuuluvaa ja jonkinlaista Jumalan ajattelemista ja hänen tekojensa muistamista.

Nimittäin tuo Vanhan testamentin lukukappaleen ”Kuule, Israel” –kohta, johon Jeesus viittaa, on juutalaisen uskon ihan ydinkohtia, se on oikeastaan juutalaisten uskontunnustus. ”Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin.” Tulee mieleen kymmenen käskyn alku. Ja toisin kuin joskus ehkä tulee ajateltua, että kaikenlaiset käskyt ja kiellot ja lait ja säädökset ovat vain jotain ikävää ja rajoittavaa, niin oikeastaan läpi tuon Mooseksen lain eli Tooran (ja sittemmin myös koko Raamatun) kulkee kaunis kertomus siitä, miten Jumala rakastaa kansaansa, tahtoo sille hyvää, johdattaa sen vapauteen ja lahjoittaa sille luvatun maan. Lain lähtökohta Raamatussa on siis se kaikki hyvä, mitä Jumala ihmisille tekee ja on tehnyt. Kuule, Israel. Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin. Muistatko mitä kaikkea hän on meille antanut? Lain noudattaminen ja Jumalan rakastaminen on puolestaan kansan kiitos ja vastaus tähän lahjaan.

Jeesus siis näpäyttää fariseuksia ja lainopettajia viittaamalla juuri oikeaan Mooseksen lain kohtaan, tuohon juutalaisten uskontunnustukseen, tekstiin, jonka jokainen juutalainen lausuu päivittäin: ”Kuule, Israel! Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi.” Tämä on siis käskyistä suurin ja tärkein. Mutta. Rinnalle nousee toinen käsky. Toinen yhtä tärkeä, arvioi Jeesus: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Tässä on tarinan suuri käänne. Tämä on Jeesuksen opetuksen kiinnekohtia. Se, kuinka hän nostaa uskon ja Jumalaan turvautumisen rinnalle, siis Jumalan rakastamisen rinnalle lähimmäisenrakkauden. Se on toinen yhtä tärkeä käsky. Molemmat rakkauden kohteet ovat luovuttamattomia. Rakasta Jumalaa. Ja rakasta lähimmäistäsi. Ikään kuin meidän rakkautemme suunta ei saa olla vain pystysuoraan, alhaalta ylös kulkeva suhde. Vaan rakkautemme tulee kohdistua myös vaakasuoraan, ympärillemme, samalla tasalla elävien eli toinen toisemme suuntaan. Ristinmerkissä voi nähdä nämä kaksi suuntaa: rakkauden Jumalaan ja rakkauden lähimmäiseen.

Pohditaan sitten vielä tätä kaksoiskäskyn toista rakkautta. Myös rakkaus ja suhde lähimmäiseen on jotain arkista, toisen ihmisen ajattelemista ja muistamista, huomioimista, asettumista toisen asemaan. Se on henkilökohtaista, sillä se kumpuaa suhteesta omaan itseen. Ehkä siksi rakastaminen on joskus niin vaikeaa. Joskus sanotaan, että rakkauden kaksoiskäsky käskee rakastaa myös itseään: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Vaikka ajatus itsensä rakastamisesta esiintyy jo kirkkoisä Augustinuksella, ei Luther puolestaan nähnyt tässä käskyssä sille tarvetta tai tilausta; hän pikemminkin näki ihmisen itserakkauden lähimmäisenrakkauden vastakohtana. Moderni psykologia (mielen eli psykheen tutkimus: ”koko mielestäsi, koko sielustasi”) kuitenkin ymmärtää, että ihminen voi rakastaa muita vasta kun kokee itsensä rakastettavaksi tai hyväksyy itsensä.

Toisen rakastaminen on vaikeaa, koska se on henkilökohtaista ja liittyy suhteen omaan itseen. Rakastaminen tarkoittaa uskaltamista, olemista omana itsenään, itsensä paljastamista toiselle ja siksi jossain mielessä haavoittuvaksi tulemista. Nettiklikkauksella löysin Keiju Vihreäsalon, joka kirjoittaa Hidasta elämää –blogissa näin:

”Rakastamisessa tarvitaan kykyä hyväksyä toiseus, rakastaa toista sellaisena kuin hän on – omien toiveiden ja fantasioiden läpi nähdä toinen, kuulla toinen ja nähdä ja rakastaa sitä mitä kuulee ja näkee. Rakastaa toista sellaisena kuin hän on. Ihmisenä, joka on täydellisessä epätäydellisyydessään täydellinen.

Se kuulostaa niin helpolta, se on teoriassa niin helppoa. Ja juuri tämä on se kohta, johon useimmat meistä kompastuvat. Eikä siksi, että maailma olisi täynnä niin ikäviä ihmisiä, ettei niitä viitsisi kuulla ja nähdä sellaisina kuin ovat. Vaan siksi, että kuuleminen ja näkeminen vaativat suojattomuutta, aseistariisuntaa. Sinulta.”

Minä voin siis rakastaa toista vasta, jos uskallan olla suojaton. Ja uskallan olla suojaton, jos saan itse ensin rakkautta suojaksi. Eikö Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä, luvussa 4, pyöritellä jotenkin samaa kysymystä:

”Rakkaat ystävät, rakastakaamme toisiamme, sillä rakkaus on Jumalasta. Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus. Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntien sovitukseksi. Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme.”

Rakkaus, jota saan ensin itse, voi antaa turvan, jossa uskallan itse rakastaa. Jumala rakastaa ensin minua, jotta voin sitten rakastaa häntä ja lähimmäistäni. Keiju Vihreäsalon sanoin: ”Kohtaaminen syntyy haavoittuvaisuudesta ja oman haavoittuvaisuuden paljastamisesta. Ja se mitä siitä syntyy, on rakkauden ihme: turvaa, joka tekee mahdolliseksi vapauden.”

Rakkauden ihme on se, että uskallan rakastaa. Rakastaa Jumalaa ja rakastaa lähimmäistä. Että uskallan rakastaessani olla suojaton, siis vailla mitään naamioita ja teeskentelyä, olla ihan vain sellainen kuin olen. Olla sellainen kuin sydämestäni, sielustani, voimiltani ja mieleltäni olen.

Jumala on rakkaus. Hän on luonut ihmisen omaksi kuvakseen. Siksi hän myös odottaa meiltä rakkautta. Että voisimme rakastaa koko sydämestämme. Sydämenlyönti kerrallaan. Ehkä oivaltamalla, että sydämeni sykkii, koska Jumala on niin tahtonut.

Rakastaa koko sielustamme. Se, kuka sisimmältäni olen, sen tietää Jumala yksin. Hänen kanssaan jaan salaisuuteni ja sisimpäni. Hänen puoleensa huokailen ja hän tuntee huokausteni sävelen.

Rakastaa koko voimastamme. Sillä jaksamisella, mikä minulla kulloinkin on. Myös vähillä voimilla voi rakastaa Jumalaa. Uupuneena olen hänen kannateltavanaan. Voimissani jaksan tehdä asioita hänen kunniakseen.

Rakastaa koko ymmärryksellämme. Tunnustan, että Jumala on ymmärrykseni yläpuolella. Silti voin jotain aavistaa ja yrittää ymmärtää häntä, hänen tahtoaan, hänen tarkoitustaan minua varten. Mitä enemmän luen Raamattua, sitä paremmin opin tuntemaan hänen viestiään minulle, hänen rakkauttaan maailmaa kohtaan.

Ja rakastaa lähimmäistä niin kuin itseämme. Tajuta ja ymmärtää, että emme ole yksin. Että tarvitsemme toisiamme. Että meidät on kutsuttu ja tarkoitettu yhteen ja yhteyteen toistemme kanssa. Ja että kukin voi omilla voimillaan, taidoillaan ja lahjoillaan palvella toista ihmistä, yhteisöä, kirkkoa, tätä seurakuntaa, koko maailmaa.

Jumala antaa minulle ja sinulle rakkautta, jotta mekin voisimme rakastaa. Se ei ole aina helppoa, mutta se on mahdollista. Se on mahdollista kuten korinttilaisten esimerkki rohkaisee meitä:

”Minä kiitän aina teidän tähtenne Jumalaani siitä armosta, joka teille on annettu Kristuksessa Jeesuksessa. Hänen yhteydessään te olette saaneet kaikkea rikkautta, niin tietoa kuin puhetaitoakin. Sanoma Kristuksesta on juurtunut lujasti teihin, ja teillä on armolahjojen koko rikkaus odottaessanne Herramme Jeesuksen Kristuksen ilmestymistä.”

Uskontunnustuksessa mekin lausumme kaiken sen, mitä Jumala uskon kautta antaa ja lahjoittaa. Nouskaa tunnustamaan kristillinen uskomme.