Tekstit: Saarn. 3:1-11; 1.Kor. 15:35-44; Matt. 9:18-26
Viikonlopun leirillä me pohdimme isosten sitä, kuinka meillä on usein erilaisia rooleja. Kuin naamareita, joiden taakse piiloudumme. Nuorten kanssa etsittiin yhdessä rohkeutta olla oma itsemme. Ettei tarvitse vetää mitään roolia. Mutta tänään, isänpäivänä, rippikoulun alkaessa, jumalanpalveluksessa kysyn silti, kehen noista Jeesuksen kohtaamista ihmisistä sinun on helpoin samastua? Isään, joka pyytää apua lapselleen? Vai kärsivään, mutta rohkeaan naiseen? Tai ehkä tuohon lapseen, nuoreen josta isä on huolissaan?
Jumala, minun käteni eivät yllä suojelemaan lastani hänen matkoillaan. Uskon, että se on monen isän ja äidin huokaus. Vanhemmat rakastavat, välittävät, huolehtivat. Vaikka välillä tuntuisi että he vain hössöttävät tai tekevät elämästä vaikeaa. Mutta he rakastavat. Siltikin.
Vaikka isä tahtoo suojella lasta kaikelta, mitä ikinä hän keksisi pelätä, ja vaikka äiti pitäisi lapsen aina lähellään, tietää hän että oma turva ja varjelus eivät ulotu kaikkialle, missä lapsen oma elämä on. Lapsen sairaus, lapsen huolet, lapsen ja nuoren elämän käännekohdat ovat jotain, mihin isä ja äidin tahto tai keinot eivät aina riitä. Mutta apua voi antaa. Ja apua pyytää. Ja niin tekee evankeliuminkin isä. Hän pyytää apua Jeesukselta. Hän on neuvoton ja turvautuu Jeesuksen apuun, kun lapsi on juuri kuollut. Viimeisenä oljenkortena hän pyytää Jeesusta herättämään tytön takaisin eloon. Takaisin isälle ja äidille. Takaisin elämään.
En tiedä, miltä tämä kuulostaa. Ovatko ne vanhemmat tällaisia. Suojelevia, huolehtivia, pyytävät apua kun itse pyydät apua. Isänpäivänä me toivomme ja rukoilemme, että he olisivat. Toimisivat lapsensa ja nuorensa parhaaksi. Eikös niin.
Mutta mitä se suojeleminen on? Eräs isä kirjoittaa: "Olin valmis tekemään lasteni puolesta kaiken mahdollisen, raivaamaan heidän polultaan jokaisen esteen, käymään heidän puolestaan mihin tahansa taistoon ja varjelemaan heitä pienimmiltäkin iskuilta." Niin että "Tie valmis on."
Mutta onko se tie valmis? Jos isä tai äiti siloittavat tien kuljettavaksi, tai osoittavat mihin suuntaan mennä, mitä lapselle jää. Mitä jää rippikoululaiselle? Mitä jää isoselle? Mitä nuorelle jää?
Elämää on se, että voi ja saa etsiä itse. Elämän käännekohdissa ja risteyksissä, kuten rippikoulun alussa, on saatava kulkea itse, nähtävä ja kokeiltava, valittava väärinkin, kuljettava harhaan. Ja sitten käännyttävä takaisin.
Kaikella on aikansa. Aikansa on lapsuuden turvalla ja varttumisen vuosilla. Aikansa huokauksilla ja huolestumisilla. Aikansa nuoruuden valinnoilla, itsenäistymisellä, etäisyyden ottamisella, haastamisellakin. Aikansa on oman tien, oman uskon etsimisellä. Aika on pohtia itse, mitä isän usko, mitä äidin usko minulle merkitsee. Isä ja äiti ovat uskoneet ja tuoneet sinut kastettavaksi. Sinulle on kerrottu uskosta, johon sinut on kastettu. Isä ja äiti ovat näyttäneet sinulle polun jota kulkea. Nyt on rippikoulun aika. Rippikoulussa saat lisää opetusta uskosta, johon sinut on kastettu. On aika etsiä. On aika kysellä. Sillä mikään kysymys tällä matkalla ei ole järjetön. Paitsi ehkä se, että saanko kysellä ja saanko etsiä.
Sinä saat. On turvallista kokeilla ja kysyä, jos voi luottaa siihen, ettei elämä kaadu jos mokaa tai töppäilee. Eivät välit vanhempiin mene, jos kotona voi asioita kuin asioista jutella ja jakaa. Voi luottaa, että vaikka kuljen risteyksessä väärään suuntaan, niin isä odottaa ja tulee vastaan ja kulkee yhä mukana, jos niin tahdot.
Isän rakkaus. Se on rippikoulunkin ytimessä. Taivaan Isän rakkaus meitä lapsiaan kohtaan. Se on rakkautta meille jokaiselle. Taivaan Isän rakkaus on sitä, että me saamme avun. Meidän avunpyyntöömme vastataan. Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän.
Taivaan Isän rakkaus on sitä, että elämä voittaa kuoleman. Että elämässä ei ole mitään niin pahaa tai suurta, ettei sen kanssa voisi mennä Jeesuksen luo apua pyytämään. Toivon että rippikoulu voisi olla sellainen polunpätkä, jonka aikana voisit heittää kaikki turhat roolit pois. Että voisit olla oma itsesi, juuri sellainen kuin olet. Juuri tuollaisena, Luojan luomana arvokas ja ainutkertainen. Toivon, että tällä rippikoulupolulla voisit omana itsenäsi, oman elämäsi kanssa, omien kysymystesi kanssa rohkeasti tulla Jeesuksen luo, kuten tuo sairaudesta kärsivä nainen.
Hän sai avun. Hän seurasi rohkeasti omansa uskoaan. Hän luotti, että Taivaan Isä pitää huolen. Hän huolenpidostaan me kaikki, jokainen isä, jokainen lapsi, jokainen nuori, jokainen vanhempi ja isovanhempi, ihan jokainen Jumalan lapsi, saamme turvan, mihin ikinä tiemme sitten viekin.
Viikonlopun leirillä me pohdimme isosten sitä, kuinka meillä on usein erilaisia rooleja. Kuin naamareita, joiden taakse piiloudumme. Nuorten kanssa etsittiin yhdessä rohkeutta olla oma itsemme. Ettei tarvitse vetää mitään roolia. Mutta tänään, isänpäivänä, rippikoulun alkaessa, jumalanpalveluksessa kysyn silti, kehen noista Jeesuksen kohtaamista ihmisistä sinun on helpoin samastua? Isään, joka pyytää apua lapselleen? Vai kärsivään, mutta rohkeaan naiseen? Tai ehkä tuohon lapseen, nuoreen josta isä on huolissaan?
Jumala, minun käteni eivät yllä suojelemaan lastani hänen matkoillaan. Uskon, että se on monen isän ja äidin huokaus. Vanhemmat rakastavat, välittävät, huolehtivat. Vaikka välillä tuntuisi että he vain hössöttävät tai tekevät elämästä vaikeaa. Mutta he rakastavat. Siltikin.
Vaikka isä tahtoo suojella lasta kaikelta, mitä ikinä hän keksisi pelätä, ja vaikka äiti pitäisi lapsen aina lähellään, tietää hän että oma turva ja varjelus eivät ulotu kaikkialle, missä lapsen oma elämä on. Lapsen sairaus, lapsen huolet, lapsen ja nuoren elämän käännekohdat ovat jotain, mihin isä ja äidin tahto tai keinot eivät aina riitä. Mutta apua voi antaa. Ja apua pyytää. Ja niin tekee evankeliuminkin isä. Hän pyytää apua Jeesukselta. Hän on neuvoton ja turvautuu Jeesuksen apuun, kun lapsi on juuri kuollut. Viimeisenä oljenkortena hän pyytää Jeesusta herättämään tytön takaisin eloon. Takaisin isälle ja äidille. Takaisin elämään.
En tiedä, miltä tämä kuulostaa. Ovatko ne vanhemmat tällaisia. Suojelevia, huolehtivia, pyytävät apua kun itse pyydät apua. Isänpäivänä me toivomme ja rukoilemme, että he olisivat. Toimisivat lapsensa ja nuorensa parhaaksi. Eikös niin.
Mutta mitä se suojeleminen on? Eräs isä kirjoittaa: "Olin valmis tekemään lasteni puolesta kaiken mahdollisen, raivaamaan heidän polultaan jokaisen esteen, käymään heidän puolestaan mihin tahansa taistoon ja varjelemaan heitä pienimmiltäkin iskuilta." Niin että "Tie valmis on."
Mutta onko se tie valmis? Jos isä tai äiti siloittavat tien kuljettavaksi, tai osoittavat mihin suuntaan mennä, mitä lapselle jää. Mitä jää rippikoululaiselle? Mitä jää isoselle? Mitä nuorelle jää?
Elämää on se, että voi ja saa etsiä itse. Elämän käännekohdissa ja risteyksissä, kuten rippikoulun alussa, on saatava kulkea itse, nähtävä ja kokeiltava, valittava väärinkin, kuljettava harhaan. Ja sitten käännyttävä takaisin.
Kaikella on aikansa. Aikansa on lapsuuden turvalla ja varttumisen vuosilla. Aikansa huokauksilla ja huolestumisilla. Aikansa nuoruuden valinnoilla, itsenäistymisellä, etäisyyden ottamisella, haastamisellakin. Aikansa on oman tien, oman uskon etsimisellä. Aika on pohtia itse, mitä isän usko, mitä äidin usko minulle merkitsee. Isä ja äiti ovat uskoneet ja tuoneet sinut kastettavaksi. Sinulle on kerrottu uskosta, johon sinut on kastettu. Isä ja äiti ovat näyttäneet sinulle polun jota kulkea. Nyt on rippikoulun aika. Rippikoulussa saat lisää opetusta uskosta, johon sinut on kastettu. On aika etsiä. On aika kysellä. Sillä mikään kysymys tällä matkalla ei ole järjetön. Paitsi ehkä se, että saanko kysellä ja saanko etsiä.
Sinä saat. On turvallista kokeilla ja kysyä, jos voi luottaa siihen, ettei elämä kaadu jos mokaa tai töppäilee. Eivät välit vanhempiin mene, jos kotona voi asioita kuin asioista jutella ja jakaa. Voi luottaa, että vaikka kuljen risteyksessä väärään suuntaan, niin isä odottaa ja tulee vastaan ja kulkee yhä mukana, jos niin tahdot.
Isän rakkaus. Se on rippikoulunkin ytimessä. Taivaan Isän rakkaus meitä lapsiaan kohtaan. Se on rakkautta meille jokaiselle. Taivaan Isän rakkaus on sitä, että me saamme avun. Meidän avunpyyntöömme vastataan. Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän.
Taivaan Isän rakkaus on sitä, että elämä voittaa kuoleman. Että elämässä ei ole mitään niin pahaa tai suurta, ettei sen kanssa voisi mennä Jeesuksen luo apua pyytämään. Toivon että rippikoulu voisi olla sellainen polunpätkä, jonka aikana voisit heittää kaikki turhat roolit pois. Että voisit olla oma itsesi, juuri sellainen kuin olet. Juuri tuollaisena, Luojan luomana arvokas ja ainutkertainen. Toivon, että tällä rippikoulupolulla voisit omana itsenäsi, oman elämäsi kanssa, omien kysymystesi kanssa rohkeasti tulla Jeesuksen luo, kuten tuo sairaudesta kärsivä nainen.
Hän sai avun. Hän seurasi rohkeasti omansa uskoaan. Hän luotti, että Taivaan Isä pitää huolen. Hän huolenpidostaan me kaikki, jokainen isä, jokainen lapsi, jokainen nuori, jokainen vanhempi ja isovanhempi, ihan jokainen Jumalan lapsi, saamme turvan, mihin ikinä tiemme sitten viekin.
Kommentit