Saarna jazzmessussa 6.5.2018
Luuk. 11: 5-13
Jeesus sanoo:
”Kuvitelkaa, että joku teistä menee keskellä yötä ystävänsä luo ja sanoo: ’Veli hyvä, lainaa minulle kolme leipää. Eräs ystäväni poikkesi matkallaan luokseni, eikä minulla ole tarjota hänelle mitään.’ Toinen vastaa sisältä: ’Älä häiritse minua. Ovi on jo lukossa, ja minä olen nukkumassa lasten kanssa. En minä voi nousta antamaan mitään.’ Mutta minä sanon teille: vaikka hän ei nousisikaan antamaan toiselle leipää pelkkää ystävyyttään, hän kuitenkin tekee sen, kun tämä hellittämättä pyytää, ja hän antaa niin paljon kuin toinen tarvitsee.
Niinpä sanon teille: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. Ei kai kukaan teistä ole sellainen isä, että antaa pojalleen käärmeen, kun poika pyytää kalaa? Tai skorpionin, kun hän pyytää munaa? Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät."
Tai pari sanaa pitkän päivän jälkeen, kun ei vaan jaksa ajatellakaan. Voi tokaista vaan että ”Niinkus tiedät.”
Ehkä vähän sama rukoilemisen kanssa. Että ei se taida riittää, että vaan rukoilee, että hyviä asioita tapahtuisi. Että jos minä fiilistelen täällä kotona niin hoida sinä Jumala nämä asiat kuntoon sillä välin.
Aktiivisuutta tarvitaan soittaessa ja rukoillessa. Vähän niin kuin siinä jazzelokuvassa, joka voitti Oscareita. La La Land. Oletko nähnyt? No siinä päähenkilöillä on unelma. Mutta ei unelma toteutunut itsestään. Se tarvitsi vaivannäköä, aktiivisuutta, omaakin panosta. Ei auttanut odotella kotona, että joku tulee Hollywoodiin hakemaan.
Kannattaa itsekin koputella ovia, niin joku kyllä sitten aukeaa.
Minulle aukeni jazzklassikoita kuunnellessa, että jazz on vuoropuhelua. Kun yksi instrumentti ottaa solistin paikan, pian toinen nappaa jujusta kiinni ja jatkaa omaa sooloaan. Jazz on siis yhteistyötä, yhdessä kulkemista, joukkuepeliä. Rukouskaan ei ole sooloilua yksisuuntaisella tiellä. Vaan sekin on vuoropuhelua, jossa myös Jumalan ääni saa soida.
Aina se ei kuitenkaan kuulu sillä taajuudella kuin mitä itse odottaisi. Aina se ei kulje niitä sointukuvioita, joita omalle nuottiviivastolle olisimme piirtäneet. Mutta se ei tarkoita, että Jumala olisi passiivinen roudari, jonka työ on tehty sitten kun soittimet on paikoillaan.
Sillä kyllä Jumalakin on aktiivinen, vaikka välillä tuntuisi että sehän vaan nukkuu, kun maailma huutaa ja kärsii. Kyllä Jumala kuulee. Vaikkei siltä aina tuntuisi. Vaikkei logiikka aina aukeaisi ja sävelet töksähtäisivät kuin seinään.
Jos meillä on Jumalalle asiaa, hän kyllä kuulee sen, mutta oleellista ei ehkä olekaan se, että hän vain vastaa toivomuksiimme ja tarpeisiimme kuin automaatti, vaan se, että kun jaamme elämää Jumalan kanssa, voi elämä muuttua toivomaamme suuntaan. Että asiat, joita rukoillaan, alkavatkin vaikuttaa elämään. Ehkä siinä on jotain sitä, mitä aivotutkijat ovat todenneet, että kun ihminen ajattelee positiivisia asioita, alkaa aivoissa tapahtua fyysisiä muutoksia. Aivoradat löytävät uusia uomia. Että ajatuksilla voi oikeasti saada konkreettisia muutoksia aikaan. Rukoileminen voi muuttaa meitä. Ehkä Jumala on niin meidät suunnitellut. Että kun otamme hänet mukaan toteuttamaan unelmaamme, toiveitamme, asioitamme, voi tapahtua. Mutta voi käydä ihan odottamattomastikin.
Vähän niiin kuin tälle maailmansodanaikaiselle sotilaalle, joka kirjoittaa rukouksesta. Siitä, ettei elämä ihan mennyt kuin hän itse suunnitteli.
"Pyysin voimaa voidakseni saavuttaa sen mitä tavoittelin.
Minut tehtiin heikoksi, jotta oppisin tottelemaan nöyrästi.
Pyysin terveyttä, jotta voisin tehdä suurempia asioita.
Minulle annettiin haurautta, jotta voisin tehdä parempia asioita.
