keskiviikko 1. elokuuta 2007

leirien välisen olemisen sietämisestä

kolme leiriä kesässä alkaa jo tuntua. aiempina vuosina ei näin paljon. isyyden univelat, elämänkatsomuksen raskaus ja työssä otetun vastuun jäljet näkyvät kuin karhun raapaisemat kasvot. huomenna lähdemme nuottakotoon. kesä sulkeutuu.

ohjaajien kokoonpano on tismalleen sama kuin vuosi sitten tähän aikaan. iloitsen vasta viettämästämme viikosta maisterin kanssa. se luo jalkojen alle hyvää pohjaa. mitä tarvitaan.

voimaa antavat myös hetket, jotka olen ehtinyt viettää perheen kera. elia on ollut näinä välipäivinä isin poika. nukuttamiseen, syöttämiseen, vaipanvaihtoon ei kukaan muu kelpaa, jos isi on kotona (puhumattakaan pyöräajeluista, jotka ovat ihan meidän juttu). sellainen ihastuttaa: tuntuu hyvältä, kun suhteemme on niin läheinen. mutta samalla se tuo pahaa mieltä: äiti joutuu paitsioon ja isi heräämään kahden ja kolmen välillä viisi kertaa vain astuakseen huoneeseen, jossa itku sit(t)en katkeaa.

riparille lähden keskeneräisin (ei kai tässä välissä olisi pitänyt osata ehtiä nollata edellinen rupeama?!) mutta toiveikkain mielin. ryhmässä on iloista potentiaalia. ohjaajan tärkein tehtävä on nyt auttaa suuntaamaan kristikunnan nuoret versot kohti valoa, kasvua, elämän antajaa.

Ei kommentteja: