sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Paasto - uskon, toivon ja rakkauden aika

Saarna Tuomasmessussa 10.2.2013
Laskiaissunnuntai

Päivän tekstit: 
Jes. 58: 1-9; 1. Kor. 13; Luuk. 18:31-43

Uusi kokemus: kävin Taulumäellä Tuomasmessussa ja pidin saarnan. Siitä tuli luultavasti pisin saarna tähän asti. Ainakin rivien perusteella. No, jospa jaksat lukea, kun tänne asti olet jo tullut!

Saarna

On ilo olla tänään täällä. Viettämässä yhdessä messua. Iloitsemassa yhdessä. Eikö laskiainen ole ilon ja riemun päivä. Karnevaalien ja riehan aikaa, ennen kuin laskeudutaan paastoon. Ja jos tuo rieha ei nyt ihan karnevaaliin asti meillä täällä yllykään, niin sydämessä ilo voi silti olla.

Haluaisin miettiä kanssasi tänä iltana sitä, voisiko paastonaikakin olla ilon aikaa. Vai onko niin, että paasto on sitä sellaista kurjistelua ja synkistelymeininkiä, itsensä kiusaamista ja herkkujen kieltämistä. Onko niin, ettemme me ihmiset ole paljonkaan muuttuneet siitä kuvauksesta, jonka Jesajan kirjasta kuulimme:

Tuollaistako paastoa minä teiltä odotan,
tuollaista itsenne kurittamisen päivää?
Sitäkö, että te riiputatte päätänne kuin rannan ruoko,
pukeudutte säkkivaatteeseen, makaatte maan tomussa.”

Minusta on vahinko, jos näin on. On vahinko, jos nämä tulevat seitsemän viikkoa ennen pääsiäistä, tämä paastonaika tulee olemaan ankeana laahustamista, syömistensä kyttäämistä tai oikein sen esittelemistä kaikille, että näettekös miten minä tässä nyt tällä tavalla paastoan.

Miltä sinusta siksi tuntuisi, jos paastonaika olisi sinulle kurjistelun sijasta ilon aikaa?

Ymmärrän, että meidän paastossamme on kai kyse siitä, että tutkiskelemme itseämme, mietimme mistä luopua, miten raivata tilaa tärkeille asioille elämässä, miten tehdä aikaa ja sijaa Jumalalle, ja antaa uskon ja rakkauden näkyä siinä mitä teemme. Tai ehkä siinä se. Ehkä on tarpeen puntaroida omaa elämäänsä tai katsella sitä, jotta voi kääntää katseensa itsestä poispäin. Ehkä voin luopua juuri oman vatsani ja napani tuijottelusta nähdäkseni toisen ihmisen. Ehkä paastonajan kysymyksemme voisi olla siinä, onko jotain mitä minun tulisi tehdä, jotta tällä matkalla kohti pääsiäistä näkisin selvemmin lähimmäisen, onko jotain mistä luopua, jotta näkisin selvemmin Jeesuksen.

Jotta näkisin lähimmäisen, jotta näkisin Jeesuksen. Jotta uskolle ja rakkaudelle tulisi enemmän sijaa.

Eikö siksi paastoa pikemminkin tarvita. Pikemmin siksi kuin syömistemme pihistelyn vuoksi. Siksi, että paasto auttaisi tekemään sijaa uskolle ja rakkaudelle meidän elämässämme. Toivoa unohtamatta. ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.”

Eikö silloin tuo profeetta Jesajan välittämä viesti voikin olla viesti meille, viesti joka tekee meissä ja paastossamme sijaa rakkaudelle, välittämiselle, lähimmäisen huomaamiselle:

Jesajan kirjasta:
Toisenlaista paastoa minä odotan:
että vapautat syyttömät kahleista,
irrotat ikeen hihnat
ja vapautat sorretut,
että murskaat kaikki ikeet,
murrat leipää nälkäiselle,
avaat kotisi kodittomalle,
vaatetat alastoman, kun hänet näet,
etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi.”

Paastoa tarvitaan, jotta me huomaisimme mitä lähimmäinen tarvitsee. Jotta me näkisimme sen, missä joku toinen on apua vailla, sen missä me voimme olla avuksi.

Yksi konkreettinen keino olla avuksi tänä paastonaikana on viikko sitten käynnistynyt Yhteisvastuukeräys. Jälleen Yhteisvastuukeräys kutsuu meitä lähimmäisiksi ja vierelläkulkijoiksi. Ihminen tarvitsee toista ihmistä. Lähimmäisyyttä ei voi ulkoistaa, kuten piispa Irja Askola sanoo. Vastuu on yhteinen.

Tänä vuonna Yhteisvastuu tuo silmiemme eteen yksinäisyydestä kärsivät vanhukset. Heitä on Suomessa yli 300.000, vanhuksia jotka kokevat itsensä yksinäisiksi. He ovat niitä, joita ei käydä katsomassa. Niitä, joiden kohdalla jokainen meistä on sokea. Niitä, joiden kohdalla itsekkyys vetää silmäluomemme kiinni tai välinpitämättömyys kääntää katseemme toisaalle. Kambodzassa vanhusten ongelmat ovat toisenlaiset. He, lähimmäisemme siellä, joutuvat elämään vanhuutensa läpikin, elämänsä viime metreille asti vailla riittäviä tukijärjestelmiä, töitä tehden, jälkipolvista huoltapitäen.

