sunnuntai 3. elokuuta 2008

Itsensä tutkimisesta eli saarna Keravan kirkossa 3.8.2008 klo 10

12. sunnuntai helluntaista

Matt. 21:28-32

Jeesus sanoi ylipapeille ja kansan vanhimmille:
"Mitä te tästä sanotte? Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Hän meni toisen luo ja sanoi: ’Poikani, mene tänään viinitarhaan työhön.’ ’En minä halua’, poika vastasi. Sitten hän kuitenkin tuli toisiin ajatuksiin ja meni.
Isä meni toisen pojan luo ja sanoi tälle saman. Poika vastasi: ’Menen kyllä, isä’, mutta ei mennytkään. Kumpi näistä kahdesta teki, mitä hänen isänsä tahtoi?"
"Edellinen", he vastasivat.
Jeesus sanoi:
"Totisesti: portot ja publikaanit menevät Jumalan valtakuntaan ennemmin kuin te. Johannes avasi teille vanhurskauden tien, mutta te ette uskoneet häntä. Portot ja publikaanit sen sijaan uskoivat, ja vaikka te sen näitte, te ette jälkeenpäinkään tulleet katumukseen ettekä uskoneet häntä."


Terveisiä Vaasasta ja tämän vuotisilta asuntomessuilta, joilla vierailin menneellä viikolla. Vaasan Suvilahdessa oli merenrantaan pystytetty toinen toistaan hulppeampia taloja monenlaisine sisustusratkaisuineen yleisön ihasteltaviksi, kriitikoiden arvosteltaviksi ja lopulta omistajien asuttaviksi. En tiedä tahtoisinko itse, että asuntoani tultaisiin katselemaan sankoin joukoin. Tahtoisitko sinä?

Päivän evankeliumissa Jeesus esittää juutalaisten johtomiehille vertauksen. Vertauksessa isä pyytää kahta poikaansa menemään töihin viinitarhaansa. Ensimmäinen poika kieltäytyy. Jeesuksen ajan yhteiskunnassa se oli täysin sopimaton vastaus isän pyyntöön. Isän tahtoa tuli paitsi kunnioittaa, myös totella. Kuitenkin, poika tulee myöhemmin toisiin ajatuksiin, hän katuu ja lopulta menee viinitarhaan. Toinen poika puolestaan ilmaisee heti tottelevaisuutensa isää kohtaan. Mutta se tapahtuu ainoastaan suun liikkeillä, sanoin. Hänen tekonsa puhuvat muuta eikä hän mene, vaikka niin ensin väitti.

Vertauksen avulla Jeesus halusi osoittaa ylipapeille ja kansan vanhimmille, että he ovat kuin tuo poika numero kaksi. He olivat saaneet Jumalalta lain ja he kyllä pitivät sitä arvossa. Mutta he eivät teoillaan noudattaneet sitä. Sitä Jeesus kritisoi. He eivät myöskään kuunnelleet sanansaattajia, jotka Jumala oli lähettänyt. He torjuivat ensin profeetat, sitten Johannes Kastajan, lopulta Jeesuksenkin.

Sen sijaan portot ja publikaanit, siis veronkerääjät, jotka olivat yhteiskunnan silmissä hylkiöitä ja vailla arvostusta, ovat Jeesuksen vertauksen poika numero yksi. He tottelivat. Nuo syntiset kuulivat ja uskoivat Johannesta, Jumalan sanansaattajaa. Luukkaan evankeliumissa (3:12) kerrotaan: ”Myös publikaaneja tuli kastettavaksi.”

Johannes Kastaja oli tienraivaaja. Hän ”avasi vanhurskauden tien”, kuten Jeesus päivän evankeliumissa sanoo. Johannes raivasi tietä Messiaalle, Jeesukselle. Siksi ne, jotka torjuivat Johanneksen, torjuivat myös Jeesuksen, mutta ne, jotka uskoivat Johanneksen sanoman, uskoivat Jeesuksen olevan Messias, Vapahtaja. Se, joka voi antaa synnit anteeksi.

Siksi publikaanit ja portot, yhteiskunnan pohjasakka, menevät Jumalan valtakuntaan ennemmin kuin ne, jotka ottavat vastaan pelkillä sanoilla ja torjuvat tyhjillä teoilla. Ne, jotka ymmärtävät tarvitsevansa armoa, voivat olla sille avoimia ja lopulta myös saavat sen osakseen.

Johanneksen julistus oli paitsi anteeksiannon myös kääntymyksen julistusta. ”Kääntykää ja ottakaa kaste” hän julisti. ”Tehkää hedelmää, jossa kääntymyksenne näkyy.” Kristillinen uskomme ei saa olla sellaista, ettemme välitä, teemmekö oikein vai väärin, koska tiedämme saavamme kaiken kuitenkin anteeksi. Jeesus itse korosti pyrkimystä tehdä oikein. Nuorukaista, joka kysyi tietä iankaikkiseen elämään, Jeesus neuvoi sanomalla: ”Noudata käskyjä!”

