Luuk. 15:11-24
***
Tjänare!
Rippileiri on muutosten aikaa. Leiriviikon aikana moni asia muuttui. Leirin aikana nimittäin tyttäreni oppi konttaamaan ja poikani käymään potalla.
No, toivottavasti, ja uskon niin, myös näiden nuorten elämässä ripari jää mieleen erityisenä viikkona, ilonaiheena. Moni asia taisi muuttua myös heidän elämässään. Moni kertoi saaneensa uusia kavereita. Jalkapallotuokioista nautittiin. Samoin hyvästä ruuasta, hauskoista illanvietoista, saunasta ja uimisesta. Eikä oppitunneillakaan ollut kuulema tylsää kuin joskus.
Leiripäivämme täyttyivät siis opiskelusta, ruokailuista ja yhteisestä ajanvietosta. Mutta aloitimme ja päätimme kunkin päivän yhdessä hartauden merkeissä. Luimme yhdessä Raamattua, hiljennyimme ja rukoilimme. Yhdessä iltahartaudessa kerroin omista lapsistani – niistä kahdesta joiden konttaus- ja pottaurotekoja en leirin vuoksi ollut todistamassa – ja kerroin tunteista, joita nuori isä kokee pienen elämän ihmeen äärellä.
Teillä vanhemmilla on omat kokemuksenne lapsistanne. Muistatte, kun nämä nuoret ovat olleet aivan pieniä. Muistatte lapsenne kastejuhlan, päiväkotiajat, ensimmäisen koulupäivän. Ja muistatte aamun, kun lapsi lähti rippileirille. Tuo oma pieni pallero, josta tuli iso tyttö, iso poika niin kovin nopeasti. Aika on rientänyt vauhdilla, mutta jättänyt jälkeensä paljon muistoja.
Nuo muistot ovat kirjavia. Joukkoon mahtuu ylpeyden hetkiä, riemua lapsen puolesta, omia vanhemmuuden onnistumisen tunteita. Mutta joukossa on myös epäonnistumisia. Ehkä riitoja. Ehkä väsymystä. Ehkä hetkiä, kun on raskasta rakastaa. Elämämme ei ole täysin ehyttä. Siihen kuuluvat säröt ja ristiriidat.
Kuitenkin jokainen vanhempi saattaa yhtyä iloon, josta Sannamari ja Ilpo äsken lukivat. Iloon, jonka sai aikaan Tuhlaajapojan paluu, siis pojan joka otti ja lähti ja jätti perheensä, mutta palasi lopulta takaisin.
”Niin hän lähti isänsä luo. Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.”
Tällä tavalla Jeesus, sama kaveri josta riparilla oli kovasti puhe, kuvaa Jumalan rakkautta. Jeesus käyttää vanhemman ja lapsen välistä vertauskuvaa, koska se on jokaisen käsitettävissä, koettavissa ja tunnettavissa. Kertomuksen sanoma on siinä, että Jumala rakastaa meitä kuin isä, kuin äiti lastaan. Jumala kuitenkin jaksaa rakastaa aina ja koko ajan, vaikka meillä vanhemmilla tai ihmisillä ylipäänsä eivät aina voimat tunnu riittävän rakastaa. On lohdullista, että hänen rakkautensa pysyy omasta kyvystämme, tahdostamme tai jaksamisestamme huolimatta ja riippumatta.
Mutta paitsi nämä nuoret, olemme me kaikki Jumalan rakkauden alla ja kohteena. Kasteessa – itse asiassa olemme täällä tänään juuri kasteen tähden, konfirmoimassa eli vahvistamassa sitä uskoa, johon nuoret on kastettu – siis kasteessa jo Jumala on ottanut meidät lapsikseen. Siitä lähtien Hän on halunnut rakastaa meitä, sulkea meidät syliinsä kuin Tuhlaajapojan isä, varjella jokaisen askeleemme elämän polulla, siunata meitä aina ja joka paikassa.
Rakkaat nuoret, siksi toivonkin, että riparilta reppuun jäi eväiksi muutakin kuin Jaanan mahtavat ateriat ja muut iloiset muistot.