Vanhusten tilanne Suomessa ja Kambodzassa muistuttaa meitä siitä, että lähimmäinen tarvitsee sinua ja minua. Kuka tahansa voi olla tilanteessa, jossa kaipaa tulevansa huomatuksi, nähdyksi, autetuksi. Paasto luo siksi myös toivoa, toivoa siitä, että rakkaus saa sijaa. Että silmämme aukenevat. Että me huomaamme. Että lähimmäinen tulee nähdyksi ja saa matkakumppanin. Istuupa tuo lähimmäinen sitten tänään vieressäsi tai kohtaatpa hänet kotimatkallasi, tai kotona, koulussa, työpaikalla. Paastonaika luo toivoa siitä, että rakkaus voi saada sijaa siellä, missä me kuljemme.

Mutta mistä tällainen rakkaus tulee tekemään sijaa? Mistä saamme sellaiset silmät, jotka näkevät ja huomaavat? Mistä minulle löytyisi sellainen rakkaus, joka kaiken kestää, myös silloin kun olen epävarma itsestäni ja rakkauteni riittävyydestä? Tai sellainen joka kaikessa uskoo ja kaikessa toivoo, myös silloin kun tilanne vaikuttaa toivottomalta enkä oikein tiedä mitä pitäisi tehdä? Tai sellainen, joka kaiken kärsii, senkin että ehkä joutuisin itse luopumaan jostain toisen vuoksi.

Laskiaisen evankeliumi lupaa, että sellainen rakkaus syntyy rakkaudesta. Jumalan rakkauden uhritie tuo rakkauden meillekin. Se tie, jonka Jeesus kulki Jerusalemiin ja siellä Golgatan ristille asti, on tie, jota pitkin rakkaus itse astelee meidän vierellämme ja meidän elämäämme.

Tuolla tiellä Jeesus kohtasi sokean miehen, miehen joka sokeanakin näki, että Jeesus on se, joka on hänenkin avukseen lähetetty. Kristus, Vapahtaja, joka kirjoituksissa luvattiin.

Tuon tien Jeesus jakoi opetuslastensa kanssa. Opetuslasten, joista kerrotaan, etteivät he ymmärtäneet yhtään mitään siitä, mitä Jeesukselle tien päässä tapahtuisi.

Tuolla tiellä usko ja luottamus Jumalan rakkauteen meitä kohtaan synnyttää meissäkin rakkautta toisiamme kohtaan. Jo lähteminen paaston matkalle, tielle kohti Jerusalemia, kohti ristin ja ylösnousemuksen pääsiäistä, eikö jo se tee sijaa myös uskolle meidän elämässämme. Uskolle, joka eletään rakkauden tekoina. Siksi paaston aika on myös uskon aikaa, se tekee meissä myös uskolle sijaa.

Usko on se, joka meissä katsoo tällä paastonmatkalla kohti Jeesusta. Usko on se, joka ehkä ihmettelee, miksi Jeesuksen piti kärsiä, miksi häntä piti pilkata, häpäistä, ruoskia, miksi hän antoi henkensä. Usko empii, epäröi, pudistelee hämillään päätään, mutta tahtoo tarrautua toivoon kolmannesta päivästä. Sillä vaikka emme opetuslasten tavoin ymmärtäisikään Jeesuksen sanoista yhtään mitään, tai siitä miksi hänelle kävi niin kuin kävi, niin usko on se joka ymmärryksen tasosta riippumatta luottaa ja etsii, tihrustaa ja silmät ammollaan hämmästelee.

Sillä tavoin etsiskelevänä usko katsoo uskon antajaa kohti. Pyytää kuin sokea pyytää näköään. Anna minun uskoa. Anna minun ymmärtää. Sillä nyt katselen vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, ja tietoni on vielä niin vajavaista. Mutta haluaisin uskoa ja katsoa sinne päin, mitä kerran vielä perillä näemme. Haluaisin uskoa, haluaisin rakastaa. Anna minulle näköni, jotta näkisin sinut Herra, ja jotta näkisin ne ihmiset jotka sinä minun tieni varrelle olet jättänyt apua pyytämään. Silloin täytä sinä minut rakkaudella, jotta en olisi noille ihmisille pelkkää sanahelinää tai vaski, joka vain kumisee tyhjyyttään. Anna sinä elämäni soida merkityksiä, sanoja jotka tarkoittavat, tekoja jotka parantavat ja tekevät hyvää. 

Jos siis paastonaika olisi tällainen matka, matka jonka aikana näemme edes vähän paremmin sen, mistä lähimmäisenrakkaudessa tai uskossa Jeesukseen on kysymys, niin eikö se silloin voi olla iloinen asia, ilonkin aikaa.

Ei kommentteja: