Siirry pääsisältöön

Hyvä paimen

Saarna 14.4.2013

”Herra on minun paimeneni. Ei minulta mitään puutu.”

Mieti hetki mielessäsi. Mistä olet kiitollinen? Mitä ei sinulta puutu?

Piirrä sitten tuo kiitoksen aihe sormella vaikka vieruskaverin selkään tai siihen edessä olevaan kirkonpenkin selkänojaan.

Eikö ole mukavaa. Kun on jotain, mistä kiittää. Oikeastaan aika paljon on sellaista, mistä kiittää. Ei meiltä paljon puutu.

Tänään kiitämme myös siitä, että meillä on yksi paimen, hyvä paimen, Jeesus Kristus. Meillä on paimen ja Vapahtaja, joka välittää ja jolle me olemme tärkeitä. Ajattele! Hän tuntee meidät. Hän tahtoo pitää meistä huolta. Hän tahtoo meitä paimentaa, ohjata oikeaan suuntaan, suojella vaaroissa. Hänelle jokaisella on väliä. Hän on antanut henkensä jokaisen takia. Jotta yksikään, joka häneen uskoo, joka kuulee hänen ääntään, ei joutuisi hukkaan, ei joutuisi susihukkasen kynsiin.

Meillä on yksi paimen. Vai onko? Onko Vapahtajan ääni ainoa ääni, joka ohjaa meidän elämäämme? Luotammeko yksin häneen, kun teemme elämässä ratkaisuja ja valintoja. Onko meillä muita turvapaikkoja, joihin pakenemme, kun pelko tai paha mieli ajavat meitä suden lailla takaa? Onko muita paimenia, joita voimme kiittää hyvästä suojasta? Paimenia, joiden ansiosta ei meiltä mitään puutu? Ei puutu turvaa, ei rakkautta, ei armahdusta, ei elämää.

Jeesus sanoo: ”Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta.” Elämässä on paljon muitakin hyviä turvapaikkoja ja ihmisiä, jotka auttavat meitä hädässä. Ei niitä pidä kaihtaa. Jos vaikka sairastaa, on viisasta mennä lääkärille, tai jos on murheita, on hyvä jutella jonkun kanssa. Onneksi meillä on monia auttajia, joihin voimme luottaa. Mutta onneksi on myös Jeesus. Auttaja, jonka apu kestää loppuun asti. Turva, joka ei jätä meitä yksin. Meillä on hänelle väliä. Hänelle on väliä, mitä meille elämässä kuuluu. Hänelle on väliä, mitä tapahtuu elämämme jälkeen. Siksihän hän antoi henkensäkin, meidän puolestamme. Jotta saisimme anteeksi syntimme, ja jotta saisimme elää ikuisesti.

Tämän paimenen ääntä olemme kuulleet ja tulleet tänäänkin koolle. Meillä on yksi paimen, joka kokoaa yhteen. Yhdeksi laumaksi. Kokoaa eteensä, johtaa meidät vihreille niityille, Raamatun armahtavan sanan luo, josta me saamme sielullemme ravintoa. Hän johtaa meidät raikastavien vetten luo, jotta jaksamme jatkaa arjessa. Hän ei pelkää laittaa henkeään alttiiksi meidän turvallisuutemme ja pelastuksemme takia, vaan antaa itsensä meille, leivässä ja viinissä. Ja hän kokoaa meidät yhteen, yhdeksi laumaksi, laumaksi johon mahtuu monenlaisia lampaita.

Minun on pakko kertoa esimerkki eiliseltä, kun olimme näiden meidän alueseurakunnan nuorten kanssa leirillä. Nuoret pitivät päivällä hartauden, joka kokosi meidät kaikenlaiset lampaat siellä yhteen. Keräännyimme ihan lähekkäin, lattialle makaamaan, kuuntelimme toistemme hengitystä ja sydänten lyöntejä. Hiljennyimme, rukoilimme, tunsimme läheisyyttä ja koimme yhteenkuuluvuutta. Se oli sellainen hetki, josta on helppo olla kiitollinen.

Me kristityt olemme yksi lauma, ja olemmeko sittenkään? Lauma on kuin suuri perhe, jossa perheenjäsenet välittävät toisistaan, jakavat toistensa huolia, kantavat toistensa taakkoja, iloitsevat toistensa puolesta, kiittävät yhdessä. Ja etsivät keinoja, että jokaisella perheessä, jokaisella tuossa laumassa olisi hyvä olla, jokainen voisi kokea olevansa sellaisenaan hyväksytty ja riittävä. Jokaisella olisi tehtävä, jossa häntä tarvitaan. Olemmeko me yksi sellainen lauma?

Vai repiikö meitä toisistamme eroon jokin susi, jokin mikä uhkaa kääntää meidät toisiamme vastaan. Jokin suden asuun pukeutunut itseriittoinen ja itsekäs mörkö: ”kyllä minä selviän ihan itsekin”, ”en minä tarvitse laumaa, en minä tarvitse ketään minua paimentamaan”. Laumaa voi koetella tyytymättömyys, kiitosaiheiden puute, ahneus, jotka houkuttelevat sooloilemaan ja sanomaan toisille heihei. Laumastaan kaukana harhailevan lampaan susi nappaa helposti. Siksi me tarvitsemme paimensauvan, jolla sudet saa ajettua pois. Kiitollisuus on hyvä siihen. Kiitoksilla on tehokasta huitoa susia. Sillä eikö kiitollisuus ole sitä, että me koemme tarvitsevamme sekä paimenta että laumaa. Kun kiitämme hyvää paimentamme, Jeesusta, siitä turvasta ja avusta, jota ei muualta saa. Kun kiitämme siitä, että hän kokoaa laumaansa jokaisen, joka tahtoo tulla. Kun me kiitämme, ei meiltä mitään puutu.

Kiitos karkottaa pelon ja kääntää katseen itsestä toisiin ja kohti paimenta. Meillä on kotona muodostunut sellainen iltarutiini lasten kanssa, että ensin rukoillaan iltarukous ja sen jälkeen jokainen saa kertoa, mistä haluaa tuona iltana kiittää Jumalaa. Olen ajatellut, että ehkä tavaksi tullut kiittäminen tuo lastenhuoneeseen hyvää ja työntää pois pahaa, sitä sellaista, mikä yön saapuessa saattaa pelottaa, tuntua epävarmalta, tai harmittaa mieltä. Kiitosaiheet karkottavat sudet ja muut möröt.

Kun me olemme yksi lauma, eikö tuossa voisi olla lampaillekin mutusteltavaa. Että emme niin herkästi keskity niihin asioihin, jotka toisissamme harmittavat tai tuntuvat vaikealta, vaan että kiitämme enemmän, olemme toisistamme kiitollisia. Kutsumme lauman sisälle hyvää ja työnnämme pois pahaa. Kyllähän me olemme erilaisia, meillä on erilaisia toiveita ja mieltymyksiä. Mutta onko meidän annettava erilaisuuden rikkoa yhteyttä. Voimmeko mieluummin kiittää siitä, että meitä on monenlaisia, että me kaikki mahdumme samaan laumaan. Kaikki Jeesuksen lampaat eivät ole samasta tarhasta, mutta kaikki ovat samaa laumaa. Samaan laumaan mahtuvat nuoremmat ja vanhemmat, Jeesus kutsuu kaikkia. Ja kun me kiitämme toisistamme ja kiitämme paimentamme, siitä että hän kutsuu kaikkia ihmisiä, huomio siirtyy pois omista eroavaisuuksistamme. Kun kuuntelemme hänen ääntään, saatamme oppia sovintoa, jos meillä on erimielisyyksiä. Saatamme oppia yhteenkuuluvuutta, vaikka olemme erilaisia. Saatamme oppia välittämään toisistamme, vaikka tulemme erilaisista tarhoista.

