Paluu keskustan alueseurakunnan papistoon ja saarnavuoro Kaupunginkirkossa ja Lahjaharjun kappelissa 11.8.2019
9. sunnuntai helluntaista / "Totuus ja
harha"
Job 28:7-15.23-28; 1.Joh.4:1-6; Matt. 7:15-23
”On tie, jota ei
korppikotka näe eikä haarahaukan silmä erota.” Jobin kirjan mainiossa runossa
etsitään tietä, joka onkin erityinen tie. Se on tie, jota korppikotkat ja
haukatkaan, nuo koulun biologian tunnilta tutut tarkkakatseiset petolinnut, eivät
huomaa yläilmoissa liidellessään ja haeskellen katseellaan tien reunoista
haaskoja tai pikkunisäkkäistä, joita voisivat viedä pesäänsä, tulla ravituiksi
ja niin selvitä elämässään.
Ei, kyseessä on tie,
jota ei silmin voi nähdä. Tie, jonka pinnasta ei kuulu askelten rahina. Tie,
joka ei ole käsin kosketeltavissa. Se on jotain muuta kuin ulkoista ja
pinnallista. Jotain syvempää ja ratkaisevaa. Jotain sisäistä. Se on sydämen
tie, tie viisauteen, ymmärrykseen, tie uskoon ja luottamukseen.
Ehkä päivän teeman äärellä
voisi sanoa, että se on myös totuuden ja rehellisyyden tie. Jonkin sellaisen,
minkä tuntee sydämessään oikeaksi. Jobin runo toteaa kuitenkin synkästi, että
”ihminen ei tunne tietä sen luokse, tästä maailmasta sitä ei voi löytää.”
Aika pessimistinen
näkemys. Etenkin siitä näkökulmasta, kun koulut ovat juuri alkaneet tai ovat
alkamassa. Ehkä joku tuttu lapsi tai nuori on taas aloittamassa lukuvuotta ja
pääsee näin oppimaan petolinnuista tai muista eläimistä, tai muusta elämästä. Kai
koululaisille ja opiskelijoille tulisi olla hieman tsemppaavampi kannustuslause,
kuin että ”ihminen ei löydä viisauden tietä”. Että kannattaa edes yrittää ja
toivoa, että jotain oppisi.
Jobin runo onneksi
jatkuu: ”Jumala yksin tuntee tien viisauden luo.” ja ”Ihmiselle hän sanoi:
Viisautta on Herran pelko, ymmärrystä se, että karttaa pahaa.”
Tie on siis
löydettävissä. Jumala tuntee sen, joten sitä voi pyytää ja etsiä. Herran pelko
merkitsee kunnioitusta ja nöyryyttä, nöyryyttä ymmärtää, että viisaus tulee
ulkopuolelta, Jumalan lahjansa. Totuuden Henki, johda sinä meitä, laulavat
monet koululaisetkin. Rukous on askeleen ottamista kohti tuota tietä. Yhteys
Jumalaan ravitsee, yhteen kokoontuminen ja dialogi muiden etsijöiden kanssa
vahvistaa, Raamatun sanat kuljettavat tietä pitkin.
Viisautta ja ymmärrystä
voi siis opetella. Uusissa opetussuunnitelmissa korostetaan sitä, että
opittavat asiat liittyisivät jotenkin omaan elämään, arkitodellisuuteen ja
kokemuksiin. Niin asioille syntyy merkitys, niistä tulee tärkeitä, niillä on
jotain väliä, kun ne eivät ole jotain irrallista sanahelinää, vaan menevät
pinnan alle, ehkä sydämeen asti.
Myös tämän päivän rippikouluissa
puhutaan ilmiöpedagogiikasta, jossa tarkastellaan jotain nuorille tuttua
ilmiötä ja pohditaan, miten usko Jumalaan, tai raamatuntekstit, tai
lähimmäisenrakkaus voisivat liittyä siihen.
Oppiminen mahdollistaa
huikeita asioita. ihminen saa aikaan vaikka mitä, kun motivaatio, olosuhteet ja
fokus ovat kohdallaan. Puut tuottavat hedelmää. Eikä tarvitse olla koululainen,
voimme jokainen oppia ja löytää viisauden tien. Aina se ei vain löydy ihan
suorinta reittiä. Elämän koulussa oppiminen tapahtuu usein yrityksen ja
erehdyksen kautta, virheistä oppimalla, uteliaasti kokeilemalla.
Totuus ja harha kasvavatkin
elämämme polkujen varrella rinnakkain. Molemmat ovat meille tuttuja, elämän oppitunneilla
olemme tehneet hyviä valintoja ja huonompia, olemme onnistuneet ja pettyneet,
olemme rakentaneet jonkin kestävän varaan, mutta ehkä myös jonkin ohikiitävän.
Utelias elämänasenne ja
halu oppia vievät myös harhateille, ohdakepuskiin ja orjantappuroiden sekaan. Ehkä
oleellista on ymmärtää, että aina voi kääntyä ympäri ja oppia erehdyksistä.
Ehkä viisautta onkin nähdä oma keskeneräisyytensä, olla itselleen rehellinen ja
tuoda päivänvaloon oma sisimpänsä. Ehkä totuus tekee joskus kipeää, mutta se
myös vapauttaa. Rehellisyys itselle ja
muille, rehellisyys Jumalan edessä, vapauttaa teeskentelystä ja on avain
sisäiseen kasvuun. Armon voi ottaa vastaan, vasta kun tunnustaa, että on sen
tarpeessa.
Elämän koulutiellä on
monenlaisia opastajia. Jeesus varoittaa vääristä profeetoista. Kaikki ei aina
ole sitä, miltä näyttää ja kuulostaa. Yleinen mielipide, jokin huipputrendikäs
tuulenvire tai vain väärillä faktoilla perusteltu kiiltokuvaideologia saattavat
alkuun vaikuttaa ihan toimivalta ratkaisulta, mutta ovatkin ehkä pidemmän
päälle pettäviä. Ihmisen väärä varmuus ja ulkokultaisuus paljastuu.
Lampaiden asuihin
pukeutuneiden susien keskellä on onneksi myös hän, joka kutsuu itseään hyväksi
paimeneksi. Hän, joka näkee sydämeen ja jolle sydämen asioilla on väliä. Jobin
runo lupaa, että Jumala tuntee viisauden tien. Sydän saa luottaa, että Jumala
on nyt myös näyttänyt sen tien meille, kun hän lähetti Poikansa luoksemme tähän
maailmaan. Hän, Jeesus, sanoo olevansa tie, totuus ja elämä. Hän tuntee nimeltä
ja sisimpiä salaisuuksia myöten. Ja silti hän kutsuu seuraansa, seuraamaan tietään
eikä lupaa vain helppoa maastoa. Viisauden tie voi myös olla melkoista
tarpomista. Mutta se on reitti myös kasvuun kristittynä.
Kasvuun ja oppimiseen
liittyivät motivaatio, olosuhteet ja fokus. Kirkkona ja kristittyinä me
voimmekin kysyä: Onko meillä koululaisten tavoin motivaatiota löytää tämä tie,
jota ei haukan katse tavoita? Onko motivaatiota kasvaa uskossa ja
luottamuksessa, lennellä ahnaasti korppikotkien tavoin ja pyrkiä näkemään suurempia
kokonaisuuksia, etsiä elämän maastosta tarttumapintaa ja kysellä miten Jumalan
tahto voisi liittyä omaan elämään ja päästää tämän kyselemisen ja etsiskelyn
myös pintaa syvemmälle, sydämen tasolle.
Ja ovatko sitten
olosuhteet kunnossa? Vahvistavatko olemassa olevat puitteet sydämen uskoa ja
luottamusta vai pitäisikö puitteita muuttaa? Onko seurakunnassa oikeaa
toimintaa uskon kasvamiselle, sellaista toimintaa, joka koskettaisi tai
liittyisi arkitodellisuuteen? Ovatko kirkon ovat fyysisesti ja kuvainnollisesti
auki ja kynnys matala, onko kristittyjen yhdessäololle ja oppimista ja kasvua
tukevalle dialogille olosuhteet tarpeeksi kohdallaan?
Tai onko fokus oikeassa
suunnassa? Ettemme tuijottaisi vain omaa keskeneräisyyttämme, mikä saattaa
lannistaa (jos ajattelee, että eihän ihminen viisauden tietä voi löytää). Vaan katsoisimme häntä,
joka sanoo olevansa tie, kuulisimme häntä, joka sanoo olevansa totuus ja seuraisimme
häntä, joka sanoo olevansa elämä.
Hän, Jeesus, oli
kutsumuksessaan motivoitunut ja kuuliainen. Hän täytti lain ja Jumalan tahdon.
Hän uhrautui rakastamansa maailman puolesta ja antoi armon laumalleen evääksi
ja hedelmätarhansa kasvualustaksi. Hän kutsuu jokaista seuraansa, hän antaa anteeksi,
sallii kääntyä ympäri ja aloittaa uudelleen.
Siksi, vaikka ihminen
voi saavuttaa vaikka mitä, ei saavutuksillaan tule tai tarvitse yrittää
kosiskella Jeesuksen suosiota. Hän kutsuu luokseen ihan sellaisina kuin olemme.
Hän katsoo sydämeen ja tuntee meidät. Hän vapauttaa totuuteen ja sitten auttaa kasvamaan
hänen opetuslapsinaan. Hän itse ravitsee meitä ja saa tekemään hyviä hedelmiä,
sillä hänen kanssaan olosuhteet ovat kunnossa. Hyvän tekeminen, rakkauden teot
siis seuraavat uskoa, ei päinvastoin. Siinä yksi viisaus, joka mm. petolinnuilta
menee myös aika usein ohi.
Kommentit