sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Tuttu tuomari & pelolle potkut

Saarna 20.11.2016
Tuomiosunnuntai (Kristuksen kuninkuuden sunnuntai)

Dan. 7:9-10,13-14; 2.Tess. 1:3-10;
Matt. 25:31-46

Minä en ole erityisen poliittinen ihminen. En pidä poliittisia saarnoja. Siksi otan riskin, kun vedän tähän mukaan poliittisen hahmon. Donald Trump. Mitä ajatuksia Donald Trump sinussa herättää?

Minulle Trump tuli aikoinaan tutuksi sanoistaan: You’re fired! Tiukka bisnesmies, Diili-ohjelman potkujen antaja, mielipiteiden jakaja. Ja nyt, Yhdysvaltain presidentti. 

Tämä ei ole paikka arvostella tai puolustella ketään. Mutta on tärkeää todeta, että Donald Trumpista ollaan montaa mieltä. Ja media toki hoitaa mielipiteiden synnytyksessä oman kätilön roolinsa. Tapaus Trump on hyvä esimerkki siitä, kuinka sanomiset ja kannanotot ovat jakaneet maailmaa, niin Amerikassa kuin muuallakin, kahteen leiriin. Meihin ja muihin, näihin ja noihin, ehkei kuitenkaan vuohiin ja lampaisiin.

Mutta lopulta Trump on vain esimerkki. Esimerkki siitä, kuinka ihmiset osaavat lokeroida ja jakautua. Ilman, että presidenttiehdokas antaisi virikkeitä. On kuin jokaisessa ihmisessä asuisi pieni sormeaan heristävä trump, joka näyttää ovea, antaa potkut, heittää ulos porukasta. You’re fired! On niin helppoa ottaa mukaan tai sulkea joukosta jonkin sopivan tai sopimattoman ominaisuuden perusteella. Varallisuuden, uskonnon, ihonvärin tai kansallisuuden, seksuaalisen suuntautumisen tai sukupuolen, arvovallan tai mielipiteiden perusteella. Monelle se on tuttua.

Moni tietää, mitä on joutua ulkopuolelle. Saada potkut työstä. Jäädä vaille arvostusta. Pudota tyhjän päälle. Moni tietää, mitä on kun ei oteta mukaan kaveriporukkaan. Ettei kelpaakaan yhdeksi muiden joukossa. Vaan joutuu kiusatuksi, naljailun ja piikittelyn kohteeksi. Moni tietää, mitä on arkailla oman itsensä ja hyväksytyksi tulemisen kanssa. Kun ei uskalla olla oma itsensä, kun pelottaa, mitä muut ajattelevat. Että jos ne sanovatkin kipeät sanat: You’re fired!

On monenlaisia tuomioita. Jo tämän elämän aikana on monenlaisia tuomioita. Ja on myös monenlaisia tuomareita. Tuomiosunnuntain evankeliumi voi siksi tuntua herkästi vaikealta. Herättää pelkoa miettiä, kenen joukoissa sitä sitten seisoo. Mihin joukkoon sitä tulee lokeroiduksi? Millä perusteella minut tuomitaan? Mistä ulos minut tuomitaan?

Herättää pelkoa, jos on altis arvioimaan itseään omilla mittareilla tai toisten asteikoilla. Kun joutuu elämässä muutenkin olemaan varpaillaan, ettei vain saisi potkuja siitä jostain kivasta porukasta.

Kun pelko tulee väliin, on parempi kääntää katse pois pelon lähteestä. On parempi etsiä turvaa tutusta, omasta, luotettavasta. Kun tuomarina istuu joku vieras, jonka sanat kuulostavat uhkauksilta, löytyy toivo toisaalta.

Minun oli saarnaa kirjoittaessa pakko laittaa sivun yläreunaan muistutukseksi tämä lause: VAIN KRISTUKSELLA ON VALTA TUOMITA. Tämä siksi, etten vain lähtisi itse tuomitsemaan. Tai etten laittaisi tuomiota kenenkään toisen suuhun. Siksi, että se on meille ihmisille niin valtavan luontevaa. Jaotella meihin ja muihin tai lausua kärkeväkin näkemys jostain toisesta.

