Lahjaharjun kappelissa 18.8.2013
13.su hell
Jeesus, parantajamme
Mark. 7: 31-37
Jeesus
lähti sitten taas Tyroksen seudulta ja tuli Sidonin ja Dekapoliin
alueen kautta Galileanjärvelle. Siellä hänen luokseen tuotiin
kuuro mies, joka ei pystynyt kunnolla puhumaan, ja häntä pyydettiin
panemaan kätensä miehen päälle. Jeesus otti hänet erilleen
väkijoukosta, pani sormensa hänen korviinsa, sylkäisi ja kosketti
hänen kieltään. Sitten
hän katsahti taivaalle, huokasi ja sanoi kuurolle: »Effata.»
Se merkitsee: aukene. Silloin miehen korvat aukenivat ja hänen
kielensä vapautui, niin että hän puhui selkeästi.
Jeesus kielsi
ihmisiä kertomasta tästä kenellekään, mutta mitä enemmän hän
heitä kielsi, sitä enemmän he levittivät siitä tietoa. Kaikki
olivat ylen määrin hämmästyksissään ja sanoivat: »Hyvin hän
on kaiken tehnyt. Kuurot hän saa kuulemaan ja mykät puhumaan.
Saarna
Tämä
on kertomus uskosta. Ja kertomus parantumisesta, eikö vain. Ja sen
äärellä mieleeni tuleekin kaksi kysymystä: Mikä on sairastamisen
merkitys meille? Ja mikä on parantumisen merkitys?
Useimmat
meistä olemme jossain vaiheessa, jollain tavalla sairastaneet. Harva
on saanut vain terveitä päiviä. Mutta on kai heitäkin.
Evankeliumin kuuro mies ei kuulunut heihin. Hän ei pystynyt
kuulemaan. Kaiketi kuurouden myötä hän oli menettänyt
puhekykynsäkin. Mitä arvelet, mikä oli sairastamisen merkitys
hänelle?
Ainakin
hänen elämänsä oli monella tapaa rajoittunutta. Hän tarvitsi
apua arjen tekemisiin. Onneksi hänellä myös oli auttajia. Jotkut
heistä toivat ystävää Jeesuksen luo. Mutta ystävyydestä
huolimatta yhteys toisiin ihmisiin ei kuurolla ja puhekyvyssä
heikolla ihmisellä ehkä kuitenkaan toteudu aivan toivotulla
tavalla. Ei kuule, ei saa sanotuksi. Ei voi kommunikoida. Enpä
tiedä, että miehelle olisi tuolloin oltu opetettu kuurojen kieltä.
Sairaudella oli hänelle vakava seuraus merkitys siinä, kuinka
kuurous ja mykkyys olivat erottaneet hänet toisten kunnolliselta
kohtaamiselta.
Kuulostaako
tutulta? Että sairastelu jollain tapaa rajoittaa elämää. Tulee
esteeksi niille asioille, joiden kautta elämä olisi parempaa,
mielekästä, tarkoituksenmukaista. Flunssaisena ei jaksa laittaa
puutarhaa syyskuntoon. Jalka kipeänä ei voi lenkkeillä, vaikka
mieli tekisi. Masennus katkaisee hiljalleen välit kanssaihmisiin.
Eikä sairaana ole muutenkaan parasta mahdollista seuraa. Sitä
oleilee mieluummin omissa oloissaan. Jumalan tarkoittama yhteys
lähimmäisten välillä ei pääse toteutumaan.
Toisaalta,
jos hoksaamme, että sairas läheisemme herkästi ottaa näin
askeleen meistä eroon, eikö se voisi rohkaista meitä ottamaan itse
askel sinne päin. Eikö sairastamisen merkitys voisi ollakin juuri
siinä, että se antaa meille tilaisuuden kulkea toistemme rinnalla.
Taluttaa ontuvaa, pitää seuraa masentuneelle, keittää vaikka
kuumaa juomaa kuumepotilaalle. Sairaus kutsuu hoitamaan ja pitämään
huolta. Sairaus ohjaa rakkauteen.
Niin
sairas mies tuotiin Jeesuksen luo. Luottaen siihen, että tämä
voisi kuuroa auttaa. Eikä Vapahtaja empinyt. Hän oli tullut
maailmaan auttamaan. Jokaisen ihmisen auttajaksi. Siitä kertoo tuo
Jeesuksen matkareittikin: Tyroksen, Sidonin ja Dekapoliin kautta hän
tuli Galileaan, kotiseudulleen. Hän oli kulkenut lähiseuduilla,
myös ei-juutalaisten keskellä ja tämä on tärkeä seikka.
Sielläkin pakanoiden luona hän opetti ja paransi. Puhui Jumalan
rakkaudesta ja osoitti Jumalan rakkautta. Rakkautta, joka kuuluu
kaikille kansoille, kaikille ihmisille.
Kotiseudullaan
hän parantaa kuuron miehen. Avaa hänen korvansa parantavan sanan
voimalla: Effata. Aukene. Mitä parantuminen hänen kohdallaan
merkitsi? Hänen korvansa aukenivat ja hänen kielensä vapautui.
Vapahtajan sana merkitsi vapauttamista ja vapautumista. Miehen oli
mahdollista kommunikoida toisten kanssa. Silta yhteyttä varten oli
jälleen olemassa. Mutta merkitsi kai se muutakin. Mies oli tullut
kohdatuksi, hänen elämänsä ja elämän kipunsa oli otettu
tosissaan. Hänet oli hyväksytty. Hänet, joka helposti tuon ajan
yhteisössä joutui syrjään sysätyksi ja tarpeettomaksi. Hänet
Jeesus kohtaa, parantaa ja antaa täyden ihmisarvon, joka jokaiselle
Luojan luomalle kuuluu.
Ja
merkitsi tuo parantuminen vielä muillekin. ”Kaikki
olivat ylen määrin hämmästyksissään ja sanoivat: Hyvin hän on
kaiken tehnyt. Kuurot hän saa kuulemaan ja mykät puhumaan.”
Paikalla olleet löysivät hämmennyksensä keskellä huulilleen
sanat Jesajan kirjasta, jossa (luvussa 35) luvataan: ”’Jumala
itse tulee ja pelastaa teidät.’ Silloin aukenevat sokeiden silmät
ja kuurojen korvat avautuvat,
rampa
hyppii silloin kuin kauris, mykän kieli laulaa riemuaan.”
Parantumisen
todistaneet ihmiset näkivät Jeesuksessa tämän lupauksen
toteutuvan. He kokivat, että Jeesuksessa Jumala oli tullut heidän
avukseen. Että Jeesus oli tuo luvattu auttaja. Tästä oli pakko
kertoa eteenpäin. Vaikka kiellettiin, oli julistettava mitä Jeesus
oli tehnyt.
Sillä
tervehtyminenhän on iloinen asia. Sairaudesta parantuminen saa
arvostamaan terveyttä uudella tavalla. Silloin tekee mieli kiittää
avunantajaa. Sitä että lääkekuuri tehosi ja tepsi. Kiittää
hyvää ja ammattitaitoista lääkäriä, joka määräsi auttavan
hoidon. Itseäänkin saattaa tyytyväisenä kiitellä siitä, että
malttoi levätä ja kesti sairastelun piinan. Mutta entä Jumalaa?
Tuleeko kiitettyä häntä? Sitä että hän on auttanut ja
parantanut.
Mutta
onko parantumisen taustalla aina hyvyyden Jumala? Onko sairauden
loppuminen kiinni siitä, lausuuko Jumala parantavan sanansa? Eikö
Jumala kuule pitkäaikaissairaiden toistuvia rukouspyyntöjä ja
esirukouksia heidän puolestaan? En tiedä. En tiedä, miksi tuntuu,
että Jumalan kanssa on välillä kuin jumissa, asia ei etene, ei
vaikka kuinka vääntäisi.
Ehkä
usko on sellaista. Keskeneräiseksi, puolimatkaan jäävää.
Kysymistä, vastausten odottamista. Joskus alituista odottamista.
Jokaisella
on omat kysymyksensä, omat paininsa uskonsa kanssa, omat huolensa ja
kipunsa elämässään. Jos jäämme niiden kanssa yksin, jäämme
helposti jumiin. Mutta jos saamme jakaa kuormamme jonkun kanssa, on
askeltaminen taas hieman helpompaa. Me tarvitsemme toisiamme paljon
enemmässä kuin mitä ymmärrämmekään. Tarvitsemme itse
vierelläkulkijaa ja meidänkin tarvitsee olla toisen rinnalla.
Sillä
vaikka sairauksiimme ei löytyisi parannusta, vaikka kipumme ei
poistuisi, eikö ole jo paljon, että joku ottaa ne tosissaan.
Jeesuksen luo voimme tulla, kuten tuo kuuro mies, vaivoinemme,
sellaisessa olotilassa kuin kulloinkin olemme. Jeesus otti hänet
erilleen väkijoukosta. Jeesus ottaa meidät tosissaan. Hän kohtaa
jokaisen erikseen, henkilökohtaisesti. Hänelle juuri sinulla on
väliä.
Tämän
luottamuksen saa yksin Jeesus aikaan. Uskon ja luottamuksen, siihen
että Jumala pitää huolen, silloinkin pitää kun askel vain painaa
entisestään ja kipu syvenee. Itse emme saa avattua uskon
todellisuutta. Emme saa yksin auki silmiä, jotka näkevät Jumalan
teot elämässämme. Emme saa itse auki korvia, jotka kuulevat mitä
hänen sanansa merkitsee. Korvia, jotka kuulevat hänen läsnäolonsa
sielläkin, missä kipu on suurin. Mutta Vapahtaja voi kai aukaista
ne. Avata meidän silmämme ja korvamme ja sydämemme. Tuota aukaisua
me kaipaamme. Että kuulisimme sanan Effata, aukene. Aukene sydän
uskomaan. Aukene ymmärtämään, mikä on elämäni merkitys tässä
asiassa.
Tätä me kyselemme. Tätä rukouksessa pyydämme. Tätä Raamatun sanasta etsimme. Tätä varten voimme käydä tänäänkin ehtoolliselle. Avautumista, kohtaamista, luottamista varten.
Tätä
uskoa voimme pyytää myös uskontunnustuksen sanoin.
Kommentit