Saarna 20.3.2011
2. paastonajan sunnuntai
Rukous ja usko
Mark. 9:17-29
Eräs mies väkijoukosta sanoi Jeesukselle: "Opettaja, minä toin poikani sinun luoksesi. Hänessä on mykkä henki. Se ottaa hänet valtaansa missä vain. Se paiskaa hänet maahan, ja hän kuolaa ja kiristelee hampaitaan ja menee aivan jäykäksi. Pyysin, että opetuslapsesi ajaisivat hengen pois, mutta ei heistä ollut siihen."
Silloin Jeesus sanoi heille: "Voi tätä epäuskoista sukupolvea! Kuinka kauan minun on vielä oltava teidän keskuudessanne? Kuinka kauan minun pitää kestää teitä? Tuokaa poika minun luokseni." He toivat pojan Jeesuksen luo. Jeesuksen nähdessään henki heti kouristi poikaa, ja tämä kaatui, kieriskeli maassa ja kuolasi. Jeesus kysyi pojan isältä: "Kuinka kauan hänellä on ollut tämä vaiva?" "Pienestä pitäen", vastasi mies. "Henki on monet kerrat kaatanut hänet, jopa tuleen ja veteen, jotta saisi hänet tapetuksi. Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit!" "Jos voit?" vastasi Jeesus. "Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo." Silloin pojan isä heti huusi: "Minä uskon! Auta minua epäuskossani!"
Kun Jeesus näki, että väkeä tuli aina vain lisää, hän käski saastaista henkeä sanoen: "Mykkä ja kuuro henki, minä käsken sinua: lähde pojasta äläkä enää mene häneen!" Henki huusi, kouristi poikaa rajusti ja lähti hänestä. Poika jäi makaamaan elottoman näköisenä, ja monet sanoivatkin: "Nyt hän kuoli." Mutta Jeesus tarttui häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille, ja hän nousi.
Kun Jeesus sitten oli mennyt sisään ja vain opetuslapset olivat paikalla, nämä kysyivät häneltä: "Miksi me emme kyenneet ajamaan sitä henkeä pojasta?" Hän vastasi: "Tätä lajia ei saa lähtemään muulla kuin rukouksella."
Saarna
Tämä on kertomus uskosta. Mutta se on myös kertomus rukouksesta. ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani.” Nuo sairaan pojan isän kaksi lausetta sopivat hyvin kristityn suuhun. ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!”
Kastettuina saamme luottavaisesti sanoa: ”Minä uskon!” koska kasteessa olemme saaneet uskon lahjan, Pyhä Henki on antanut meille armon ja aloittanut meissä työnsä. Kristityiksi ristittyinä voimme liittyä joukkoon, joka yhteisessä jumalanpalveluksessa yhdessä tunnustaa uskon uskontunnustuksen sanoilla ”Minä uskon...”
Erityisen helppo nuo sanat on lausua sydämestään silloin, kun näemme ympärillämme Jumalan hyvyyttä ja koemme elämässämme hänen rakkautensa voiman.
Mutta kun yhä uudelleen tarkastelemme ja tutkailemme omaa kristityn elämäämme – siitähän on paastossakin lopulta kysymys – nousevat huulille yhä herkemmin ja useammin nuo jälkimmäiset sanat. ”Auta minua epäuskossani!” Kun ei aina usko kestä.
Viimeviikkoinen tuhoisa katastrofi Japanissa on hyvä esimerkki siitä, mitä uskolle voi käydä. Maan järähdellessä ja tulvavesien vyöryessä maalle voi oma uskommekin horjua ja epäilykset Jumalan hyvyyteen saattavat peittää luottamuksen Kaikkivaltiaaseen. Voi olla vaikea luottaa Jumalan rakkauteen, kun niin moni maailmassa kärsii. Kärsii onnettomuuden tai katastrofin tai sodan, turvattomuuden, yksinäisyyden tai sairauden takia.
Kuitenkin juuri oman hätänsä ja poikansa sairauden tähden tuo evankeliumin isä tulee Jeesuksen luo. Jeesus on hänen viimeinen toivonsa, viimeinen oljenkorsi. Miehen huuto: ”Minä uskon!” on avunpyyntö, huolissaan olevan isän hätähuuto. Lapsen sairaus on saanut hänet epätoivon valtaan. Me, jotka olemme nähneet pienen lapsen sairauden tai hädän, tunnistamme tämän isän huolen, jossa oma toivo ja neuvokkuus joutuvat koetukselle. ”Minä uskon!” on isän uskontunnustus, jolla hän ilmaisee luottavaisen toiveen siihen että Jeesus voisi auttaa hänen poikaansa ja häntä.
