Saarna Kaupunginkirkossa 11.7.2011 klo 10
4. sunnuntai helluntaista
Kadonnut ja jälleen löytynyt
Hoos. 12: 6-7; Room. 4: 1-8; Luuk. 15: 11-32
Tuhlaajapoika. Poika, joka sai isältä mitä pyysi. Poika, joka käänsi selkänsä ja lähti isästään kauas pois. Poika, joka tuhlasi kaiken, mitä isältään oli saanut. Poika, jonka oli paha elää isästä etäällä, kaukana, erossa.
Tähän poikaan on helppo samaistua. Eipä taida omakaan elämämme aina mennä niitä polkuja, joita soisimme. Tai joita Taivaallinen Isämme hyvyydessään toivoisi meidän kulkevan. Omaa matkaamme silmäillessämme saa tuhlaajapojan kertomus tuttuja sävyjä. Rivien välistä luemme ja kuulemme oman syntisyytemme, omat väärät valintamme, oman häpeämme kolkutuksen.
Mutta vaikka kyseessä onkin kertomus tuhlaajapojasta ja vaikka itsensä tutkistelu, sen oman polun tallaamisen arvioiminen onkin tärkeää, sopisiko, jos tänään tuhlaajapojan tai oman itsemme sijaan tarkastelisimmekin ennen kaikkea sitä, mitä tekee tässä kertomuksessa isä. Sillä eikö tämä kertomus ole pohjimmiltaan kertomus siitä, millainen Jumala on ja mitä Jumala tekee, millä tavoin Jumala rakastaa meitä ihmisiä?
Mitä isä siis tekee?
Isä jakaa omaisuutensa. Poika saa mitä pyytää. Meidän Jumalamme on lahjoja jakava Jumala. Mikä on se omaisuus, jonka me olemme Jumalalta saaneet? Tähän tuskin löydämme yhtä vastausta. Mutta ainakin jo elämä itsessään on lahja, jonka Jumala on meille antanut, jotta käyttäisimme sen viisaasti. Emme tuhlaillen, emme kadottaen sitä tai sen mielekkyyttä.
Tässä meidän kertomuksessamme elämän mielekkyys katoaa, kun poika valitsee elämän kaukana isästään, isästä erossa. Entäpä jos elämän antaja onkin antanut meille tämän lahjan, jotta pysyisimme häntä lähellä? Jotta hän saisi pitää meitä luonaan ja lahjoittaa meille niin paljon muutakin.
Kristinuskossa kutsutaan synniksi kaikkea sitä, mikä etäännyttää tai vie meitä eroon Jumalasta. Oman syntisyyden näkeminen on siksi tärkeää, että tuhlaajapojan tavoin ymmärtäisimme kääntää suuntaa ja sanoa: ”Ei, nyt minä lähden isäni luo.”
Ja kun me teemme näin, mitä tekeekään isä. Ei merkkiäkään näpäyttämisen tarpeesta, ”mitäs minä sanoin” -asenteesta, halusta opettaa tai tuomita. Ei. Isä vain iloitsee. Isä näkee pojan ja heltyy. Isä juoksee vastaan, sulkee syliinsä ja ottaa luoksensa palanneen suudelmin vastaan.
Meidän Jumalamme on luokseen ottava Jumala. Jumala, joka ottaa takaisin. Jumala, joka ilahtuu, kun ihminen ymmärtää tarvitsevansa häntä. Jumala, joka vastaa ihmiselle, joka synnin hädässä huutaa häntä avuksi. Meidän Jumalamme on Isä, joka rakastaa meitä tavalla, joka ylittää ymmärryksemme. Jumalakin tuhlaa. Hän tuhlaa rakkauttaan. Hän on Tuhlaaja-Isä. Tuhlaaja-Isän rakkaus on tuhlailevaa, koska se ei kysy meidän ansioitamme tai edes halukkuuttamme ottaa sitä vastaan. Jumala rakastaa luomiaan niin tuhlailevasti, että se saattaa meitä itse asiassa vähän ärsyttää.
Sillä kuten kotiinpalanneen pojan veli, emmepä mekään aina taida osata iloita tai suostua iloitsemaan, jos joku toinen tekee elämässään hyvän ja oikean ratkaisun, löytää kotiin, löytää Jumalan, uskaltaa pyytää anteeksi, ja saa osakseen armoa ja rakkautta, jota hän ei itse millään ansaitse. Veljen tavoin mekin usein tuhlaamme mahdollisuutemme kanssariemuun, iloon yhdessä tuon parannuksen tehneen veljemme tai sisaremme kanssa. Tuhlaamme mahdollisuuden tukea häntä, rukoilla hänen puolestaan, lausua yhdessä kiitoksen hänen kanssaan.
Uskon, että tällaisia mahdollisuuksia me tuhlaamme melkolailla, kun tuijotamme vain omaa elämäämme. Kun katselemme itseämmekin armottomin silmin ja olemme sokeita käsittämään, kuinka Jumalan katse meitäkin kohtaan on rakastavan, kaiken anteeksi antavan Tuhlaaja-Isän katse.
Sillä meidän Jumalamme on rohkaiseva ja kutsuva Jumala. Kun tuhlaajapojan veli mököttää juhlien ulkopuolella, mitä tekee isä. Hän tulee pojan luo. Suostuttelee tätä. Rohkaisee liittymään yhteiseen iloon. Hänen rakkaudestaan riittää kyllä molemmille pojilleen. Siksi sillä, joka jo elää lähellä isää ja jonka elämä on jo isän läsnäolon siunaama, on täysi syy iloon ja juhlaan. Iloon siitä, että joku toinenkin haluaa elää isää lähellä. Joku toinenkin löytää elämälleen merkityksen isän lähellä. Kokee, että isän lähellä on hyvä olla. Siellä voi tuntea itsensä rakastetuksi, vaikka ei itse näkisi itsessään mitään rakastamisen arvoista. Isän lähellä ei menneillä harhateillä ole väliä. Isä iloitsee siitä, että olet palannut takaisin.
Koska isä on tällainen ja koska Jumala on tällainen, uskaltautuu tuhlaajapoika paluumatkalle isän luo. Ehkä Jeesus haluaa ennen kaikkea tällä vertauksellaan kuvata Jumalan tuhlailevaa ja riittoisaa rakkautta, jotta me anteeksiantoa tarvitsevat saisimme rohkeuden kääntyä harhapoluilta takaisin Isän luo. Pyytää häneltä anteeksi ja luottaa hänen tuhlailevaan armoonsa. Luottaa siihen, että aina on syli avoinna.
4. sunnuntai helluntaista
Kadonnut ja jälleen löytynyt
Hoos. 12: 6-7; Room. 4: 1-8; Luuk. 15: 11-32
Tuhlaajapoika. Poika, joka sai isältä mitä pyysi. Poika, joka käänsi selkänsä ja lähti isästään kauas pois. Poika, joka tuhlasi kaiken, mitä isältään oli saanut. Poika, jonka oli paha elää isästä etäällä, kaukana, erossa.
Tähän poikaan on helppo samaistua. Eipä taida omakaan elämämme aina mennä niitä polkuja, joita soisimme. Tai joita Taivaallinen Isämme hyvyydessään toivoisi meidän kulkevan. Omaa matkaamme silmäillessämme saa tuhlaajapojan kertomus tuttuja sävyjä. Rivien välistä luemme ja kuulemme oman syntisyytemme, omat väärät valintamme, oman häpeämme kolkutuksen.
Mutta vaikka kyseessä onkin kertomus tuhlaajapojasta ja vaikka itsensä tutkistelu, sen oman polun tallaamisen arvioiminen onkin tärkeää, sopisiko, jos tänään tuhlaajapojan tai oman itsemme sijaan tarkastelisimmekin ennen kaikkea sitä, mitä tekee tässä kertomuksessa isä. Sillä eikö tämä kertomus ole pohjimmiltaan kertomus siitä, millainen Jumala on ja mitä Jumala tekee, millä tavoin Jumala rakastaa meitä ihmisiä?
Mitä isä siis tekee?
Isä jakaa omaisuutensa. Poika saa mitä pyytää. Meidän Jumalamme on lahjoja jakava Jumala. Mikä on se omaisuus, jonka me olemme Jumalalta saaneet? Tähän tuskin löydämme yhtä vastausta. Mutta ainakin jo elämä itsessään on lahja, jonka Jumala on meille antanut, jotta käyttäisimme sen viisaasti. Emme tuhlaillen, emme kadottaen sitä tai sen mielekkyyttä.
