Saarna 28.3.2016
2. pääsiäispäivä, Ylösnousseen kohtaaminen
Joona 2; Ap.t. 10:34-43; Luuk. 24:13-35
Katso kuvaa. Anna katseesi kulkea. Mitä näet? Mihin katseesi pysähtyy, mitä jäät katsomaan? Mistä tämä kuva sinulle puhuu tänään?
Taiteilija Anniina Mikama on laatinut näitä kirkkovuoden tunnuskuvia miltei jokaiselle pyhäpäivälle. Tässä on tämän päivän tunnuskuva. Toisen pääsiäispäivän kuva. Kuva, jota reunustavat palmunlehdet. Ne ovat pääsiäisajan tunnus. Palmuoksat, voitonmerkki. Merkki siitä, että kuoleman valta on voitettu, Voittaja on keskellämme.
Mihin sinä palmunlehvien keskellä katsot? Katsotko kuuta, joka ohuena loistaa sisään ikkunasta? Puhuuko se sinulle yöstä, jona et saanut unta, kun jokin valvotti, ajatukset harhailivat, mietit miten olisit voinut muuttaa tapahtumien suuntaa. Toivottomuus oli vedetty silmille kuin säkki. Pettymys tai murhe painoi kuin raskas peitto eikä valoa näkynyt missään.
Vai pysähtyykö katseesi kahteen opetuslapseen? Noihin, jotka kulkevat kuin yössä, silmät sokaistuneina, vailla ymmärrystä, vailla toivoa. Opetuslapset, jotka saavat odottamattoman seuralaisen. Seuralaisen, joka avaa läsnäolollaan heidän silmänsä. Katso heitä, kuinka heissä tapahtuu jotain. Jotain puhkeaa esiin. Jotain uutta, jotain upeaa. Hämmästys muuttuu sydämen hehkuksi, pelko innostukseksi, epätoivo toivoksi. Murheen painama pää nousee pystyyn.
Nosta sinäkin pääsi ja katso noita lävistettyjä käsiä, jotka murtavat leipää. Ne ovat kädet, joista kaksi kulkijaa tunnistavat seuralaisen heidän keskellään. Ehkä näkevät hänen kätensä, joihin on isketty naulat. Ehkä muistavat nuo kädet, jotka torstai-iltana mursivat leipää ja siunasivat viinin.
Vasta kohtaaminen tuossa pöydän ääressä synnyttää heissä uskon Ylösnousseeseen Kristukseen. Tai kuuleminen ja kohtaaminen yhdessä. Miehet olivat kyllä jo kuulleet, mitä naisille oli haudalle kerrottu. Uutinen tyhjästä haudasta ja enkelin viestistä ei kuitenkaan vakuuttanut, vaan oli saattanut heidät hämmennyksiin. Sitten Kristus itse selittää heille, miksi kävi niin kuin kävi. Hän auttaa heitä ymmärtämään Vanhan testamentin kirjoituksia. Jeesus itse opettaa heitä ja auttaa heitä yhdistämään palapelin palasia toisiinsa. Tätä taustaa vasten leivän murtaminen avaa miesten silmät ja sydämen. Oivallus on valmis: sehän on Kristus, joka kulki meidän kanssamme! Se on Kristus, jota kuulimme, jota kuulimme, ja jonka kohtasimme.
Näkeminen auttaa ymmärtämään. Näkeminen auttaa uskomaan. Näkeminen on kuvaan piirretyssä kohtauksessa isossa roolissa. Viestinnän ammattilaiset tietävät laskea, että ihmisten välisessä vuorovaikutustilanteessa vain 7% muodostuu sanallisesta viestinnästä. Loput 93% viestinnästä on sanatonta. Muun muassa sillä, mitä näemme on siis valtavan iso merkitys. Sananlaskukin kertoo oppimisesta ja asioiden sisäistämisestä: ”Sen, minkä kuulet, unohdat pian. Sen, minkä näet, muistat vähän kauemmin. Se, mitä koet, kulkee aina mukanasi.”
Saarnaavalle papille aika huono sananlasku. Sen, minkä kuulet, unohdat pian. Sen, minkä näet muistat vähän kauemmin. Mutta: Se, mitä koet, kulkee aina mukanasi. Kai se totta kai on, että tekemällä oppii. Kokeilemalla ja yritttämällä. Virheisiin suostumalla. Virheet opettavat.
Nyt, kun kevät tulee ja asvaltti sulaa paljaaksi, monet lapsista opettelevat ajamaan pyörällä. Miten se tapahtuu? Ei kai muuten kuin uskaltautumalla satulaan. Pyörällä ajamista ei saa haltuun vain lukemalla pyöräilyn periaatteista tai kuuntelemalla kun isoveli kertoo, mitä jaloilla tehdään ja miten ohjataan etupyörää. Kyllä lukeminen ja kuuleminen ovat toki tärkeitä, ja vierestä katsominenkin auttaa hahmottamaan, miten homma hoituu. Mutta lopulta oppiminen vaatii omakohtaisen kokemuksen. Sitten kun on itse hypännyt pyörän selkään, yrittänyt ja hapuillut tasapainoa kyllin monta kertaa, ja lopulta oppinut ajamaan, sitten muistaa polkupyöräilyn taidon loppuikänsä.
