perjantai 10. huhtikuuta 2009

häpeäpaalu

perjantai saapui hiljaisena.
apeana kuin katuva koulupoika.
sen askelissa oli jotain samaa
kuin väsymykseensä väsyneellä.

hiljaisuus kasvoi. se oli yhä hiljaisempaa
ja ahdistavampaa.
pilvet värittivät sen harmaaksi
ja hengitys kavahti sitä,
jäi sen edessä ilmaan leijumaan,
odottamaan.

ja hän henkäisi viimeisen kerran.

sen kaikki kuulivat.
se repi hiljaisuuden sirpaleiksi.
kaikkialla alkoi äänekäs valitus ja
järkytys muutti kellotorneihin asumaan.

ja me jäimme siihen itkemään
kuin katuvat koulupojat
ja toivoimme, että isä antaisi anteeksi.

emme tienneet mitä teimme.

Ei kommentteja: