Siirry pääsisältöön

Erämaassa minä kaipaan elävää vettä

Saarna 7.10.2018 Tuomasmessussa
20. sunnuntai helluntaista ”Usko ja epäusko”
Kol. 1:19-23; Joh. 7:40-52

Hei, etsijä, kyselijä, kulkija. Lähde kanssani erämaan kuivuuteen. Se ehkä vaatii tällaisena viileänä syysiltana vähän enemmän mielikuvitusta, mutta lähde silti. Kulje kanssani erämaan hiekkaisella tiellä. On kuuma. On kuivaa. Kivet jalkojen alla ovat kovia. Auringonpaahde on ankara. Tunnet, kuinka jalkoja särkee. Uupumus valtaa lihakset. Suuta kuivaa. Vesitilkka olisi nyt paikallaan. Myös nälkä alkaa kurnia. Eikä missään kasva mitään. On pelkkää hiekkaa, kiveä ja karua maata. On myös kovin yksinäistä kulkea täällä erämaan autiudessa. Tyhjyys ympärillä. Hiljaisuus korvissa, mutta sielussa kaipuu.

Tunnet, kuinka askel alkaa yksi toisensa jälkeen tuntua yhä raskaammalta. Silmäluomet tahtovat painua alas. Painat katseesi kohti maata kuin tahtoisit jo luovuttaa. Mutta silloin huomaatkin, kuinka maasto alkaa hiljalleen muuttua. Maa muuttuu koko ajan vihreämmäksi. Jotain kasvaa sittenkin. Kitukasvit vaihtuvat rehevämpään ruohikkoon ja lopulta kuulet iloisen äänen. Jossain edessä solisee puro. Vettä! Vihdoinkin vettä. Raskaat jalat nousevat yhä ripeämmin ja kiiruhdat virtaavan veden ääreen. Kauhot vettä huulillesi. Huuhdot hiekkaiset kasvosi ja annat veden valua käsivarsiasi ja jalkojasi pitkin. Aikasi nautittuasi viileästä virrasta nouset ja tunnet olevasi jotenkin uudistunut. Uusi voima palaa jäseniisi. Uusi toivo syttyy silmiisi. Jaksat jatkaa taas matkaa.

Tuo matka jatkuu ehkä joskus. Voit nyt palata kanssani tähän hetkeen ja tähän paikkaan. Tässä kulkee elämä omaa kulkuaan. Mutta ei elämässäkään erämaa ole kovin vierasta maastoa. Keitaita ja puroja on vain siellä täällä. Ja usein siellä, mistä niitä luulemme löytävämme, joudumme ehkä pettymään kangastuksen äärellä. Useimmiten elämäkin on ihan tavallisen arkista astelua. Monenlainen tylsyys vaanii selän takana, tunkkaisuus leijailee ympärillä. Vieressä on yksinäisyys. Ehkä kotona tai työpaikalla tai jossain missä vain joku lyttää uuden idean: ei tuosta voi tulla mitään hyvää. Vanhojen rakenteiden ympärillä kulkeminen kaivaa tomuun syvät uurteet. Hiekka kirvelee silmiä niin, että näköalat sumentuvat. Tukala ja paikoilleen vangitseva on joskus elämän karu tie.

Näissä maisemissa päivän evankeliumissa liikutaan. Jostain kivikkoisen erämaan laitamilta saamme kuulla virvoittavan viestin. Joku huutaa jossakin:

”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minun, ’hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat’, niin kuin kirjoituksissa sanotaan.”

Jos jonkun on jano. No täällä on yksi!
Tulkoon minun luokseni ja juokoon. Missä sinä olet?
Joka uskoo minuun, ’hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat’. Hetkinen, kukas tämä oikein on? Kuinka hän tällaisia puhuu?

Se on Jeesus, joka siellä huutaa. Jeesus on lehtimajanjuhlassa. Siellä hän kajauttaa ilmoille tämän lupauksen. Siellä hänen sanansa saavat aikaan monenlaisia reaktioita. Jeesuksen sanoista aletaan kiistellä. Hänen persoonastaan ollaan monta mieltä. Onko hän profeetta, onko hän messias? Jotkut innostuvat, jotkut hämmästelevät, jotkut epäilevät, jotkut haluavat ottaa hänet kiinni, ja sitten ollaan pettyneitä kun häntä ei otettukaan kiinni. Miksi ihmeessä Jeesuksen sanat herättivät tällaisen hässäkän?

Ehkä siksi, mitä Jeesus sanoi. Ja ehkä siksi, että oltiin lehtimajanjuhlassa. Jeesus jakoi ihmisten arkea ja juhlaa. Pääsiäisjuhlillakin hän oli kaupungissa, ja tuokin juhlinta päättyi yhdenlaiseen hässäkkään, ristiinnaulitsemiseen. Nyt oltiin lehtimajanjuhlassa, joka sekin oli yksi juutalaisten suurista juhlista, joihin liittyi pyhiinvaellus Jerusalemiin ja sen temppeliin. Juhlaa vietetään edelleen ja se ajoittuu näihin syyskuukausiin. Tänä vuonna viikon kestävä juhla päättyi viime sunnuntaina.

