sunnuntai 14. joulukuuta 2008

Tehkää tie kuninkaalle. Saarna 3. adventtisunnuntaina.

Orimattilan kirkossa 14.12.2008 klo 10.

Joh. 1: 19-27

Tämä on todistus, jonka Johannes antoi, kun juutalaiset lähettivät Jerusalemista pappeja ja leeviläisiä kysymään häneltä: "Kuka sinä olet?" Johannes tunnusti totuuden, hän ei sitä kieltänyt. Hän sanoi: "En minä ole Messias." "Mikä sitten?" he kysyivät. "Oletko Elia?" "En ole", Johannes vastasi. "Oletko se luvattu profeetta?" Hän vastasi: "En." Silloin he sanoivat: "Kuka sitten olet? Meidän on vietävä vastaus niille, jotka meidät lähettivät. Mitä sanot itsestäsi?" Johannes vastasi: "Minä olen ääni, joka huutaa autiomaassa: 'Tasoittakaa Herralle tie!' Niinhän profeetta Jesaja on ennustanut."
    Niiden joukossa, jotka oli lähetetty Johanneksen luo, oli myös fariseuksia. He kysyivät häneltä: "Miksi sitten kastat ihmisiä, jos et ole Messias, et Elia etkä se profeetta?" Johannes vastasi: "Minä kastan vedellä, mutta teidän keskellänne on jo toinen, vaikka te ette häntä tunne, hän, joka tulee minun jälkeeni. Minä olen arvoton edes avaamaan hänen kenkiensä nauhoja."


Saarna


Lähdin eilen lasten kanssa leikkipuistoon. Koska esikoinen ilmoitti, ettei jaksa kävellä, otimme rattaat. Märän lumen valtaama tie ja kolmenkymmenen kilon painolasti pienipyöräisissä tuplarattaissa sai aikaan sen, että jäimme jumiin. Selkä hiessä puskin lapsia läpi sohjon ja pääsimme kuin pääsimmekin lopulta liukumäkeen.

Näinä lumisina päivinä me autoilevat, pyöräilevät ja rattaita työntävät ihmiset osaamme arvostaa sitä, että tiemme pidetään kunnossa. On hauskempaa lähteä aamulla hoitamaan päivän asioita, kun lumet on aurattu auton tai askelten tieltä. Muussa tapauksessa sitä voi vaikka peruuttaa ojaan, kuten minulle kävi muutama päivä sitten.

Voisiko ihmisen elämää verrata muutenkin autolla ajamiseen?

Jos sataa oikein kovasti lunta tai vettä, on näkyvyys tuulilasista kehnonlainen. Näemmekö aina elämässäkään eteemme kovin kirkkaasti? Välillä näkyvyyttä on syytä kirkastaa, vaihtaa pyyhkijänsulat ja pestä ikkunat, sitten voi katsoa elämäänsä, missä olenkaan juuri nyt.

Välillä elämässäkin vauhti kiihtyy ylinopeuden puolelle. Näin on vaarana etenkin näin loppuvuodesta. Jos vaikka saisi vielä tämän ja tuon asian tehtyä vielä tämän vuoden puolella, me suunnittelemme. Välillä menemme eteenpäin niin lujaa, ettemme ehdi huomata, missä todella kuljemmekaan.

Tai välillä tuntuu, että elämä on jatkuvaa katsastusta, jossa syynätään kaikki asiat, jotka pitäisi huoltaa ja korjata, ennen kuin sanotaan, että: ”Kelpaa. Läpi menee.”

Tänään, 3. adventtisunnuntaina, on katsastuspäivä. Katsastusmiehenä olkoon Johannes Kastaja, ääni joka huutaa erämaassa: ”Tasoittakaa Herralle tie!” Tai kuten päivän aihe kehottaa: ”Tehkää tie kuninkaalle!”

Meidän katsastuksemme ei ole kuitenkaan armottoman syynäyjsen ja vikojen etsinnän katsastus, vaan hiljentymisen, pysähtymisen katsastus, joulunaluskatsastus. Tänään on sallittua hiljentää vauhtia. Uskallatko kokeilla? Tai uskallanko minä? Uskallammeko painaa jarrupoljinta, pysähtyä, vaikka sammuttaa moottori ja kuunnella pelkkää hiljaisuutta. Pestä tuulilasin ja katsoa eteemme, millainen tie edessä aukeaa. Ja ehkä nähdä, mitkä ovat ne esteet, jotka elämässämme ovat kuninkaan tiellä? Mitkä ovat ne lumiaurat, jotka voisivat raivata elämäämme tilaa joulun lapselle, Jeesukselle?

Mitkä ovat esteenä? Miten nuo esteet tasoitetaan?