Elämänsä aikansa Jeesus oli kyllä opetuslapsia moneen kertaan jo vähän varoitellut ja tehnyt juonipaljastuksia, kertonut edeltä käsin, että hän tulee kärsimään ja kuolemaan, että hän myös nousee kuolleista. Hän oli viitannut kirjoituksiin, jotka ennustavat messiaan kohtalon. Mutta pelkästään näistä asioista kuuleminen eivät tuoneet opetuslapsille ymmärrystä tai uskoa. Jeesuksen kuoleman äärellä ne todelliset, koetut tuntemukset olivat varmastikin pelko, suru ja pettymys. Naisten tuoma viesti tyhjältä haudalta lisäsi tunneskaalaan hämmennyksen.
Mutta sitten Jeesus itse liittyy seuraan, jakaa matkaa allapäin kulkevien kanssa, käy keskustelua, on koko olemuksellaan mukana miesten välisessä vuoropuhelussa, kuuntelee, osoittaa ilmein ja elein myötätuntoa, luo sanattomilla viesteillään luottamuksellisen ilmapiirin ja niin saa miehet avautumaan, ja lopulta hän itse kertoo ja kädestä pitäen taluttaa miehet ymmärtämään, että tässä kävi juuri niin kuin oli tarkoitettu. Messiaan piti kärsiä ja kuolla. Sovitus oli välttämätön. Miten muuten ihmiskunta olisi saanut pelastuksen.
Kaiken huipuksi Kristus käy aterialle miesten kanssa. He saavat kohdata hänet, kokea yhteyttä pöydän äärellä, he kuulevat, näkevät, kokevat, kuinka Kristus murtaa leipää. Ja siinä hetkessä he tunnistavat hänet.
Sen he muistavat koko ikänsä. Tuo kokemus kulkee aina heidän mukanaan. Aina Jerusalemiin asti, jossa he jakavat kokemuksensa. Kaikkialle, mihin askeleet vievät. Jokaiselle kohtaamalleen ihmiselle. Ilosanoma Ylösnousseen kohtaamisesta leviää kuin pöly miesten sandaalien pohjissa. He ovat saaneet elämäänsä uuden toivon, uuden suunnan, uuden voiman. He katsovat eteenpäin. He katsovat ylöspäin.
Kun katson kuvaa, näen opetuslasten täydellisen muutoksen pettymyksestä innostukseen, pelosta iloon, järkytyksestä toivoon. Näen tuossa muutoksessa vahvan todistuksen ylösnousemuksesta ja elävän uskon voimasta. Siitä, että kristillinen usko on uskoa ylösnousseeseen Jeesukseen Kristukseen. Uskoa Jumalaan, jolle mikään ei ole mahdotonta.
Tuon uskon vahvistukseksi me kuulemme Jumalan pelastavista teoista. Me luemme kotonamme Raamatun kertomuksia. Me pohdimme niitä itseksemme, ehkä joskus pienissä ryhmissä. Me tulemme messuun ja näemme kauniita kuvia, merkkejä, symboleita katossa ja ikkunoissa. Me käymme yhteiseen pöytään, maistamme ja haistamme leivän ja viinin, kohtaamme Kristuksen, koemme syntien anteeksisaamisen ilon.
Me tunnistamme Kristuksen, kun hän murtaa leivän. Ehtoollisessa hän tulee luoksemme. Hänen vapauttava sanansa ”teidän puolestanne annettu ja vuodatettu” liittyy kuvaan torstaista, kun hän murtaa leivän asettaessaan ehtoollisen, tai kuvaan perjantaista, kun hän levittää kätensä naulittavaksi, tai kuvaan sunnuntaista, kun hän ilmestyy opetuslapsilleen pöydän ääressä, johon on katettu kalaa, viiniä ja leipää.
Luterilaisen kirkon armonvälineitä ovat sana ja sakramentit. Jumala toimii sanansa kautta sekä kasteen ja ehtoollisen kautta. Kristus on läsnä seurakunnan keskellä sanassa ja sakramenteissa. Kuuleminen ja kokeminen yhdessä synnyttävät uskoa ja vahvistavat sitä. Mitä kuulen sanassa, mitä koen ehtoollispöydässä, siellä Kristus on kanssani.
Me kuulemme, me näemme, me koemme, me muistamme. Ehkä ymmärrän yhtä vähän tai vielä vähemmän kuin kaksi kulkijaa Emmauksen tiellä. Ehkä uskoni on ohuempi kuin kuunsirppi. Ymmärrykseni tai uskoni määrä ei kuitenkaan estä minua tavoittelemasta sitä tuntemista ja tunnistamista, joka tuon pöydän ääressä sai sydämet hehkumaan. Minäkin tahdon tuntea sydämessäni saman innon. Minäkin tahdon mukaan tuohon kuvaan. Siksi käyn hänen eteensä, joka murtaa minulle leivän. Jotta näkisin, jotta kuulisin hänen sanansa, jotta tuntisin hänen rakkautensa. Rakkauden, joka saa sydämet hehkumaan. Riennän ehtoollispöytään, sitten riennän jakamaan toisillekin siitä mitä itse koin ja muistan, kertomaan mitä matkalla tapahtui.
Toinen toisiamme tukien nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.
Kommentit