Isän toive jatkuu sanoilla ”Auta minua epäuskossani!” Uskontunnustusta seuraa nöyrä pyyntö, ilmaus siitä pienuudesta ja nöyryydestä, jota ihminen uskon kysymyksen äärellä tuntee. Se on pyyntö, joka nousee omasta voimattomuudesta, omasta kykenemättömyydestä uskoa. Sillä usko ei ole taito, joka opitaan. Se ei ole harrastus, jota harjoitellaan. Se on kuin hedelmäpuu, joka tuottaa hedelmää. Puu, jonka siementä emme ole kuitenkaan voineet itse istuttaa, vaan jonka Pyhä Henki on kasteessa meihin laittanut itämään. Usko tulee meille ulkopuolelta, omasta uskomisen mahdottomuudestamme riippumatta, ja ehkä juuri siksi, se tulee meille lahjana. Usko on lahja, jonka yksin Pyhä Henki saa meissä aikaan.
”Auta minua epäuskossani!” on sekin siksi myös uskontunnustus. Sen tunnustamista, että en itse pysty uskoani saamaan aikaan. Tarvitsen siihen Jeesuksen apua. Evankeliumitekstissäkin Jeesuksen opetuslapset olivat kykenemättömiä parantamaan lasta, koska usko ei riittänyt. Kun he ihmettelevät tätä, Jeesus vastaa, että ”Tätä lajia ei saa lähtemään kuin rukouksella.” Me voimmekin tänään paaston hengessä kysyä itseltämme, mikä on se meidän tautimme, meidän sairautemme, joka paranee vain rukouksella? Onko se kylmyys tai rakkaudettomuus tai oman edun tavoittelu? Onko se itseriittoisuus, kuvitelma siitä, että selviämme elämästä ja uskonelämästä ja vielä pelastuksestakin omin neuvoin? Tai onko se epäusko, jonka voittamiseksi meidän on jatkuvasti huudettava Jumalalle: ”Auta minua! Auta minua epäuskossani!”
Ainakin epäuskoon on rukous lääkettä. Rukous ja usko kuuluvat siis yhteen. Molemmat lauseet kuuluvat kristityn suuhun. Sekä uskontunnustus että avunpyyntö.
Sillä juuri rukoushan heijastelee luottamusta, uskoa ja riippuvaisuutta Jumalaan. Rukouksessakin me lausumme ääneen tai ääneti uskontunnustuksen. Tunnustamme tarvitsevamme Jumalaa. Myönnämme, että ilman häntä emme selviä. Että tarvitsemme Jeesuksen lohduttavaa, armahtavaa, parantavaa, rohkaisevaa läsnäoloa. Rukous on kristityn tapa olla ja elää yhteydessä kolmiyhteiseen Jumalaan. Rukouksessa me elämme uskoamme todeksi. Uskoa, jota tarvitsemme. Uskoa Isään Jumalaan, joka rakastaa meitä niin paljon, että lähetti Jeesuksen ristillä antamaan henkensä jokaisen meidän vuoksi. Meidän syntiemme sovitukseksi. Siksi emme kestä ilman häntä, emme selviä omin avuin, tarvitsemme uskoa Jeesukseen Kristukseen. Tämän uskon Pyhä Henki vaikuttaa kasteen ja ehtoollisen kautta ja kun kuulemme tai luemme Raamattua, Jumalan sanaa. Tätä uskon lahjaa me voimme hoitaa rukouksella.
Rukoukseen meitä ohjaa kolme miestä: Martti Luther, sairaan pojan isä ja Japanin keisari.
Luther neuvoo Isossa katekismuksessa: ”Onkin mitä tärkeintä, että emme päästä Jumalaa hetkeksikään rauhaan, vaan huudamme ja rukoilemme, että hän antaisi meille pysyvän ja kasvavan uskon sekä voiman täyttää kymmenen käskyä ja että hän raivaisi tieltämme kaiken, mikä on sitä estämässä.”