Vain Kristuksella on valta tuomita. Ja siinä on se meidän turvamme. Siinä on pelon pois pyyhkäisevä vapaus. Voin kuunnella evankeliumia vailla turhaa pelkoa. Saan keskittyä siihen, että sehän on Kristus, joka istuu valtaistuimella, kokoaa ihmiset eteensä, erottelee heidät ja lausuu tuomion. Se on Kristus, eikä kukaan muu. Hän on aivan toisen luokan hallitsija kuin kukaan tämän maailman valtiaista koskaan.

Hän ei ole vieras. Me tiedämme hänestä jo entuudestaan. Koko kirkkovuosi on menty hänen tahdissaan. Me tunnemme hänet. Olemme kuulleet hänestä paljon. Tunnemme hänen sanansa ja lausuntonsa, tunnemme hänen tekonsa, tunnemme hänen asenteensa meitä kohtaan. Vapauttavat sanat, hyvät teot, rakkauden asenteen.

Se on Jeesus, joka istuu valtaistuimella. Kuningas on hän. Hän on kuningas. Sama Jeesus, joka adventtina ratsasti Jerusalemiin. Nöyrä kuningas, rauhan asialla, hänet otettiin iloiten vastaan, hurrattiin ja huudettiin hoosiannaa. Se on sama Jeesus, joulun kuningas, jonka syntymän tähti ilmoitti. Kuningas, joka sai Herodeksen paniikin partaalle, mutta jonka seimen äärelle itämaan kuninkaat polvistuivat kiittämään Jumalaa. Se on sama Jeesus, pääsiäisen kuningas, joka puettiin orjantappurakruunuun ja nostettiin - ei vielä valtaistuimelle vaan - ristinpuuhun. Sama kuningas, jolla on suurin valta, valta joka paljastui tyhjän haudan aamuna, valta kuolemankin yli. Hän on kuningas, joka sitten korotettiin ylös taivaisiin ja jolta hän aikojen lopussa lausuu ”tulkaa minun luokseni”, mutta myös ”menkää minun luotani.”

Jeesus on kuningas, hänellä on valta. Mutta hän ei jää etäiseksi hallitsijaksi palatsinsa paksujen seinien taakse. Hän tuntee kansansa. Hän tuntee meidät ja meidän tekomme. Hän erottelee kuin lampaat vuohista. Hän on kuningas mutta hän on myös paimen. Kuningas, joka lausuu tuomion, on myös paimen, joka pitää huolta laumastaan.

Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo itsestään: 

”Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta.” (Joh. 10:14-15)

"Totisesti, totisesti: se, joka ei mene lammastarhaan portista vaan kiipeää sinne muualta, on varas ja rosvo. Se, joka menee portista, on lampaiden paimen. Hänelle vartija avaa portin, ja lampaat kuuntelevat hänen ääntään. Hän kutsuu lampaitaan nimeltä ja vie ne laitumelle. Laskettuaan ulos kaikki lampaansa hän kulkee niiden edellä, ja lampaat seuraavat häntä, koska ne tuntevat hänen äänensä. Vierasta ne eivät lähde seuraamaan vaan karkaavat hänen luotaan, sillä ne eivät tunne vieraan ääntä.” (Joh. 10:1-5)

Tuomiosunnuntai päättää kirkkovuoden. Lopussa on hyvä katsoa taaksepäin: kenen seurassa on tämä vuodenkierto kuljettu? Kehen ollaan tutustuttu, kun on Jeesukseen tutustuttu? Mutta katsomme myös eteenpäin, kohti adventtia ja uutta. Tuomiosunnuntain ja adventin kysymys meille on oikeastaan sama: Seuraammeko paimenta vai kuljemmeko omia teitämme? Kuuntelemmeko kuningasta vai teemmekö niin kuin itse päätämme?

Kuningas sanoo: ”Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle.”