Päivän evankeliumissa Jeesus kysyykin: ”Kumpi näistä kahdesta teki, mitä hänen isänsä tahtoi?” Tänään meiltä kysytään samaa. Kuka meistä on tehnyt elämässään, kuten taivaallinen Isämme tahtoo?

Jumalan tahto on ilmoitettu meille kymmenessä käskyssä. Jeesus tiivisti käskyt rakkauden kaksoiskäskyn sanoihin: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi, ja rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Kuka meistä on siis tehnyt niin kuin Jumala tahtoo?

Kaisa Raittila on kirjoittanut lähimmäisenrakkaudesta seuraavanlaisen mietiskelytekstin:

”Ihminen rakentaa ympärilleen talon. Hän tekee ikkunoita nähdäkseen ulos ja kaksi ovea, paraatipuolelle ja talon taakse. Hän laittaa ikkunoihinsa verhot voidakseen piiloutua ja oviinsa lukot estääkseen toisia tulemasta.

Vaikka luulen, että toisen talossa on vain yksi huone, se, johon näkyy kadulta, on hänessä ovia moneen suuntaan. Jos riisun kengät ja asetun olemaan, hän ehkä avaa niistä jonkin. Olohuoneesta pääsen katsomaan hänen keittiöönsä, jonka pöydällä makaa lehti murujen päällä. Näen, minkä kuvan hän on ripustanut pöytänsä yläpuolelle ja millainen maisema aukeaa hänen makuuhuoneensa ikkunasta. Mutta jos olen hänen luonaan päivällä, en tiedä, miltä huoneessa näyttää illalla, kun valot sytytetään, tai jos näen huoneen lampun valossa, en tiedä, mihin asti aamuaurinko hänen keittiössään paistaa. Kellariin ja ullakolle en toisen talossa pääse ehkä koskaan. Loppuun saakka ei kukaan voi tutkia toisen taloa.

Rakkaus varoo tunkeutumasta ja repimästä verhoja väkisin sivuun. Se estää arvostelemasta toisen taloa ja tuulettamasta sen pölyjä muiden silmille. Ikävöikää ja tarvitkaa toisianne, rakkaus sanoo. Se on ainoa ovi toisen taloon.”

Tulemme takaisin asuntomessuille. Elämän asuntomessuilla kohtaamme monia taloja, monia lähimmäisiä. Mutta emme voi emmekä saa tunkeutua toisen kammareihin. Lähimmäisenrakkaus on jotain muuta.

Samalla tulemme takaisin päivän aiheeseen, itsensä tutkimiseen. Omaa taloamme voimme tutkiskella ja koluta sen joka nurkan. Emme vain tee sitä kovin mielellämme. Tiedämme, että talomme pimeimmissä sopukoissa on asioita, joita emme halua päivänvaloon. Niitä on vaikea katsoa ja hyväksyä ne oman talon historiaan kuuluviksi. On vaikea tunnustaa, että emme ole osanneet rakastaa lähimmäistä niin kuin itseämme. Tekee kipeää tunnustaa, että emme ole myöskään osanneet rakastaa Jumalaa yli kaiken. Usein oman talon askareet, sen ehostaminen ja sisustaminen tai sen huoneissa kaikuvat huolet menevät elämässä Jumalan edelle. Kuitenkin Jumala on elämämme perustavin asia. Hän on talomme rakentanut.

Oman talon siisteystarkastuksessa ja kuntoarvioinnissa saamme huonot tulokset. Silti kannattaa tutkia itseään. Sillä kaiken sen lian ja lahouden keskellä, minkä löydämme, saatamme ymmärtää, että talomme ei pysy pystyssä omassa varassamme. Se on Suuren Rakennusmestarin käsissä. Ja Hän kutsuu meitä katumukseen. Jumalan edessä voimme ymmärtää, että tarvitsemme armoa, aivan kuten päivän evankeliumin hylkiöt, portot ja publikaanit, ymmärsivät. Ja Jumala haluaa meille tuota armoa antaa. Tuo armo on ansiotonta rakkautta meidän osaksemme. Sen on Jeesus meille ristinkuolemallaan ansainnut. Tuo armo on sama tänäänkin. Sen voi löytää ehtoollispöydästä, johon meitä kutsutaan ottamaan se vastaan. Tuo armo puhdistaa meidät kaikesta siitä, mikä elämässämme peittää näkemästä oman talomme kauneutta. Se puhdistaa meidät kaikesta siitä, mikä estää meitä noudattamasta sitä, mitä Isämme tahtoo.

”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:10)

Ei kommentteja: