Hiljaisen viikon keskiviikko
Iltajumalanpalveluksen puhe
Room. 5:6-11; Joh. 19:1-16
Kenen käsissä ihmisen elämä on? Pilatuksen käsissä? Kansan käsissä? Sotilaiden käsissä? Omissa käsissä?
Entä jos Pilatus olisi ollut luja ja pitänyt kantansa? Entä jos hän ei olisi kuunnellut kansan kovaäänisiä, vaan vapauttanut syyttömänä pitämänsä miehen?
Tai entä jos kansa olisi ymmärtänyt, ketä he olivatkaan tuomitsemassa? Entä jos heidän silmänsä olisivat nähneet edessään Jumalan Pojan, ei kapinoitsijaa, ei ihmisten villitsijää, ei ihmisiä kiinnostavaa ja mukaansatempaavaa saarnamiestä, vaan Jumalan Pojan. Olisivatko sitten huutaneetkaan, että ”Ristiinnaulitse! Ristiinnaulitse!”
Tai entä jos Jeesus olisi työntänyt tuon maljan sivuun, lähtenyt Getsemanessa pakoon tai lähtenyt Pilatuksen edessä puolustelemaan itseään, vakuuttanut tämän ja kaikki siitä, kuka hän on ja mistä hän on lähtöisin?
Olisiko hän antanut henkensä? Ja olisiko sitten sovitusta? Olisiko anteeksiantamusta? Olisiko toivoa elämässä? Kenen käsissä ihmisen elämä on?
Omissa käsissäni on elämän sirpale. Mutta onko se minun vastuullani, että elämäni on mennyt jollain kohdalla rikki? Onko se minun vikani, että ehyen sijasta pitelen käsissäni särkynyttä?
Entä jos minulle annetaan enemmän kuin jaksan kantaa. Entä jos yritän parhaani ja silti onnistun saamaan sirpaleita aikaan. Otteeni lipeää, pudotan ja rikon. Kenen käsissä minun elämäni silloin on?
Entä jos Jeesuksen elämä ei ollutkaan riippuvainen, ei Pilatuksen päätöksestä, ei kansan huudoista, ei hänen omasta tahdostaankaan. Entä jos hänen elämänsä oli koko ajan Jumalan käsissä. Entä jos Jumala salli Poikansa murtua ja särkyä. Entä jos hän näki hyväksi antaa Jeesuksen päätyä ristille. Entä jos oudolla, salaisella, kipeällä tavalla Jumalan rakkaus onkin sirpaleiden, särkyneiden, rikkimenemisten rakkautta. Säröille murtuneen, palasiksi pirstoutuneen rakastamista. Sirpaleiden pitelemistä käsissään. Ihmisen kannattelua elämän rikkonaisuudessa, rikkirepivien huutojen ja syytösten keskelläkin.
Siitä kai Paavali kirjoittaa meille särkyneille: ”Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä.”
Kristus kuoli meidän puolestamme. Hänet murrettiin. Hän murtui meidän vuoksemme. Meidän elämämme, meidän sirpaleemme, meidän rikkomisemme saivat hänen kätensä, hänen ruumiinsa haavoille. Hän särkyi, luopui omasta tahdostaan, luopui hengestään ja kuoli, jotta hänen haavoissaan meillä olisi elämä.
Esirukouksen aikana voit niin halutessasi tuoda oman sirpaleesi tänne eteen, hiekka-astiaan, Jeesuksen ristin luo. Hän on jo kärsinyt meidän vuoksemme. Hän on särkynyt, koska me olemme särkyneet. Hänen käsiinsä voimme elämämme antaa. Hänen rakkautensa jaksaa meidän elämäämme kantaa.
Kommentit