Ulkopuolelta on helppo huudella

Nämä ovat kuuluisat viimeiset sanat. Viimeiset tämän vuoden töissä. Huomenna on maanantai, jonka jälkeen aloitan kesäloman. Loma jatkuu sulavalla siirrolla koti-isyyteen. Vietän hoitovapaalla aina ensi kesään asti!

Koti-isän status tarkoittaa vähemmän puheita, mutta voi merkitä enemmän muita sanoja tänne. We will see. Mutta tässä tämän päivän saarna:

- - - - - -

Saarna 13.7.2014 5. su helluntaista: Armahtakaa!

2. Sam. 12: 1-10, 13; Joh. 8: 2-11

TÄNÄÄN SE LOPPUU. MM-jalkapallon jännittäminen. Puoli maailmaa on kuukauden seurannut huippumaiden otteita kentällä ja sen ulkopuolella. Hyvää peliä on nähty, mutta merkillepantavaa on että peli on usein tuntunut jatkuvan, vaikka loppuvihellys on jo puhallettu.

Peli jatkuu kentän laidalla, lehtien otsikoissa, kannattajien yhteenotoissa. Tässä otteluiden jälkeisessä pelissä tuomarina ei enää toimikaan varsinainen erotuomari, vaan jalkapalloyleisö kotona ja paikan päällä. Yleisö on nopeasti valmis tuomitsemaan onnistujiin ja epäonnistujiin, sankareihin ja pettymyksen tuottajiin.

Pari esimerkkiä. Puolivälierässä brasilialaistähti Neymar taklattiin rajusti. Selkänikama murtui. Kisat olivat ohi. Kolumbialaistaklaaja Zuniga sai heti uhkauksia sosiaalisessa mediassa vihaisilta faneilta. Siihen malliin, että Kolumbiassa päätettiin järjestää pelaajalle ja tämän perheelle suojelu. No, kuka tuomitsee, oliko teko kuinka tarkoituksellinen? Maksetaanko potut pottuina? Sitä saa mitä tilaa, vai?

Toinen esimerkki alkusarjan peleistä. Urugualaistähti Suarez puraisee italialaispuolustaja Chiellinia olkapäästä. Tuomari ei näe rikettä. Maailma tuomitsee ankarasti. Seurauksena pelikieltoa ja isot sakot. Kestää viikon, että väärintekijä tunnustaa ja pyytää anteeksi. Chiellini antaa anteeksi. Antaako  myös maailma tv-ruutujen ääressä?

JALKAPALLO ON JALKAPALLOA, mutta se kertoo elämästä ainakin sen, että ulkopuolelta on helppo huudella. On helppo tuomita, kun ei ole kysymys omista tekemisistä. Kyllähän me tiedämme oikean ja väärän, kyllä me ainakin silloin ne erotamme toisistaan, kun joku toinen tekee jotain väärin. Mutta kun itse otamme askelen sivuun, silloin raja jotenkin usein hämärtyy.

JALKAPALLON LUOTA astummekin askeleen Vanhan testamentin puolelle. Sielläkin on helpompi ulkopuolelta huudella. Daavid saa seurata ottelua kentän laidalta. Mutta hän ei tajua katsovansa oman elämänsä kamppailua.

Daavid ihastui kauniiseen Batsebaan, makasi hänen kanssaan, vaikka tiesi tämän olevan naimisissa Urian kanssa, Urian joka oli yksi hänen omista sotamiehistään. Kun Daavid saa kuulla Batseban olevan hänelle raskaana, hän yrittää epätoivoisesti keinotella, että Uria nyt palaisi kotiin ja viettäisi yön Batseban eli vaimonsa kanssa. Näin ei käy. Daavid huolestuu, että ennen pitkää asia paljastuu Urialle. Hän käyttää viimeisen oljenkorren ja lähettää Urian taisteluun, eturintamaan, jotta tämä kaatuisi. Näin käy. Daavidin teot eivät paljastu, sen sijaan hän lohduttaa puolisonsa menettänyttä Batsebaa ja ottaa tämän vaimokseen.

Mutta joku tietää. Herra lähettää profeetta Natanin Daavidin luo, ja Natan esittää vertauksen, kertomuksen rikkaasta ja köyhästä miehestä.

Kuunnellessaan ketomusta Daavidin on helppo huudella ulkopuolelta. Hän erottaa oikean ja väärän. Hänestä on kestämätöntä, kuinka rikas mies käyttää asemaansa ja köyhää miestä hyväkseen eikä osoita sääliä.

Daavid tuomitsee rikkaan miehen kuolemaan. Niin tehdessään hän tuomitsee itsensä. ”Se mies olet sinä”, on Natanin lohduton paljastus. ”Minäkö?” kysyy Daavid ehkä mielessään. ”Minä. Minähän se olen! Minä olen avionrikkoja. Minä olen kuoleman oma. Minä, joka osoitin sormella toista.”

SYYTTÄVÄLLÄ sormella, kuolemaa toivottaen osoittivat myös fariseukset ja lainopettajat, jotka toivat Jeesuksen luo naisen, avionrikkoja hänkin. Ulkopuolelta hekin huutelevat, asettuvat piiriin ympärille. ”Saatiin kiinni itse teosta.” ”Eikös tällaiset olisi kivitettävä!”

Niin. Mooseksen laissa rangaistuksia ansaitaan monesta muustakin tekosesta kuin aviorikoksesta. Ihminen saa ansionsa mukaan. Sitä saa mitä tilaa. Teoilla on seuraukset. ”Mitäpä Jeesus sinä olet tästä mieltä?”

Jeesus on hiljaa. Kirjoittaa ehkä vastauksensa hiekkaan ja toteaa vain, pysähdyttävällä tavalla: ”Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.”

Ovathan monet Vanhan testamentin lait ja säädökset ihmiselle armottomat. Kovat rangaistukset ohjaavat elämää pelon avulla. Rangaistuksen uhka saa pysymään oikealla tiellä. Vai saako?  Onko joku pysynyt? Kuka voi heittää ensimmäisen kiven? Ulkopuolelta on helppo osoitella, mutta kun kysymys tuleekin takaisin. Syytetyn luota syyttäville. Jeesus asettuu syytetyn rinnalle, puolustamaan naista. Hän torjuu rajun hyökkäyksen. Riistää pallon ja potkaisee sen takaisin.

Pelko ei ratkaisu. Rakkaus on. Anteeksianto on. Armahdus vapauttaa elämään. ”En tuomitse minäkään. Mene, äläkä tee enää syntiä.”

KAI SE ON HELPPO täältä huudella, että armahtakaa, armahtakaa. Mutta että itsekin armahtaisin. Jotta emme jäisi ulkopuolelle huutelemaan ja syyttelemään toisia, astutaan sisemmälle. Otetaan askel piiristä eteenpäin, hypätään lähimmäisen nappulakenkiin. Kuka on se, jonka asemaan sinun on tänään helpoin samaistua?

Onko se Daavid? Kuningas, joka teki petoksen ja sitä yritti piilotella. Yritti suojella itseään epäkunniallisinkin keinoin.

Vai onko se nainen, hän, joka saatiin kiinni itse teosta. Hän, jota porukalla kivi kourassa piiritetään.

Vai onko se ehkä Natan? Joka ottaa ja puuttuu toisen elämään. Sanoo asiat suoraan. Yrittää saada toisen huomaamaan rikkomuksensa.

Vai samaistutko ehkä lainopettajiin tai fariseuksiin, jotka sormi syyttäen osoittavat virheen tehnyttä.

Vai sittenkin kuninkaaseen, joka lopulta tajuaa itse tehneensä väärin. Kuninkaaseen, joka katuu tekojaan, kuninkaaseen, joka saa Jumalalta anteeksi. 

VÄÄRINTEKIJÄ, syytetty, syyttäjä. Monia kenkiä me elämässä sovittelemme. Katuvan kuninkaan kengät, Jeesuksen luo jäävän naisen kengät, ne meitä kuitenkin odottavat ja kutsuvat. Jokainen meistä on armoa vailla. Kukaan ei kestä, jos saa ansionsa mukaan. Tarvitsemme Jumalan, joka armahtaa. Tarvitsemme Jeesuksen, jonka jalkojen juureen saamme jäädä ilman pelkoa tuomiosta.

Meidän toivomme on siinä, että meillä on Vapahtaja, joka on ottanut askeleen kohti meidän elämäämme ja asemaamme, Vapahtaja joka on paitsi sovittanut meidän kenkämme, hän on sovittanut meidän syntimme. Me voimme saada anteeksi. Kristuksen tähden Jumala meidät armahtaa.

Tästä armosta, jota itse saan, voin sitten toista armahtaa. Pudottaa kiven kädestä. Osoittaa sääliä. Antaa toiselle mahdollisuuden. Aloittaa hänen kanssaan alusta. Aloittaa uudestaan. Olla armollinen.

Armo on kristityn asenne. Armo on meidän pelikuviomme. Mutta armo saa helposti kentän laidalta kritiikkiä osakseen. Kysellään, että jos tässä kristinuskossa kerran kaiken saa anteeksi, niin silloinhan voi elää ihan miten huvittaa. Mutta eihän se niin mene. Armo kutsuu katumukseen. Armo kutsuu parannukseen. Armo ei anna kristitylle lupaa rikkoa lakia tieten tahtoen. ”Mene, äläkä tee enää syntiä-”

Vaikka yhtä lakia me voisimme kyllä rikkoa. Nimittäin sitä syyn ja seurauksen lakia. Sitä, että maksetaan potut pottuina. Sitä, että annetaan toiselle ansionsa mukaan. Rikotaan sitä lakia. Annetaan mieluummin armoa. Yllätetään lähimmäinen sillä tavalla, ettei rikkomusta seuraakaan tuomio vaan anteeksianto. 

ITALIAN Chiellini antoi Suarezille anteeksi, kun tämä pyysi. Se oli upea esimerki koko jalkapalloa seuraavalle maailmalle. Se on upea esimerkki meille, jotka kristityn pelikengissä kamppailemme. Pallo on meillä. Me olemme kentällä. Me emme ole kentän laidalla huutelemassa. Siellä meillä ei ole vara olla. Sen sijaan opetellaan armoa, koska Jumala sitä meille opettaa. Armahdetaan toisiamme, koska Jeesuskin meitä armahtaa.