Rukous vahvistaa uskoamme. Rukous ravitsee. Rukous antaa kristitylle kasvun. Näin päättelen paitsi Lutherilta, myös yhdeltä nuorelta seurakuntalaiselta, jonka kanssa vaihdoin eilen kuulumisia. Nuoret olivat olleet suurella joukolla koolla ja jutelleet rukouksesta ja sen voimasta. He olivat myös eläneet sen todeksi. Yhteisessä rukouksessa oli Jumala koskettanut monen elämää. Vahvistanut uskoa. Rukous on siis jokaisen kristityn juttu, myös nuorten. Me kaikki tarvitsemme rukousta, jotta uskomme vahvistuisi ja kasvaisi.
Myös evankeliumikertomuksen isä rohkaisee meitä siihen, että Jeesus on se, jonka luo mekin voimme ja saamme tuoda kaikki asiamme ja elämäntilanteemme. Oman hätämme, omat huolenaiheemme, omat läheisemme. Jeesuksen luo voimme tuon isän tavoin kantaa meidän apua tarvitsevat rakkaamme ja myös omat kipumme ja tautimme. Rukous jättää elämän ja tilanteet Jumalan käsiin. Rukous uskaltaa. Rukous luottaa johdatukseen.
Myös Japanin keisari opastaa meitä. Katastrofin jälkeen keisari esiintyi yllättäen julkisuudessa. Hänen viestinsä kansalle ja maailmalle oli se, että hän rukoilee Japanin puolesta. Japanin katastrofi ja hätä ahdistavat ja huolettavat myös meitä täällä kaukana. Pelko, epätoivo, avuttomuus on yhteinen. Jos jotain voimme tehdä, me voimme rukoilla. Voimme seurata keisarin esimerkkiä ja rukoilla Japanin puolesta. Voimme kantaa Jumalalle myös kaukana Japanissa olevia kärsiviä lähimmäisiämme, voimme antaa hänelle oman huolemme ja ahdistuksemme. Pyytää häntä varjelemaan katastrofin uhreja ja kaikkia, joita se on koskettanut. Vedota rohkeasti hänen apuunsa.
Filippiläiskirjeessä sanotaan: ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.” (Fil. 4:6–7)
Kohta me pääsemme yhteisessä esirukouksessa huokaamaan omat avunpyyntömme ja kantamaan toinen toistamme. Sitä ennen nouskaamme yhdessä kiittämään Jumalaa uskon lahjasta uskontunnustuksen sanoin.
2. paastonajan sunnuntai
Rukous ja usko
Mark. 9:17-29
Eräs mies väkijoukosta sanoi Jeesukselle: "Opettaja, minä toin poikani sinun luoksesi. Hänessä on mykkä henki. Se ottaa hänet valtaansa missä vain. Se paiskaa hänet maahan, ja hän kuolaa ja kiristelee hampaitaan ja menee aivan jäykäksi. Pyysin, että opetuslapsesi ajaisivat hengen pois, mutta ei heistä ollut siihen."
Silloin Jeesus sanoi heille: "Voi tätä epäuskoista sukupolvea! Kuinka kauan minun on vielä oltava teidän keskuudessanne? Kuinka kauan minun pitää kestää teitä? Tuokaa poika minun luokseni." He toivat pojan Jeesuksen luo. Jeesuksen nähdessään henki heti kouristi poikaa, ja tämä kaatui, kieriskeli maassa ja kuolasi. Jeesus kysyi pojan isältä: "Kuinka kauan hänellä on ollut tämä vaiva?" "Pienestä pitäen", vastasi mies. "Henki on monet kerrat kaatanut hänet, jopa tuleen ja veteen, jotta saisi hänet tapetuksi. Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit!" "Jos voit?" vastasi Jeesus. "Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo." Silloin pojan isä heti huusi: "Minä uskon! Auta minua epäuskossani!"
Kun Jeesus näki, että väkeä tuli aina vain lisää, hän käski saastaista henkeä sanoen: "Mykkä ja kuuro henki, minä käsken sinua: lähde pojasta äläkä enää mene häneen!" Henki huusi, kouristi poikaa rajusti ja lähti hänestä. Poika jäi makaamaan elottoman näköisenä, ja monet sanoivatkin: "Nyt hän kuoli." Mutta Jeesus tarttui häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille, ja hän nousi.
Kun Jeesus sitten oli mennyt sisään ja vain opetuslapset olivat paikalla, nämä kysyivät häneltä: "Miksi me emme kyenneet ajamaan sitä henkeä pojasta?" Hän vastasi: "Tätä lajia ei saa lähtemään muulla kuin rukouksella."
Saarna
Tämä on kertomus uskosta. Mutta se on myös kertomus rukouksesta. ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani.” Nuo sairaan pojan isän kaksi lausetta sopivat hyvin kristityn suuhun. ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!”
Kastettuina saamme luottavaisesti sanoa: ”Minä uskon!” koska kasteessa olemme saaneet uskon lahjan, Pyhä Henki on antanut meille armon ja aloittanut meissä työnsä. Kristityiksi ristittyinä voimme liittyä joukkoon, joka yhteisessä jumalanpalveluksessa yhdessä tunnustaa uskon uskontunnustuksen sanoilla ”Minä uskon...”
Erityisen helppo nuo sanat on lausua sydämestään silloin, kun näemme ympärillämme Jumalan hyvyyttä ja koemme elämässämme hänen rakkautensa voiman.
Mutta kun yhä uudelleen tarkastelemme ja tutkailemme omaa kristityn elämäämme – siitähän on paastossakin lopulta kysymys – nousevat huulille yhä herkemmin ja useammin nuo jälkimmäiset sanat. ”Auta minua epäuskossani!” Kun ei aina usko kestä.
Viimeviikkoinen tuhoisa katastrofi Japanissa on hyvä esimerkki siitä, mitä uskolle voi käydä. Maan järähdellessä ja tulvavesien vyöryessä maalle voi oma uskommekin horjua ja epäilykset Jumalan hyvyyteen saattavat peittää luottamuksen Kaikkivaltiaaseen. Voi olla vaikea luottaa Jumalan rakkauteen, kun niin moni maailmassa kärsii. Kärsii onnettomuuden tai katastrofin tai sodan, turvattomuuden, yksinäisyyden tai sairauden takia.
Kuitenkin juuri oman hätänsä ja poikansa sairauden tähden tuo evankeliumin isä tulee Jeesuksen luo. Jeesus on hänen viimeinen toivonsa, viimeinen oljenkorsi. Miehen huuto: ”Minä uskon!” on avunpyyntö, huolissaan olevan isän hätähuuto. Lapsen sairaus on saanut hänet epätoivon valtaan. Me, jotka olemme nähneet pienen lapsen sairauden tai hädän, tunnistamme tämän isän huolen, jossa oma toivo ja neuvokkuus joutuvat koetukselle. ”Minä uskon!” on isän uskontunnustus, jolla hän ilmaisee luottavaisen toiveen siihen että Jeesus voisi auttaa hänen poikaansa ja häntä.
Isän toive jatkuu sanoilla ”Auta minua epäuskossani!” Uskontunnustusta seuraa nöyrä pyyntö, ilmaus siitä pienuudesta ja nöyryydestä, jota ihminen uskon kysymyksen äärellä tuntee. Se on pyyntö, joka nousee omasta voimattomuudesta, omasta kykenemättömyydestä uskoa. Sillä usko ei ole taito, joka opitaan. Se ei ole harrastus, jota harjoitellaan. Se on kuin hedelmäpuu, joka tuottaa hedelmää. Puu, jonka siementä emme ole kuitenkaan voineet itse istuttaa, vaan jonka Pyhä Henki on kasteessa meihin laittanut itämään. Usko tulee meille ulkopuolelta, omasta uskomisen mahdottomuudestamme riippumatta, ja ehkä juuri siksi, se tulee meille lahjana. Usko on lahja, jonka yksin Pyhä Henki saa meissä aikaan.
”Auta minua epäuskossani!” on sekin siksi myös uskontunnustus. Sen tunnustamista, että en itse pysty uskoani saamaan aikaan. Tarvitsen siihen Jeesuksen apua. Evankeliumitekstissäkin Jeesuksen opetuslapset olivat kykenemättömiä parantamaan lasta, koska usko ei riittänyt. Kun he ihmettelevät tätä, Jeesus vastaa, että ”Tätä lajia ei saa lähtemään kuin rukouksella.” Me voimmekin tänään paaston hengessä kysyä itseltämme, mikä on se meidän tautimme, meidän sairautemme, joka paranee vain rukouksella? Onko se kylmyys tai rakkaudettomuus tai oman edun tavoittelu? Onko se itseriittoisuus, kuvitelma siitä, että selviämme elämästä ja uskonelämästä ja vielä pelastuksestakin omin neuvoin? Tai onko se epäusko, jonka voittamiseksi meidän on jatkuvasti huudettava Jumalalle: ”Auta minua! Auta minua epäuskossani!”