Pyysin rikkautta, jotta voisin olla onnellinen.
Minulle annettiin köyhyyttä, jotta tulisin viisaaksi.
Luuk. 11: 5-13
Jeesus sanoo:
”Kuvitelkaa, että joku teistä menee keskellä yötä ystävänsä luo ja sanoo: ’Veli hyvä, lainaa minulle kolme leipää. Eräs ystäväni poikkesi matkallaan luokseni, eikä minulla ole tarjota hänelle mitään.’ Toinen vastaa sisältä: ’Älä häiritse minua. Ovi on jo lukossa, ja minä olen nukkumassa lasten kanssa. En minä voi nousta antamaan mitään.’ Mutta minä sanon teille: vaikka hän ei nousisikaan antamaan toiselle leipää pelkkää ystävyyttään, hän kuitenkin tekee sen, kun tämä hellittämättä pyytää, ja hän antaa niin paljon kuin toinen tarvitsee.
Niinpä sanon teille: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. Ei kai kukaan teistä ole sellainen isä, että antaa pojalleen käärmeen, kun poika pyytää kalaa? Tai skorpionin, kun hän pyytää munaa? Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät."
Mitä yhteistä on rukouksella ja jazzilla?
Joku voi olla, ettei sitten mitään.
Joku voi olla, että jazz on melkein kuin rukousta, puhaltelemista ja ihanan vapaata olemista.
Joku voi kokea, että molemmat on vähän vaikeita. Että jazzia on vaikea ymmärtää. Että siinä on ihan oma logiikka, jolla se etenee nuotista toiseen. Ja että myös rukous voi olla vaikeaa. Voi kokea, että ei voi rukoilla kun ei löydy oikeita sanoja. Tai että pitäisi osata juuri oikeat sävelet ja taajuudet, että rukous toimii.
Uskallan rohkaista toisin. Vaikka en olekaan mikään jazzin asiantuntija, vaan sellainen jazziin vastarakastunut ja siksi sanoa aiheesta ehkä mitä sattuu. Sori siitä. Mutta jazziin liittyy minun mielessäni sellaisia asioita kuin kepeys, vapaus ja jokin huolettomuus. Sellainen ennalta tuntematon, vähän yllätyksellinen, fiiiksen mukaan eteneminen. Että kun musiikki alkaa, ei voi olla yhtään varma mitä reittiä pitkin se tulee päätökseen. Aina joku instrumentti lähtee sooloilemaan ja menee omia polkujaan. Silti usein pysytään kappaleen teemassa ja monesti päästään juuri sinne minne pitääkin.
Ajattelen myös, ettei rukouksenkaan ole pakko olla ennalta määrättyjä hokemia ja taikasanoja. Rukouksen perusteemana on vapaus. Vapaus hengittää ulos sitä, mitä sisällä kulloinkin on. Mikä juuri milläkin hetkellä on syy lähteä takomaan ovea ja kysymään apua. Ei tarvitse mahduttaa omaa elämää johonkin valmiisiin sanoihin. Elämä saa sooloilla ja improvisoida menemään. Rukous saa pamppailla vaikka sydämen sykkeen tahtiin.
Rukous voi olla ihan lyhyt huokaus.
Joku voi olla, ettei sitten mitään.
Joku voi olla, että jazz on melkein kuin rukousta, puhaltelemista ja ihanan vapaata olemista.
Joku voi kokea, että molemmat on vähän vaikeita. Että jazzia on vaikea ymmärtää. Että siinä on ihan oma logiikka, jolla se etenee nuotista toiseen. Ja että myös rukous voi olla vaikeaa. Voi kokea, että ei voi rukoilla kun ei löydy oikeita sanoja. Tai että pitäisi osata juuri oikeat sävelet ja taajuudet, että rukous toimii.
Uskallan rohkaista toisin. Vaikka en olekaan mikään jazzin asiantuntija, vaan sellainen jazziin vastarakastunut ja siksi sanoa aiheesta ehkä mitä sattuu. Sori siitä. Mutta jazziin liittyy minun mielessäni sellaisia asioita kuin kepeys, vapaus ja jokin huolettomuus. Sellainen ennalta tuntematon, vähän yllätyksellinen, fiiiksen mukaan eteneminen. Että kun musiikki alkaa, ei voi olla yhtään varma mitä reittiä pitkin se tulee päätökseen. Aina joku instrumentti lähtee sooloilemaan ja menee omia polkujaan. Silti usein pysytään kappaleen teemassa ja monesti päästään juuri sinne minne pitääkin.
Ajattelen myös, ettei rukouksenkaan ole pakko olla ennalta määrättyjä hokemia ja taikasanoja. Rukouksen perusteemana on vapaus. Vapaus hengittää ulos sitä, mitä sisällä kulloinkin on. Mikä juuri milläkin hetkellä on syy lähteä takomaan ovea ja kysymään apua. Ei tarvitse mahduttaa omaa elämää johonkin valmiisiin sanoihin. Elämä saa sooloilla ja improvisoida menemään. Rukous saa pamppailla vaikka sydämen sykkeen tahtiin.
Rukous voi olla ihan lyhyt huokaus.
Tai pari sanaa pitkän päivän jälkeen, kun ei vaan jaksa ajatellakaan. Voi tokaista vaan että ”Niinkus tiedät.”
Tai rukoilla kuin espanjalaisjalkapalloilijat kentälle mennessään ja huitaista sanattoman ristinmerkin.
Rukoukseen kuuluu vapaus. Rukous on vapauttavaa. Rukous saa olla ihan vaivatonta olemista ja fiilistelyä Jumalan edessä. Jeesus oikein kehottaa: "Pyytäkää, etsikää, kolkuttakaa." On lupa olla ja vapaus rukoilla.
Rukoukseen kuuluu vapaus. Rukous on vapauttavaa. Rukous saa olla ihan vaivatonta olemista ja fiilistelyä Jumalan edessä. Jeesus oikein kehottaa: "Pyytäkää, etsikää, kolkuttakaa." On lupa olla ja vapaus rukoilla.
Toisaalta sitten mietin, että vaikka jazz voikin vaikuttaa sellaiselta vapaalta meiningiltä ja välillä fonisti, välillä pianisti tekee mitä huvittaa, niin ei se ihan vaivatonta taida olla. Minäkin olen pitkään ajatellut, miten mukava olisi osata soittaa saksofonia. Mutta kun ei taito oikein tartu vaan huokailemalla ja kovasti toivomalla. Pitäis harjoitellakin.
Ehkä vähän sama rukoilemisen kanssa. Että ei se taida riittää, että vaan rukoilee, että hyviä asioita tapahtuisi. Että jos minä fiilistelen täällä kotona niin hoida sinä Jumala nämä asiat kuntoon sillä välin.
Ei, kai sen rukoilijankin olisi oltava aktiivinen. Että jos on nälkä tai vieraita tulossa, niin tarvis nähdä vähän vaivaa ja rientää lainaamaan leipää ja hellittämättä pyytää ja kiivaasti etsiä ja lakkaamatta kolkuttaa, kunnes ovi aukeaa. Kunnes apu annetaan. Pitäisikö ihmisen herätellä Jumalaa vähän ahkerammin? Häiritä rukouksilla vähän enemmän? Alkaisiko tapahtua?
Aktiivisuutta tarvitaan soittaessa ja rukoillessa. Vähän niin kuin siinä jazzelokuvassa, joka voitti Oscareita. La La Land. Oletko nähnyt? No siinä päähenkilöillä on unelma. Mutta ei unelma toteutunut itsestään. Se tarvitsi vaivannäköä, aktiivisuutta, omaakin panosta. Ei auttanut odotella kotona, että joku tulee Hollywoodiin hakemaan.
Kannattaa itsekin koputella ovia, niin joku kyllä sitten aukeaa.
Minulle aukeni jazzklassikoita kuunnellessa, että jazz on vuoropuhelua. Kun yksi instrumentti ottaa solistin paikan, pian toinen nappaa jujusta kiinni ja jatkaa omaa sooloaan. Jazz on siis yhteistyötä, yhdessä kulkemista, joukkuepeliä. Rukouskaan ei ole sooloilua yksisuuntaisella tiellä. Vaan sekin on vuoropuhelua, jossa myös Jumalan ääni saa soida.
Aina se ei kuitenkaan kuulu sillä taajuudella kuin mitä itse odottaisi. Aina se ei kulje niitä sointukuvioita, joita omalle nuottiviivastolle olisimme piirtäneet. Mutta se ei tarkoita, että Jumala olisi passiivinen roudari, jonka työ on tehty sitten kun soittimet on paikoillaan.
Sillä kyllä Jumalakin on aktiivinen, vaikka välillä tuntuisi että sehän vaan nukkuu, kun maailma huutaa ja kärsii. Kyllä Jumala kuulee. Vaikkei siltä aina tuntuisi. Vaikkei logiikka aina aukeaisi ja sävelet töksähtäisivät kuin seinään.
Jos meillä on Jumalalle asiaa, hän kyllä kuulee sen, mutta oleellista ei ehkä olekaan se, että hän vain vastaa toivomuksiimme ja tarpeisiimme kuin automaatti, vaan se, että kun jaamme elämää Jumalan kanssa, voi elämä muuttua toivomaamme suuntaan. Että asiat, joita rukoillaan, alkavatkin vaikuttaa elämään. Ehkä siinä on jotain sitä, mitä aivotutkijat ovat todenneet, että kun ihminen ajattelee positiivisia asioita, alkaa aivoissa tapahtua fyysisiä muutoksia. Aivoradat löytävät uusia uomia. Että ajatuksilla voi oikeasti saada konkreettisia muutoksia aikaan. Rukoileminen voi muuttaa meitä. Ehkä Jumala on niin meidät suunnitellut. Että kun otamme hänet mukaan toteuttamaan unelmaamme, toiveitamme, asioitamme, voi tapahtua. Mutta voi käydä ihan odottamattomastikin.