Lehtimajajuhlan tausta on Israelin kansan 40-vuotisessa erämaavaelluksessa. Silloin muistellaan niitä majoja, joissa kansa asui autiomaassa Egyptistä pakenemisen jälkeen. Lehtimajajuhlan ydin on siinä, että kiitetään Jumalan huolenpidosta ja maan antimista. Silloin voidaan muistaa myös sitä, kuinka siellä erämaassa, autiomaan kuivuuden keskellä Mooses iski kallioon ja Jumala antoi vettä israelilaisille juotavaksi.

Sillä lehtimajajuhlaan kuului erityinen vesiriitti, jossa ammennettiin vettä Jerusalemin alakaupungilla sijaitsevasta Siloan altaalta ja tuotiin sitä temppeliin niin, että jokaisena juhlan seitsemänä päivänä voitiin toimittaa juomauhri. Alkujaan tämä riitti ja koko juhla oli kai vetoomus saada sadetta ja vettä kuivuuden keskellä. Sittemmin riitti sai sen pelastushistoriallisen luonteen: muistettiin sitä vettä, jonka Jumala antoi kalliosta kansalle. Vettä, jota kansa sai juodakseen, vaikka he epäilivät ja olivat peloissaan.

Lopulta veden vuodattaminen kalliosta oli yhä enemmän alkanut ilmentää messiaanista toivoa. Toivoa siitä, että tulisi uusi Mooses, joka ruokkisi ja juottaisi elämän antia odottavan kansan. Joku joka antaisi taivaan leipää ja ammentaisi vettä kalliosta.

Tähän odotukseen ja toivoon Jeesus vastaa, kun hän juhlan suurena päätöspäivänä sanoo nuo sanansa kovaan ääneen. Ja noista sanoista syntyy se kiista ja hässäkkä. Hänen sanansa nimittäin lupaavat, että hän on sielua ruokkiva elämän leipä. Että hän on se elävä vesi, johon ihmisen syvempi jano, elämän jano, sielun jano kohdistuu. Elämän, yltäkylläisen elämän jano, elämän, joka ei enää etsi tyydytystä kangastuksista, vaan joka kumpuaa sisäisesti. Omasta itsestään kuin lähteestä, josta vesi virtaa.

Oman elämämme erämaassa astelevina tällaiset lupaukset voivat herättää monia reaktioita. Helposti vastustamme ja torjumme epäuskoisina moiset tarjoukset. Että enhän minä nyt tuollaiseen lähde mukaan, kun ei se ole oikein trendikästä. Pidän mieluummin kovan pääni, kalliokin on kallio eikä se siitä vedeksi muutu.

Tai sitten ihmettelemme ja kyselemme, voisiko tuossa ollakin jotain. Ehkä epäilemme, emme ole aivan varmoja, voiko tuohon nyt luottaa. Mutta kiintoisaahan tuo kuulostaisi olevan.

Tai sitten riennämme isommalla kiireellä kohti veden tarjoajaa ja haluamme tietää, miten tätä vettä juodaan. Miten se kumpuaisi meillekin elämän erämaan kovan kallion raosta? Jeesus vastaa tähän, että uskomalla. Että usko Jeesukseen on se tapa, jolla elävää vettä juodaan, että usko on se astia, jolla sielun jano sammuu.

En oikein tiedä, onko uskon vastakohta kuitenkaan epäusko. Epäusko on sinänsä vahva sana. Mutta jos on vaikeus uskoa, jos epäilysten määrä on niin suuri, ettei voi olla varma... Mutta täytyykö ollakaan varma? Onko usko pelkkää varmuutta, vai eikö varmuus ole enemmänkin tietoa, ja eikö silloin uskon vastakohta ole ennemminkin tietäminen kuin epäusko ja epäileminen.

Kun tiedämme jonkin asian kyllin varmasti, ei uskolla ole meille enää samaa merkitystä. Mihin tarvitsen uskoa ja luottamista, jos tiedän jo satavarmasti, miten asia on. Tietäminen on lujaa ja vakaata, usko on hauraampaa. Sen on saatava kysellä ja etsiskellä, harhailla erämaassa ja haparoida kohti virtaavia vesiä. Uskon on saatava olla elävää kuin tuulessa tanssivat hiekanjyvät tai syksyn lehdet. Paikoillaan pysyy vain kallio. Vain Kristus on luja ja vakaa. Hänen luokseen meillä on lupa hapuilla, on lupa etsiä polkua, jonka päässä hän kutsuu: Jos jonkun on jano. Jos joku uskoo minuun.

Usko luottaa, että Kristus on kallio, josta me saamme ammentaa kaiken elämän erämaiden todellisuuden keskellä ja hässäkässä vettä sielumme janoon. Hänen vetensä voi antaa sisällemme luottamuksen. Ja niin meissä virtaavat elävät vedet. Uutta luovat vedet. Kasvun tuovat vedet. Vanhan ja pölyisen pois pesevät vedet. Rohkeuden ja voiman antavat vedet. Pelot huuhtovat, ennakkoluulot murskaavat, ummehtuneisuuden pyyhkivät vedet. Uuden suunnan antavat ja innostukseen mukaansa tempaavat vedet.

Siloan altaan nimi, altaan josta lehtimajanjuhlaan vettä kannettiin, altaan nimi merkitsee ”lähetettyä”. Tuolle altaalle Jeesus lähetti yhden sokean miehen huuhtelemaan silmänsä ja mies sai näkönsä takaisin. Hiekkaa silmissämme, haavat jaloissamme, jano sielussamme, suunta ja näköala kateissa meidätkin lähetetään lähteestä pulppuavan veden luo. Meidät on siis lähetetty ja lähetetään. Mutta vielä enemmän altaan nimi viittaa toiseen. Häneen, joka on lähetetty meidän luoksemme. Häneen, jonka sanoista ollaan niin montaa mieltä. Häneen, jonka persoona herättää kysymyksiä ja kiinnostusta. Onko hän messias? Onko hänet lähetetty minuakin varten? Onko hän vienyt ristille minunkin syntini? Onko hän merkki rakkaudesta, jolla Jumala minuakin rakastaa?

Jeesus vastaa kaipuuseemme itse. Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minun, hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat.

Ja mitä kaikkea hyvää tuo vesi voi saa meissä versomaan ja kasvamaan!
Rakkautta toinen toiseemme – ystävällisyyttä – iloa ja kiitollisuutta – lempeyttä – rauhaa – kaikenlaista hyvää saa aikaan usko hyvään ja rakastavaan Jumalaan. Siitä kertoo myös uskontunnustus, jonka voimme nyt nousta lausumaan yhdessä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

En tuomitse minäkään

Saarna Huhtakodilla 2.7.2023 5. sunnuntai helluntaista: Armahtakaa! Joh. 8:2–11: Varhain aamulla Jeesus tuli taas temppeliin. Hänen luokseen kerääntyi ihmisiä suurin joukoin, ja hän istuutui ja opetti heitä. Kesken kaiken toivat lainopettajat ja fariseukset paikalle naisen, joka oli joutunut kiinni aviorikoksesta. He asettivat hänet Jeesuksen eteen ja sanoivat: ”Opettaja, tämä nainen on avionrikkoja, hänet tavattiin itse teossa. Mooses on laissa antanut meille määräyksen, että tällaiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot?” He puhuivat näin pannakseen Jeesuksen koetukselle ja saadakseen sitten aiheen syyttää häntä. Mutta Jeesus kumartui ja kirjoitti sormellaan maahan. Kun he tiukkasivat häneltä vastausta, hän suoristautui ja sanoi: ”Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.” Hän kumartui taas ja kirjoitti maahan. Jeesuksen sanat kuultuaan he lähtivät pois yksi toisensa jälkeen, vanhimmat ensimmäisinä. Kansan keskelle jäi vain Jeesus ja nainen. Jeesus kohotti pää

Kaikki sinun askeleesi

Lähtösaarna 27.8.2023 Luomakunnan sunnuntai Joh. 1:1–4 Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo. Rakkaat ystävät. Tämä on aika tunteellinen tilanne. Lähtösaarna. Monia ajatuksia on liikkunut mielessä lähtöön liittyen. Monia muistoja, monia kasvoja, monia merkittäviä tilanteita tässä kirkossa ja työssä tässä seurakunnassa. Muutokseen liittyy aina liike ja liikutus. Nyt päällimmäiset tunteet ovat kuitenkin kiitollisuuden tunteita. Jyväskylä on ollut minulle hyvä seurakunta oppia ja kasvaa. Tulin tänne nuorena pappina syksyllä 2009, liki 14 vuotta sitten, ilman lukulaseja ja muutenkin monella tavalla eri ihmisenä. Toimin monta vuotta nuorisopappina, mutta lopulta minusta taisi tulla kaikenikäisten, myös ikinuorten pappi. Olen saanut hyviä ystäviä ja tullut läheiseksi niin työkavereiden kuin seurakun

Vanhasta uomasta uuteen alkuun

Tulosaarna Kangasniemen kirkossa 17.9.2023 Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään. Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen. Martalla oli sisar, Maria. Tämä asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: ”Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua.” Mutta Herra vastasi: ”Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois.” (Luuk. 10:38-42) Kuva: Päivi Kettunen Hyvät kuulijat kirkossa ja verkossa. Olen nyt parin viikon ajan ajellut Jyväskylästä tänne "Niemelle". Toivakan rajalla tulijan ottaa vastaan kunnan mainoskyltti ja tervetuloteksti: ”Kangasniemi. Kaunis ja uudistuva.” Ainakin ensimmäisten viikkojen kokemuksella paikka on sitä, m