Ainakin epäuskoon on rukous lääkettä. Rukous ja usko kuuluvat siis yhteen. Molemmat lauseet kuuluvat kristityn suuhun. Sekä uskontunnustus että avunpyyntö.
Sillä juuri rukoushan heijastelee luottamusta, uskoa ja riippuvaisuutta Jumalaan. Rukouksessakin me lausumme ääneen tai ääneti uskontunnustuksen. Tunnustamme tarvitsevamme Jumalaa. Myönnämme, että ilman häntä emme selviä. Että tarvitsemme Jeesuksen lohduttavaa, armahtavaa, parantavaa, rohkaisevaa läsnäoloa. Rukous on kristityn tapa olla ja elää yhteydessä kolmiyhteiseen Jumalaan. Rukouksessa me elämme uskoamme todeksi. Uskoa, jota tarvitsemme. Uskoa Isään Jumalaan, joka rakastaa meitä niin paljon, että lähetti Jeesuksen ristillä antamaan henkensä jokaisen meidän vuoksi. Meidän syntiemme sovitukseksi. Siksi emme kestä ilman häntä, emme selviä omin avuin, tarvitsemme uskoa Jeesukseen Kristukseen. Tämän uskon Pyhä Henki vaikuttaa kasteen ja ehtoollisen kautta ja kun kuulemme tai luemme Raamattua, Jumalan sanaa. Tätä uskon lahjaa me voimme hoitaa rukouksella.
Rukoukseen meitä ohjaa kolme miestä: Martti Luther, sairaan pojan isä ja Japanin keisari.
Luther neuvoo Isossa katekismuksessa: ”Onkin mitä tärkeintä, että emme päästä Jumalaa hetkeksikään rauhaan, vaan huudamme ja rukoilemme, että hän antaisi meille pysyvän ja kasvavan uskon sekä voiman täyttää kymmenen käskyä ja että hän raivaisi tieltämme kaiken, mikä on sitä estämässä.”
Rukous vahvistaa uskoamme. Rukous ravitsee. Rukous antaa kristitylle kasvun. Näin päättelen paitsi Lutherilta, myös yhdeltä nuorelta seurakuntalaiselta, jonka kanssa vaihdoin eilen kuulumisia. Nuoret olivat olleet suurella joukolla koolla ja jutelleet rukouksesta ja sen voimasta. He olivat myös eläneet sen todeksi. Yhteisessä rukouksessa oli Jumala koskettanut monen elämää. Vahvistanut uskoa. Rukous on siis jokaisen kristityn juttu, myös nuorten. Me kaikki tarvitsemme rukousta, jotta uskomme vahvistuisi ja kasvaisi.
Myös evankeliumikertomuksen isä rohkaisee meitä siihen, että Jeesus on se, jonka luo mekin voimme ja saamme tuoda kaikki asiamme ja elämäntilanteemme. Oman hätämme, omat huolenaiheemme, omat läheisemme. Jeesuksen luo voimme tuon isän tavoin kantaa meidän apua tarvitsevat rakkaamme ja myös omat kipumme ja tautimme. Rukous jättää elämän ja tilanteet Jumalan käsiin. Rukous uskaltaa. Rukous luottaa johdatukseen.
Myös Japanin keisari opastaa meitä. Katastrofin jälkeen keisari esiintyi yllättäen julkisuudessa. Hänen viestinsä kansalle ja maailmalle oli se, että hän rukoilee Japanin puolesta. Japanin katastrofi ja hätä ahdistavat ja huolettavat myös meitä täällä kaukana. Pelko, epätoivo, avuttomuus on yhteinen. Jos jotain voimme tehdä, me voimme rukoilla. Voimme seurata keisarin esimerkkiä ja rukoilla Japanin puolesta. Voimme kantaa Jumalalle myös kaukana Japanissa olevia kärsiviä lähimmäisiämme, voimme antaa hänelle oman huolemme ja ahdistuksemme. Pyytää häntä varjelemaan katastrofin uhreja ja kaikkia, joita se on koskettanut. Vedota rohkeasti hänen apuunsa.
Filippiläiskirjeessä sanotaan: ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.” (Fil. 4:6–7)
Kohta me pääsemme yhteisessä esirukouksessa huokaamaan omat avunpyyntömme ja kantamaan toinen toistamme. Sitä ennen nouskaamme yhdessä kiittämään Jumalaa uskon lahjasta uskontunnustuksen sanoin.
Kommentit