Vähän niiin kuin tälle maailmansodanaikaiselle sotilaalle, joka kirjoittaa rukouksesta. Siitä, ettei elämä ihan mennyt kuin hän itse suunnitteli.
"Pyysin voimaa voidakseni saavuttaa sen mitä tavoittelin.
Minut tehtiin heikoksi, jotta oppisin tottelemaan nöyrästi.
Pyysin terveyttä, jotta voisin tehdä suurempia asioita.
Minulle annettiin haurautta, jotta voisin tehdä parempia asioita.
Pyysin rikkautta, jotta voisin olla onnellinen.
Minulle annettiin köyhyyttä, jotta tulisin viisaaksi.
Pyysin valtaa, että saisin osakseni ihmisten kiitoksen.
Minulle annettiin heikkoutta, jotta tuntisin tarvitsevani Jumalaa.
Pyysin kaikkia asioita, jotta voisin nauttia elämästä.
Minulle annettiin elämä, jotta voisin nauttia kaikista asioista.
En saanut mitään siitä mitä pyysin,
mutta sain kaiken mitä toivoin.
Itsestäni huolimatta
lausumattomiin rukouksiini vastattiin;
ja kaikista ihmisistä juuri minä olen suuresti siunattu."
Aika huikeaa. Jazz, improvisaatio, elämä saattavat vaikuttaa joskus kaaokselta ja pieleen menemiseltä. Mutta käytyään uusilla reiteillä solisti päätyy kuitenkin juuri sinne, minne pitää. Ehkä me ei aina tiedetä, miten elämässä pitäisi käydä. Siksi jos jaamme elämän Jumalan kanssa, saamme luottaa että Jumala tietää lähtötilanteen, tarvittavat reitit ja lopputuloksen. Me saadaan luottaa, että totta kai meidän Isämme antaa meille niin paljon kuin mitä tarvitaan. Ja ehkä lopulta käy juuri niin kuin pitää käydä.
Lähdetään siksi rohkeasti kokeilemaan uusia reittejä. Fiilistelemään vapaasti ja vapaina. Tavoittelemaan päämääriä ja käymään vuoropuhelua sydämemme kanssa, vuoropuhelua toinen toisemme kanssa ja vuoropuhelua Jumalan kanssa. Meidän ei tarvitse kulkea elämässä yksin. Meitä kutsutaan toistemme vierelle. Ja saadaan luottaa, että Jumala, joka rakastaa meitä ja tahtoo meille hyvää, tahtoo myös jakaa elämää meidän kanssa. Että hän on ihan lähellä. Että hän on hiljaisuudenkin päässä.
Pyysin kaikkia asioita, jotta voisin nauttia elämästä.
Minulle annettiin elämä, jotta voisin nauttia kaikista asioista.
En saanut mitään siitä mitä pyysin,
mutta sain kaiken mitä toivoin.
Itsestäni huolimatta
lausumattomiin rukouksiini vastattiin;
ja kaikista ihmisistä juuri minä olen suuresti siunattu."
Aika huikeaa. Jazz, improvisaatio, elämä saattavat vaikuttaa joskus kaaokselta ja pieleen menemiseltä. Mutta käytyään uusilla reiteillä solisti päätyy kuitenkin juuri sinne, minne pitää. Ehkä me ei aina tiedetä, miten elämässä pitäisi käydä. Siksi jos jaamme elämän Jumalan kanssa, saamme luottaa että Jumala tietää lähtötilanteen, tarvittavat reitit ja lopputuloksen. Me saadaan luottaa, että totta kai meidän Isämme antaa meille niin paljon kuin mitä tarvitaan. Ja ehkä lopulta käy juuri niin kuin pitää käydä.
Lähdetään siksi rohkeasti kokeilemaan uusia reittejä. Fiilistelemään vapaasti ja vapaina. Tavoittelemaan päämääriä ja käymään vuoropuhelua sydämemme kanssa, vuoropuhelua toinen toisemme kanssa ja vuoropuhelua Jumalan kanssa. Meidän ei tarvitse kulkea elämässä yksin. Meitä kutsutaan toistemme vierelle. Ja saadaan luottaa, että Jumala, joka rakastaa meitä ja tahtoo meille hyvää, tahtoo myös jakaa elämää meidän kanssa. Että hän on ihan lähellä. Että hän on hiljaisuudenkin päässä.
Kommentit