Toivon, että kynttilän liekki, joka lepatti viimeisenä iltana piirimme keskellä, ei hiipuisi riparimuistoistanne, mutta ei myöskään sydämestänne. Uskon liekki kun saa olla pienikin pilkahdus. Elämän myrskyt voivat uhata sen sammuttaa, mutta uskon liekki voi olla myös majakka, majakan valo, joka auttaa kun myrskyää.
Toivon, että rukoushelminauha, jota kannoimme ranteessa läpi leirin, ei jäisi jonkin laatikon pohjalle, vaan että sitä hypisteltäisiin edelleen. Se muistuttaa siitä, että Jumala on lähellä niin kuin on Jumala-helmi minä-helmeä lähellä. Silloinkin, kun tuntuu, että olet yksin, kaukana kotoa, kaukana toisista, vailla mitään iloa, kuten kertomuksen Tuhlaajapoika, silloinkin Jumala on aivan lähellä, syli avoinna.
Ja toivon, että muistat olevasi ihme, suuri ihme. Rippikoulun keskeinen viesti on siinä, että sinä olet Jumalalle rakas ja arvokas, niin rakas, että Hän antoi kalleimpansa, ainoan Poikansa. Sinun vuoksesi. Sinun puolestasi annettu, sinun puolestasi vuodatettu, kuten ehtoollispöydässä sinulle sanotaan.
Sitä on armo. Jumala rakastaa sinua ilman ehtoja. Saat olla mitä olet. Jeesus on sovittanut kaiken. Ehtoollispöydässä saat ottaa vastaan. Elämässä, sen myrskyissäkin, saat olla Isän syliin suljettuna, turvassa, edelleenkin kasteen armossa.
Virressä lauletaan:
”Jumala ei milloinkaan
hylkää meitä lapsiaan.
Tien hän näyttää eksyneille,
armon lahjoittaa myös meille.”
Laulamme nyt yhdessä virren 813.
***
Keravan kirkossa 14.6.2008 klo 14
***
Tjänare!
Rippileiri on muutosten aikaa. Leiriviikon aikana moni asia muuttui. Leirin aikana nimittäin tyttäreni oppi konttaamaan ja poikani käymään potalla.
No, toivottavasti, ja uskon niin, myös näiden nuorten elämässä ripari jää mieleen erityisenä viikkona, ilonaiheena. Moni asia taisi muuttua myös heidän elämässään. Moni kertoi saaneensa uusia kavereita. Jalkapallotuokioista nautittiin. Samoin hyvästä ruuasta, hauskoista illanvietoista, saunasta ja uimisesta. Eikä oppitunneillakaan ollut kuulema tylsää kuin joskus.
Leiripäivämme täyttyivät siis opiskelusta, ruokailuista ja yhteisestä ajanvietosta. Mutta aloitimme ja päätimme kunkin päivän yhdessä hartauden merkeissä. Luimme yhdessä Raamattua, hiljennyimme ja rukoilimme. Yhdessä iltahartaudessa kerroin omista lapsistani – niistä kahdesta joiden konttaus- ja pottaurotekoja en leirin vuoksi ollut todistamassa – ja kerroin tunteista, joita nuori isä kokee pienen elämän ihmeen äärellä.
Teillä vanhemmilla on omat kokemuksenne lapsistanne. Muistatte, kun nämä nuoret ovat olleet aivan pieniä. Muistatte lapsenne kastejuhlan, päiväkotiajat, ensimmäisen koulupäivän. Ja muistatte aamun, kun lapsi lähti rippileirille. Tuo oma pieni pallero, josta tuli iso tyttö, iso poika niin kovin nopeasti. Aika on rientänyt vauhdilla, mutta jättänyt jälkeensä paljon muistoja.
Nuo muistot ovat kirjavia. Joukkoon mahtuu ylpeyden hetkiä, riemua lapsen puolesta, omia vanhemmuuden onnistumisen tunteita. Mutta joukossa on myös epäonnistumisia. Ehkä riitoja. Ehkä väsymystä. Ehkä hetkiä, kun on raskasta rakastaa. Elämämme ei ole täysin ehyttä. Siihen kuuluvat säröt ja ristiriidat.