Puhuja on meille tuttu, hän on turvallinen, hän on luotettava, hän pitää huolta. Hän ei ole kylmä tai kova tai etäinen, joka lausuu mielipiteitään vailla ymmärrystä siitä, mitä on todellinen elämä, ulkopuolelle jääminen, suojattomuus, nälkä ja jano, kylmyys ja piittaamattomuus, se kun ketään ei kiinnosta. Päinvastoin, hän on ystävä, yksi meistä, lihaa ja verta, jossa Jumala astui ihmisen osaan. Hän jakaa meidän kärsimyksemme ja todellisuutemme, meidän elämämme kovuuden. Hän tuntee piikit otsallaan ja vainon sisimmässään, hylätyksi tulemisen ja sen, mitä on saada potkut. Ei tarvitse pelätä. Hän tuntee meidät, niin kuin paimen tuntee lauman. Hän on kuningas, joka välittää kansastaan.

Silti hän on hallitsija. Vaikka hyvä ja rakastava, ja ehkä juuri siksi, hänkin on hallitsija, joka delegoi vastuuta, jakaa tehtäviä, antaa työtä hoitaa valtakuntaansa. Hän on hyvä ja hän rakastaa. Ja sitä on meidänkin tehtävä. Jakaa hyvyyttä ja rakkautta eteenpäin.

Ruokkia, ravita, pitää jokaisesta huolta, tehdä työtä että rikkaus menisi tasan.
Antaa janoiselle juotavaa, varjella puhdasta vettä, rakentaa kaivoja kuivien maiden kyliin, opetella tyytymään siihen mitä meillä jo on. 

Ja vielä vaatettaa ne, joilla ei ole tarpeeksi yllään, lämmittää yksinäistä, täyttää joulupadat ja yhteisvastuulippaat. Tarjota sopivanlaista suojaa niille, joilla ei ole kotia tai muuten turvallista. Jotka elävät länsimaisen hyvinvointivaltion reunamilla. 

Ja vielä meille jaettu vastuu on käydä katsomassa vankeudessa viruvaaa, sairaana makaavaa, lohtua tai huomiota tai ystävää vaille jäänyttä. Ja ottaa jokainen mukaan porukkaan. Osoittaa kiinnostusta pois potkittuja kohtaan. Laittaa oma elämä likoon. Jotta toisella olisi edes vähän parempi kuin mitä hänellä nyt on.

Ehkä sitten mekin voimme joskus kuulla, vaikka edes vähän sinnepäin, nuo kauniit ja mieltä ylentävät tessalonikalaiskirjeen sanat: ”Meidän tulee aina kiittää Jumalaa teidän vuoksenne, veljet. Siihen on täysi syy, koska teidän uskonne kasvaa kasvamistaan ja koska rakkaus toisianne kohtaan yhä lisääntyy teissä kaikissa.”

Usko kasvaa ja rakkaus lisääntyy. Silloin pelko väistyy. Mutta kuinka muuten rakkaus lisääntyy kuin laumassa elämällä. Toisiin tutustumalla. Silmät avaamalla. Piittaamalla toisista. Ja myös oman haavoittuvuuden myöntämällä, omankin avuntarpeen tunnustamalla. 

Joukossa rakkaus lisääntyy. Pysytään porukassa. Paimenen ohjauksessa. Hän on hyvä, hän antaa henkensäkin lauman puolesta. Siitä armosta, jonka Kristus meille antaa, siitä vapaudesta, jonka hän ristinkuolemallaan meille tuo, siitä me teemme hyvää, siitä me rakastamme, siitä me ohitamme pelon ja kuljemme hänen seurassaan tämän päivän, huomisen, ja kaikkien päivien loppuun asti, kunnes kerran meidät kutsutaan koolle hänen eteensä. Sen armon varassa me silloinkin olemme. Vain Kristuksella on valta tuomita. Vain Kristus on meille pelastavan armonkin antanut.


Silloin ja nyt antaa armo pelolle potkut. Aamen.

Ei kommentteja: