Saarna 26.3.2017 Marian ilmestyspäivä
1. Moos 3:8-15; Gal. 4:3-7; Luuk. 1:39-45
Miksi sinä olet tullut tänään messuun?
Jokaisella on oma syynsä. Jokaisella on hyvä syy. On riittävä syy, että on vain tullut. Ehkä on tullut nähdäkseen ihmisiä, kohdatakseen muita, kohdatakseen Jumalan. Ehkä on jokin erityinen asia, jonka on tänään halunnut Jumalan eteen tuoda.
Olipa syy mikä vaan, on hyvä kun olemme tänään täällä. Messu on kokoontuneen seurakunnan juhla. Tulemme yhteen. Tulemme koolle. Kohtaamme toisia. Kohtaamme ehkä itsemme, itsessämme jotain uutta, ehkä jotain kipeää. Mutta ainakin kohtaamme Jumalan.
Messuun voi tulla ja usein tullaankin kohtaamisen tarpeesta. Tarpeesta tulla nähdyksi, tarpeesta tulla kuulluksi, tarpeesta tulla kohdatuksi. Se on ihmisen perustarpeita. Ihminen tarvitsee sitä, että joku näkee hänet, kuulee hänen äänensä, tuntee hänen nimensä ja kasvonsa. Antaa mahdollisuuden tulla kohdatuksi.
Tänään kohtaamme myös Marian ja Elisabetin. Mariallakin on tarve tulla kuulluksi. Hänellä on kiire päästä kertomaan uutisia. Hänellä on asiaa. Hän kantaa sisällään ilosanomaa, evankeliumia, Kristusta. Ja hänen on aivan pakko saada kertoa se jollekin. Siksi hän rientää Elisabetin luo. Hän kiiruhtaa, koska hänellä on tarve tulla kohdatuksi. Hän kiiruhtaa, koska Jumala on juuri kohdannut hänet.
Mitä tapahtuu, kun Maria ja Elisabet kohtaavat? Heti, kun Maria tulee kuulluksi, heti kun Elisabet kuulee Marian tervehdyksen, lapsi hypähtää riemusta Elisabetin kohdussa - Johannes Kastajahan siellä potki! - ja Elisabet täyttyy Pyhällä Hengellä.
Jotenkin tosi ihmeellinen kohtaaminen. Mikä kohtaamisen ja kuulluksi tulemisen voima! Ilo ja riemu valtaavat naiset. Pelosta ja huolesta ei kerrota mitään, vaikka nuori Maria ehkä jotain sellaista myös kantoi mielessään.
Sen sijaan saamme kuulla niistä toisen kohtaamisen kohdalla. Pelko ja huoli ovat läsnä, kun mies ja nainen, Aadam ja Eeva, kuulevat Jumalan lähestyvän heitä Eedenin puutarhassa. He eivät suinkaan ilosta kiljahdellen ota tulijaa vastaan. He piiloutuvat. He pakenevat kohtaamista.
Minkä vuoksi? Heprean kielessä tuo ihmisen piiloutuminen ilmaistaan sanomalla, että ”he piilottivat itsensä Jumalan läsnäololta tai Jumalan kasvoilta”. Piilottaa itsensä Jumalan läsnäololta. Jumalan kasvoilta.
Ehkä heitä pelottaa. Ehkä he ovat häpeissään. Ehkä heitä ahdistaa tulla nähdyksi. Tuttu tunne. Entä jos joku näkee? Entä jos tekoni paljastuu? On tullut oltua tottelematon. En halua, että Jumala näkee minut, koska pelkään hänen tuomiotaan, pelkään etten kelpaa, pelkään että hän ei minut nähtyään tahdokaan enää minua nähdä. Siksi piilotan itseni hänen läsnäololtaan. Hänen kasvoiltaan.
Ja silti, tässä me tänään olemme. Jumalan kasvojen edessä. Emme jääneet piiloon, vaan tulimme koolle. Kohdataksemme Jumalan, jota ehkä joskus tekee mieli paeta. Mutta pääsemmekö kuitenkaan hänen läsnäololtaan piiloon? ”Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta, minne voin paeta sinun edestäsi?” ihmetellään psalmissa 139. Lopulta meissä kuitenkin asuu kaipaus ja tarve tulla nähdyksi, kuulluksi, kohdatuksi, kosketetuksi. Että joku huomaisi, mutta niin ettei tuomitsisi.
Kun ajattelen näitä kahta kohtaamista, kohtaamista Eedenin puutarhassa ja kohtaamista Sakariaan talossa, tulee mieleen yksi kysymys: Kuinka Jumalan läsnäolon kohtaaminen on mahdollista? Yksin se tuntuu olevan mahdotonta. Yksin ihminen pakenee. Yksin ihminen on suojaton. Mutta evankeliumi tekee kohtaamisen mahdolliseksi. Pelkkä evankeliumin kantajan tervehdyskin kosketti kuulijaa. Pelkkä Marian huudahdus toi kohtaamiseen ilon. Kristus oli läsnä. Herran äiti tuli vierailulle. Jumala kosketti Sakariaan taloa, Elisabetia ja tämän kohdussa kasvavaa lasta.
Maria saapui kylään Kristuksen kanssa. Kristuksen läsnäolo muuttaa asetelman. Jouluyönä paimenet kiiruhtivat Betlehemiin. Enkeli oli vakuutellut: Älkää pelätkö. Minä ilmoitan teille ilosanoman. Pääsiäisaamun lohdutus oli samanlainen: Älkää pelätkö. Te etsitte ristiinnaulittua Jeesusta. Hän on noussut kuolleista. Ja kuulijat riensivät viemään uutista eteenpäin. Ja myös syntymänsä ja ylösnousemuksensa välissä Kristuksen läsnäolo vei pelolta sijaa. Kerrankin ollessaan opetuslasten kanssa järvellä hän rauhoitteli ystäviään: Pysykää rauhallisina, minä tässä olen. Älkää pelätkö.
Kristuksen läsnäolo muuttaa asetelman. Me olemme tänään tässä, Jumalan kasvojen edessä Kristuksen läsnäolon ansiosta. Kristuksen tähden kohtaaminen Jumalan kanssa ei ole pakenemista tai piiloutumista. Kristuksen tähden me olemme saaneet Jumalan lapsen aseman. Saamme kutsua Jumalaa nimellä ”Abba, Isä”. Pelko väistyy. Ilo puhkeaa. Sisimpämme hypähtää riemusta. Jumalan lapsen vapaus täyttää sydämen.
Jumalan lapsina, vapaina, me olemme tänään koolla. Jumalan lapsina me käymme tänään yhteiseen pöytään. Ehtoollisessa kohtaamme Kristuksen läsnäolon. Leivässä ja viinissä Kristus on läsnä. Hän tulee luoksemme. Hän saapuu kohti. Eikä enää tarvitse pelätä. Jumala on tullut ihmiseksi, jakamaan elämämme pelot ja kivut. Hän tuntee halumme paeta ja piiloutua, mutta hän tuntee myös tarpeemme tulla nähdyksi ja kohdatuksi. Hän näkee meidät ja koko elämämme. Hän tuntee meidät ja meidän ahdinkomme. Hän ei käännä katsettaan pois. Hän tulee meidän luoksemme. Hän on läsnä leivässä ja viinissä. Siinä hän koskettaa meitä, jotain meissä muuttuu, ei ehkä heti, ei silmänräpäyksessä, mutta ajallaan. Me nousemme, ja me kannamme Kristusta sisällämme. Evankeliumi lähtee meidän mukanamme alttarilta liikkeelle. Kristuksen läsnäolo lähtee liikkeelle.
Kristuksen läsnäolo tekee Marian tehtävästä mahdollisen. Kristuksen läsnäolo tekee Jumalan lupauksiin luottamisesta mahdollisen. Kristuksen läsnäolo tekee uskon varassa elämisestä mahdollisen.
Se tekee sitä siellä, missä itse kuljemme. Siellä missä kiiruhdamme. Siellä missä pakenemme tukalaa tilannetta ja siellä missä kaipaamme kohtaamisia ja kohdatuksi tulemisia. Siellä elämän askelten keskellä Kristuksen läsnäolo vahvistaa, rohkaisee, lohduttaa meitä. Ja siellä se myös kutsuu meitä tehtävään. Nimittäin tehtävään siellä, missä joku toinen kaipaa kohtaamisia ja kohdatuksi tulemista, kuulluksi ja nähdyksi tulemista, yhteen kokoontumista, pelon väistymistä, piilosta esiin astumista.
Siellä meidän mukanamme kulkeva evankeliumi, Kristuksen läsnäolo, uutinen Jumalan kosketuksesta, sanoma kaiken voittavasta ja kärsivästä rakkaudesta antaa uutta toivoa, uutta voimaa, uutta luottamusta.
Me emme ole tulleet tänään turhaan koolle. Tässä juhlassa me kohtaamme Jumalan Pojan. Ja hänen rakkautensa tekee meistä vapaita rakastamaan heitä, jotka omassa arjessamme kohtaamme.
1. Moos 3:8-15; Gal. 4:3-7; Luuk. 1:39-45
Miksi sinä olet tullut tänään messuun?
Jokaisella on oma syynsä. Jokaisella on hyvä syy. On riittävä syy, että on vain tullut. Ehkä on tullut nähdäkseen ihmisiä, kohdatakseen muita, kohdatakseen Jumalan. Ehkä on jokin erityinen asia, jonka on tänään halunnut Jumalan eteen tuoda.
Olipa syy mikä vaan, on hyvä kun olemme tänään täällä. Messu on kokoontuneen seurakunnan juhla. Tulemme yhteen. Tulemme koolle. Kohtaamme toisia. Kohtaamme ehkä itsemme, itsessämme jotain uutta, ehkä jotain kipeää. Mutta ainakin kohtaamme Jumalan.
Messuun voi tulla ja usein tullaankin kohtaamisen tarpeesta. Tarpeesta tulla nähdyksi, tarpeesta tulla kuulluksi, tarpeesta tulla kohdatuksi. Se on ihmisen perustarpeita. Ihminen tarvitsee sitä, että joku näkee hänet, kuulee hänen äänensä, tuntee hänen nimensä ja kasvonsa. Antaa mahdollisuuden tulla kohdatuksi.
Tänään kohtaamme myös Marian ja Elisabetin. Mariallakin on tarve tulla kuulluksi. Hänellä on kiire päästä kertomaan uutisia. Hänellä on asiaa. Hän kantaa sisällään ilosanomaa, evankeliumia, Kristusta. Ja hänen on aivan pakko saada kertoa se jollekin. Siksi hän rientää Elisabetin luo. Hän kiiruhtaa, koska hänellä on tarve tulla kohdatuksi. Hän kiiruhtaa, koska Jumala on juuri kohdannut hänet.
Mitä tapahtuu, kun Maria ja Elisabet kohtaavat? Heti, kun Maria tulee kuulluksi, heti kun Elisabet kuulee Marian tervehdyksen, lapsi hypähtää riemusta Elisabetin kohdussa - Johannes Kastajahan siellä potki! - ja Elisabet täyttyy Pyhällä Hengellä.
Jotenkin tosi ihmeellinen kohtaaminen. Mikä kohtaamisen ja kuulluksi tulemisen voima! Ilo ja riemu valtaavat naiset. Pelosta ja huolesta ei kerrota mitään, vaikka nuori Maria ehkä jotain sellaista myös kantoi mielessään.
Sen sijaan saamme kuulla niistä toisen kohtaamisen kohdalla. Pelko ja huoli ovat läsnä, kun mies ja nainen, Aadam ja Eeva, kuulevat Jumalan lähestyvän heitä Eedenin puutarhassa. He eivät suinkaan ilosta kiljahdellen ota tulijaa vastaan. He piiloutuvat. He pakenevat kohtaamista.
Minkä vuoksi? Heprean kielessä tuo ihmisen piiloutuminen ilmaistaan sanomalla, että ”he piilottivat itsensä Jumalan läsnäololta tai Jumalan kasvoilta”. Piilottaa itsensä Jumalan läsnäololta. Jumalan kasvoilta.
Ehkä heitä pelottaa. Ehkä he ovat häpeissään. Ehkä heitä ahdistaa tulla nähdyksi. Tuttu tunne. Entä jos joku näkee? Entä jos tekoni paljastuu? On tullut oltua tottelematon. En halua, että Jumala näkee minut, koska pelkään hänen tuomiotaan, pelkään etten kelpaa, pelkään että hän ei minut nähtyään tahdokaan enää minua nähdä. Siksi piilotan itseni hänen läsnäololtaan. Hänen kasvoiltaan.
Ja silti, tässä me tänään olemme. Jumalan kasvojen edessä. Emme jääneet piiloon, vaan tulimme koolle. Kohdataksemme Jumalan, jota ehkä joskus tekee mieli paeta. Mutta pääsemmekö kuitenkaan hänen läsnäololtaan piiloon? ”Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta, minne voin paeta sinun edestäsi?” ihmetellään psalmissa 139. Lopulta meissä kuitenkin asuu kaipaus ja tarve tulla nähdyksi, kuulluksi, kohdatuksi, kosketetuksi. Että joku huomaisi, mutta niin ettei tuomitsisi.
Kun ajattelen näitä kahta kohtaamista, kohtaamista Eedenin puutarhassa ja kohtaamista Sakariaan talossa, tulee mieleen yksi kysymys: Kuinka Jumalan läsnäolon kohtaaminen on mahdollista? Yksin se tuntuu olevan mahdotonta. Yksin ihminen pakenee. Yksin ihminen on suojaton. Mutta evankeliumi tekee kohtaamisen mahdolliseksi. Pelkkä evankeliumin kantajan tervehdyskin kosketti kuulijaa. Pelkkä Marian huudahdus toi kohtaamiseen ilon. Kristus oli läsnä. Herran äiti tuli vierailulle. Jumala kosketti Sakariaan taloa, Elisabetia ja tämän kohdussa kasvavaa lasta.
Maria saapui kylään Kristuksen kanssa. Kristuksen läsnäolo muuttaa asetelman. Jouluyönä paimenet kiiruhtivat Betlehemiin. Enkeli oli vakuutellut: Älkää pelätkö. Minä ilmoitan teille ilosanoman. Pääsiäisaamun lohdutus oli samanlainen: Älkää pelätkö. Te etsitte ristiinnaulittua Jeesusta. Hän on noussut kuolleista. Ja kuulijat riensivät viemään uutista eteenpäin. Ja myös syntymänsä ja ylösnousemuksensa välissä Kristuksen läsnäolo vei pelolta sijaa. Kerrankin ollessaan opetuslasten kanssa järvellä hän rauhoitteli ystäviään: Pysykää rauhallisina, minä tässä olen. Älkää pelätkö.
Kristuksen läsnäolo muuttaa asetelman. Me olemme tänään tässä, Jumalan kasvojen edessä Kristuksen läsnäolon ansiosta. Kristuksen tähden kohtaaminen Jumalan kanssa ei ole pakenemista tai piiloutumista. Kristuksen tähden me olemme saaneet Jumalan lapsen aseman. Saamme kutsua Jumalaa nimellä ”Abba, Isä”. Pelko väistyy. Ilo puhkeaa. Sisimpämme hypähtää riemusta. Jumalan lapsen vapaus täyttää sydämen.
Jumalan lapsina, vapaina, me olemme tänään koolla. Jumalan lapsina me käymme tänään yhteiseen pöytään. Ehtoollisessa kohtaamme Kristuksen läsnäolon. Leivässä ja viinissä Kristus on läsnä. Hän tulee luoksemme. Hän saapuu kohti. Eikä enää tarvitse pelätä. Jumala on tullut ihmiseksi, jakamaan elämämme pelot ja kivut. Hän tuntee halumme paeta ja piiloutua, mutta hän tuntee myös tarpeemme tulla nähdyksi ja kohdatuksi. Hän näkee meidät ja koko elämämme. Hän tuntee meidät ja meidän ahdinkomme. Hän ei käännä katsettaan pois. Hän tulee meidän luoksemme. Hän on läsnä leivässä ja viinissä. Siinä hän koskettaa meitä, jotain meissä muuttuu, ei ehkä heti, ei silmänräpäyksessä, mutta ajallaan. Me nousemme, ja me kannamme Kristusta sisällämme. Evankeliumi lähtee meidän mukanamme alttarilta liikkeelle. Kristuksen läsnäolo lähtee liikkeelle.
Kristuksen läsnäolo tekee Marian tehtävästä mahdollisen. Kristuksen läsnäolo tekee Jumalan lupauksiin luottamisesta mahdollisen. Kristuksen läsnäolo tekee uskon varassa elämisestä mahdollisen.
Se tekee sitä siellä, missä itse kuljemme. Siellä missä kiiruhdamme. Siellä missä pakenemme tukalaa tilannetta ja siellä missä kaipaamme kohtaamisia ja kohdatuksi tulemisia. Siellä elämän askelten keskellä Kristuksen läsnäolo vahvistaa, rohkaisee, lohduttaa meitä. Ja siellä se myös kutsuu meitä tehtävään. Nimittäin tehtävään siellä, missä joku toinen kaipaa kohtaamisia ja kohdatuksi tulemista, kuulluksi ja nähdyksi tulemista, yhteen kokoontumista, pelon väistymistä, piilosta esiin astumista.
Siellä meidän mukanamme kulkeva evankeliumi, Kristuksen läsnäolo, uutinen Jumalan kosketuksesta, sanoma kaiken voittavasta ja kärsivästä rakkaudesta antaa uutta toivoa, uutta voimaa, uutta luottamusta.
Me emme ole tulleet tänään turhaan koolle. Tässä juhlassa me kohtaamme Jumalan Pojan. Ja hänen rakkautensa tekee meistä vapaita rakastamaan heitä, jotka omassa arjessamme kohtaamme.
Kommentit