Kuitenkin jokainen vanhempi saattaa yhtyä iloon, josta Sannamari ja Ilpo äsken lukivat. Iloon, jonka sai aikaan Tuhlaajapojan paluu, siis pojan joka otti ja lähti ja jätti perheensä, mutta palasi lopulta takaisin.
”Niin hän lähti isänsä luo. Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.”
Tällä tavalla Jeesus, sama kaveri josta riparilla oli kovasti puhe, kuvaa Jumalan rakkautta. Jeesus käyttää vanhemman ja lapsen välistä vertauskuvaa, koska se on jokaisen käsitettävissä, koettavissa ja tunnettavissa. Kertomuksen sanoma on siinä, että Jumala rakastaa meitä kuin isä, kuin äiti lastaan. Jumala kuitenkin jaksaa rakastaa aina ja koko ajan, vaikka meillä vanhemmilla tai ihmisillä ylipäänsä eivät aina voimat tunnu riittävän rakastaa. On lohdullista, että hänen rakkautensa pysyy omasta kyvystämme, tahdostamme tai jaksamisestamme huolimatta ja riippumatta.
Mutta paitsi nämä nuoret, olemme me kaikki Jumalan rakkauden alla ja kohteena. Kasteessa – itse asiassa olemme täällä tänään juuri kasteen tähden, konfirmoimassa eli vahvistamassa sitä uskoa, johon nuoret on kastettu – siis kasteessa jo Jumala on ottanut meidät lapsikseen. Siitä lähtien Hän on halunnut rakastaa meitä, sulkea meidät syliinsä kuin Tuhlaajapojan isä, varjella jokaisen askeleemme elämän polulla, siunata meitä aina ja joka paikassa.
Rakkaat nuoret, siksi toivonkin, että riparilta reppuun jäi eväiksi muutakin kuin Jaanan mahtavat ateriat ja muut iloiset muistot.
Toivon, että kynttilän liekki, joka lepatti viimeisenä iltana piirimme keskellä, ei hiipuisi riparimuistoistanne, mutta ei myöskään sydämestänne. Uskon liekki kun saa olla pienikin pilkahdus. Elämän myrskyt voivat uhata sen sammuttaa, mutta uskon liekki voi olla myös majakka, majakan valo, joka auttaa kun myrskyää.
Toivon, että rukoushelminauha, jota kannoimme ranteessa läpi leirin, ei jäisi jonkin laatikon pohjalle, vaan että sitä hypisteltäisiin edelleen. Se muistuttaa siitä, että Jumala on lähellä niin kuin on Jumala-helmi minä-helmeä lähellä. Silloinkin, kun tuntuu, että olet yksin, kaukana kotoa, kaukana toisista, vailla mitään iloa, kuten kertomuksen Tuhlaajapoika, silloinkin Jumala on aivan lähellä, syli avoinna.
Ja toivon, että muistat olevasi ihme, suuri ihme. Rippikoulun keskeinen viesti on siinä, että sinä olet Jumalalle rakas ja arvokas, niin rakas, että Hän antoi kalleimpansa, ainoan Poikansa. Sinun vuoksesi. Sinun puolestasi annettu, sinun puolestasi vuodatettu, kuten ehtoollispöydässä sinulle sanotaan.
Sitä on armo. Jumala rakastaa sinua ilman ehtoja. Saat olla mitä olet. Jeesus on sovittanut kaiken. Ehtoollispöydässä saat ottaa vastaan. Elämässä, sen myrskyissäkin, saat olla Isän syliin suljettuna, turvassa, edelleenkin kasteen armossa.
Virressä lauletaan:
”Jumala ei milloinkaan
hylkää meitä lapsiaan.
Tien hän näyttää eksyneille,
armon lahjoittaa myös meille.”
Laulamme nyt yhdessä virren 813.
***
Keravan kirkossa 14.6.2008 klo 14
Kommentit