Toimittaja Lea Lappalainen ihmettelee: ”Tee enemmän ja nopeammin, kiristä tahtia, onnistu, niin täytät ihmisen mitan. Miten tällaiseen elämänrytmiin soveltuu pysähtyminen, saati odottaminen? Odottaminen on vieras asia, kun on henki kurkussa rientänyt aina hakemaan uutta.” (Kirkko & Kaupunki 6.5.2008)

Me elämme ajassa, joka vaatii meiltä paljon. Meiltä vaaditaan tehokkuutta, kaiken peliin laittamista, rasittavaa yrittämistä, onnistumista hinnalla millä hyvällä. Myös joulu saattaa siksi aiheuttaa meissä stressiä ja armotonta ponnistelua. Joulun odotuskin on odottamista katse sekuntiviisarissa.

Kiire ja stressi ovat meidän aikamme vitsauksia. Ehkä ne ovat meidän elämässämme myös esteitä sille, että rauhallinen joulu voisi saapua, että rauhan ruhtinas voisi aasillaan ratsastaa sydämeemme. Jos näin on, tilaa joulun kuninkaalle syntyy vain raivaamalla nuo esteet tieltä. Mutta millä aurataan kiire ja stressi elämän tieltä?

Ennen kuin piispa Matti Repo vihki eli ordinoi minut ja kaksitoista muuta maisteria papeiksi, saimme osallistua Tampereen hiippakunnan ordinaatiokoulutukseen, jossa mutustelimme pappeutta ja mitä se sisällään kantaa. Eräs työryhmä oli pohdinnoissaan päätynyt siihen, että papille on ensisijaista oleminen, toissijaista tekeminen.

Vaikka pappisurani onkin vasta kovin nuori, uskaltaisin silti soveltaa määritelmää meihin kaikkiin ihmisiin. Meille ihmisille on ensisijaista oleminen, toissijaista tekeminen. On ensisijaista vain hengittää ja hengitellä sitä ilmaa, jonka Jumala meille antaa. Sanansa ensilehdillä Jumala luo ihmisen maan tomusta ja puhaltaa tähän elämän henkäyksen. Tuo on se henkäys, josta me elämme ja olemme. Jokainen hengenveto on pieni ihme, joka kertoo siitä, että Taivaallinen Isämme on hengityksessämme ja koko elämässämme mukana. Elämme hänen antamaa elämäänsä, lahjaksi saatuja päiviä.

Ensisijaista on oleminen. Hengittäminen. Huokaileminen. Pelkkä huokaus keskellä kiirettä ja stressaavaa tekemisen tilannetta riittää rukoukseksi, sydämen puheeksi Jumalalle. Pelkkä huokaus siirtää koko elämämme perustaa. Poispäin itsestä, kohti häntä, joka pitää elämäämme yllä. Kun uskallamme vain olla ja kuunnella hengitystämme, huokaista ja antaa hiljaisen rukouksen nousta sydämestämme, huomaamme, että meitä ja elämäämme eivät ehkä sittenkään määritä yrittämisemme tai ulkoiset saavutuksemme. Meitä määrittää se, kenen varassa huokauksen hetkellä roikumme.

Sillä lopulta emme pääse katsastuksesta läpi, vaikka kuinka koettaisimme huoltaa sisintä ja kiillottaa pintaa. Jumalan edessä pysymme syntisinä ja tarvitsemme yhä uudelleen armoa ja anteeksiantamusta. Joulun kuningas lahjoittaa meille sen, minkä tarvitsemme. Se, joka turvaa häneen, saa syntinsä anteeksi. Kuningas itse tulee meidän luoksemme, mutta hän ei saavu väkisin, rymistellen, esteet tieltään kaataen. Kun rukoilemme häntä, Vapahtajaamme, Jeesusta Kristusta, hän itse synnyttää meissä halua ja intoa hiljaa lapioida edessä olevia kinoksia matalammaksi. Hiljaisuuden kautta avautuu sydän, tie tasoittuu kuninkaalle. Ja kuten nuorten veisussa lauletaan: ”Sydän kun auki on, sinne Jeesus tekee asunnon”.

Rukoilemme:

Vapahtaja, opeta minulle
nöyryyden hiljaisuus,
viisauden hiljaisuus,
rakkauden hiljaisuus,
täytetyn teon hiljaisuus,
sanoitta puheleva hiljaisuus,
uskon hiljaisuus.
Herra, opeta minulle oman sydämeni hiljaisuus,
että voisin kuunnella
Pyhän Hengen hellävaraista liikettä sisimmässäni,
ja tiedostaa, miten syvällä sinä minua elät.

Aamen.

2 kommenttia:

Elina Koivisto kirjoitti...

Ihanan tuore saarna!

pikkupappi kirjoitti...

Olipa puhutteleva saarna. Hieno tuo autovertaus. Muistan, kun autokoulussa opetettiin, että mitä kovempaa ajaa, sitä huonommin havaitsee mitään ympäriltään, myöskään vaaroja. Pätee kovin hyvin myös elämässä yleensä. Ihan innostuin tästä, kerrankin puhdasta evankeliumia nykyajan kielellä ja raikkaasti. Kiitos!