Tässä meidän kertomuksessamme elämän mielekkyys katoaa, kun poika valitsee elämän kaukana isästään, isästä erossa. Entäpä jos elämän antaja onkin antanut meille tämän lahjan, jotta pysyisimme häntä lähellä? Jotta hän saisi pitää meitä luonaan ja lahjoittaa meille niin paljon muutakin.
Kristinuskossa kutsutaan synniksi kaikkea sitä, mikä etäännyttää tai vie meitä eroon Jumalasta. Oman syntisyyden näkeminen on siksi tärkeää, että tuhlaajapojan tavoin ymmärtäisimme kääntää suuntaa ja sanoa: ”Ei, nyt minä lähden isäni luo.”
Ja kun me teemme näin, mitä tekeekään isä. Ei merkkiäkään näpäyttämisen tarpeesta, ”mitäs minä sanoin” -asenteesta, halusta opettaa tai tuomita. Ei. Isä vain iloitsee. Isä näkee pojan ja heltyy. Isä juoksee vastaan, sulkee syliinsä ja ottaa luoksensa palanneen suudelmin vastaan.
Meidän Jumalamme on luokseen ottava Jumala. Jumala, joka ottaa takaisin. Jumala, joka ilahtuu, kun ihminen ymmärtää tarvitsevansa häntä. Jumala, joka vastaa ihmiselle, joka synnin hädässä huutaa häntä avuksi. Meidän Jumalamme on Isä, joka rakastaa meitä tavalla, joka ylittää ymmärryksemme. Jumalakin tuhlaa. Hän tuhlaa rakkauttaan. Hän on Tuhlaaja-Isä. Tuhlaaja-Isän rakkaus on tuhlailevaa, koska se ei kysy meidän ansioitamme tai edes halukkuuttamme ottaa sitä vastaan. Jumala rakastaa luomiaan niin tuhlailevasti, että se saattaa meitä itse asiassa vähän ärsyttää.
Sillä kuten kotiinpalanneen pojan veli, emmepä mekään aina taida osata iloita tai suostua iloitsemaan, jos joku toinen tekee elämässään hyvän ja oikean ratkaisun, löytää kotiin, löytää Jumalan, uskaltaa pyytää anteeksi, ja saa osakseen armoa ja rakkautta, jota hän ei itse millään ansaitse. Veljen tavoin mekin usein tuhlaamme mahdollisuutemme kanssariemuun, iloon yhdessä tuon parannuksen tehneen veljemme tai sisaremme kanssa. Tuhlaamme mahdollisuuden tukea häntä, rukoilla hänen puolestaan, lausua yhdessä kiitoksen hänen kanssaan.
Uskon, että tällaisia mahdollisuuksia me tuhlaamme melkolailla, kun tuijotamme vain omaa elämäämme. Kun katselemme itseämmekin armottomin silmin ja olemme sokeita käsittämään, kuinka Jumalan katse meitäkin kohtaan on rakastavan, kaiken anteeksi antavan Tuhlaaja-Isän katse.
Sillä meidän Jumalamme on rohkaiseva ja kutsuva Jumala. Kun tuhlaajapojan veli mököttää juhlien ulkopuolella, mitä tekee isä. Hän tulee pojan luo. Suostuttelee tätä. Rohkaisee liittymään yhteiseen iloon. Hänen rakkaudestaan riittää kyllä molemmille pojilleen. Siksi sillä, joka jo elää lähellä isää ja jonka elämä on jo isän läsnäolon siunaama, on täysi syy iloon ja juhlaan. Iloon siitä, että joku toinenkin haluaa elää isää lähellä. Joku toinenkin löytää elämälleen merkityksen isän lähellä. Kokee, että isän lähellä on hyvä olla. Siellä voi tuntea itsensä rakastetuksi, vaikka ei itse näkisi itsessään mitään rakastamisen arvoista. Isän lähellä ei menneillä harhateillä ole väliä. Isä iloitsee siitä, että olet palannut takaisin.
Koska isä on tällainen ja koska Jumala on tällainen, uskaltautuu tuhlaajapoika paluumatkalle isän luo. Ehkä Jeesus haluaa ennen kaikkea tällä vertauksellaan kuvata Jumalan tuhlailevaa ja riittoisaa rakkautta, jotta me anteeksiantoa tarvitsevat saisimme rohkeuden kääntyä harhapoluilta takaisin Isän luo. Pyytää häneltä anteeksi ja luottaa hänen tuhlailevaan armoonsa. Luottaa siihen, että aina on syli avoinna.
Kommentit