Kun kuuntelemme Jeesuksen ääntä ja hänen sanojaan, saatamme myös oppia pitämään toisistamme huolta. Niin kuin hän pitää huolta. Sillä kyllähän me näemme joka päivä, että ihmisen on vaikea sanoa: ”ei minulta mitään puutu”. Me näemme, että monelta puuttuu, moni elää ilman ja on vailla. Siksi myös meitä lampaita tarvitaan. Pitämään huolta siitä, että puuttuisi vähemmän. Että jokaisella olisi tarpeeksi. Että ruoka jakautuisi reilusti, että kukaan ei kuolisi janoon tai tauteihin, joihin on saatavilla lääke. Tai ettei kukaan olisi joukon keskellä yksin, vaan tulisi huomatuksi, arvostetuksi, rakastetuksi. Jos meillä on paimen, joka antaa kaikkensa, jotta meiltä ei puuttuisi, ohjaa hän myös laumaansa tekemään samoin, kantamaan heikompia, pitämään huolta, ja tekemään sen mikä oikein on.

Me olemme seurakunta. Me olemme Jeesuksen lauma. Ollaan niitä, jotka kulkevat hänen jäljissään ja jakavat hänen rakkauttaan täällä. Kiitollisina, yhdessä, ja toisiamme rohkaisten.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

En tuomitse minäkään

Saarna Huhtakodilla 2.7.2023 5. sunnuntai helluntaista: Armahtakaa! Joh. 8:2–11: Varhain aamulla Jeesus tuli taas temppeliin. Hänen luokseen kerääntyi ihmisiä suurin joukoin, ja hän istuutui ja opetti heitä. Kesken kaiken toivat lainopettajat ja fariseukset paikalle naisen, joka oli joutunut kiinni aviorikoksesta. He asettivat hänet Jeesuksen eteen ja sanoivat: ”Opettaja, tämä nainen on avionrikkoja, hänet tavattiin itse teossa. Mooses on laissa antanut meille määräyksen, että tällaiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot?” He puhuivat näin pannakseen Jeesuksen koetukselle ja saadakseen sitten aiheen syyttää häntä. Mutta Jeesus kumartui ja kirjoitti sormellaan maahan. Kun he tiukkasivat häneltä vastausta, hän suoristautui ja sanoi: ”Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.” Hän kumartui taas ja kirjoitti maahan. Jeesuksen sanat kuultuaan he lähtivät pois yksi toisensa jälkeen, vanhimmat ensimmäisinä. Kansan keskelle jäi vain Jeesus ja nainen. Jeesus kohotti pää

Vanhasta uomasta uuteen alkuun

Tulosaarna Kangasniemen kirkossa 17.9.2023 Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään. Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen. Martalla oli sisar, Maria. Tämä asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: ”Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua.” Mutta Herra vastasi: ”Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois.” (Luuk. 10:38-42) Kuva: Päivi Kettunen Hyvät kuulijat kirkossa ja verkossa. Olen nyt parin viikon ajan ajellut Jyväskylästä tänne "Niemelle". Toivakan rajalla tulijan ottaa vastaan kunnan mainoskyltti ja tervetuloteksti: ”Kangasniemi. Kaunis ja uudistuva.” Ainakin ensimmäisten viikkojen kokemuksella paikka on sitä, m

Kaikki sinun askeleesi

Lähtösaarna 27.8.2023 Luomakunnan sunnuntai Joh. 1:1–4 Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo. Rakkaat ystävät. Tämä on aika tunteellinen tilanne. Lähtösaarna. Monia ajatuksia on liikkunut mielessä lähtöön liittyen. Monia muistoja, monia kasvoja, monia merkittäviä tilanteita tässä kirkossa ja työssä tässä seurakunnassa. Muutokseen liittyy aina liike ja liikutus. Nyt päällimmäiset tunteet ovat kuitenkin kiitollisuuden tunteita. Jyväskylä on ollut minulle hyvä seurakunta oppia ja kasvaa. Tulin tänne nuorena pappina syksyllä 2009, liki 14 vuotta sitten, ilman lukulaseja ja muutenkin monella tavalla eri ihmisenä. Toimin monta vuotta nuorisopappina, mutta lopulta minusta taisi tulla kaikenikäisten, myös ikinuorten pappi. Olen saanut hyviä ystäviä ja tullut läheiseksi niin työkavereiden kuin seurakun