illan ensimmäinen ottelu alkoi klo 19.00. vastaan asettui juuri saksalaisen ystävyyskylän nuorisojoukkueen 14-3 kumoon leikitellyt kops eli kommunistien palloseura. yhdellä vaihtomiehellä mentiin. se oli liian vähän. oma jaksaminen oli koetuksella jo toisen puoliajan (2x25min) alussa. lopulta pysyimme tasoissa 3-3, vaikka paikkoja oli mennä ohitsekin. itseäni jäi erityisesti kalvamaan läpisyöttö, jonka otin varomattomasti haltuun ja menetin. olisi pitänyt ottaa riski ja ampua sokkona maalia päin. tilanne oli uusinta jenkeissä pelatusta ottelusta syksyltä 1998. (sen hävisimme 10-0.)
toinen ottelu oli mukavan palauttava, vaikka helppo se ei ollutkaan. on sangen vaikeaa pelata tyttöjä ja poikia vastaan fc huru-ukkojen joukkueella. otimme lopulta 9-4 voiton. tein kaksi maalia. kengät toimivat hyvin.
illan kovimman ottelun kävin kuitenkin äitini luona, jossa aloin purkamaan laatikoita. niihin olin joskus pakannut jäämistöä jenkeistä. (niille, joille yhteys ei ole selvä, selitettäköön, että elin elokuusta 1998 heinäkuuhun 1999 vaihto-oppilaana indianan angolassa.) sellaista, mitä ei rohkene poiskaan heittää. joukossa oli kirjeitä, kortteja, sen aikainen kalenteri merkintöineen ja kaiken kukkuraksi taulu, jonka kuorokaverini megan stevens oli minulle maalannut/lähettänyt. kortteja oli liioittelematta ainakin 50 ja luin jokaisen läpi. kiitoksen sanoja kuluneesta vuodesta. kaipauksen purkauksia. lämpöisiä lauseita.
siinä istuin olohuoneen lattialla, jalat harallaan (koska satutin polveni kentällä), ja herkistelin. herkistelin ja ottelin menneisyyttäni vastaan. ja mennyt taisteli nykyisen kanssa: sinä olet tärkeä, vaikka et niin ehkä tunnekaan. sinä olet enemmän, enemmän kuin mitä uskallat katsoa.
suljettujen laatikoiden avaamisesta, katkaistujen ystävyyssuhteiden pistämisestä sydämeen, menneen kanssa painimisesta hikeen ja kyyneliin asti jatkan sunnuntain saarnassa. sunnuntain, jonka aiheena on: armahtakaa!
toinen ottelu oli mukavan palauttava, vaikka helppo se ei ollutkaan. on sangen vaikeaa pelata tyttöjä ja poikia vastaan fc huru-ukkojen joukkueella. otimme lopulta 9-4 voiton. tein kaksi maalia. kengät toimivat hyvin.
illan kovimman ottelun kävin kuitenkin äitini luona, jossa aloin purkamaan laatikoita. niihin olin joskus pakannut jäämistöä jenkeistä. (niille, joille yhteys ei ole selvä, selitettäköön, että elin elokuusta 1998 heinäkuuhun 1999 vaihto-oppilaana indianan angolassa.) sellaista, mitä ei rohkene poiskaan heittää. joukossa oli kirjeitä, kortteja, sen aikainen kalenteri merkintöineen ja kaiken kukkuraksi taulu, jonka kuorokaverini megan stevens oli minulle maalannut/lähettänyt. kortteja oli liioittelematta ainakin 50 ja luin jokaisen läpi. kiitoksen sanoja kuluneesta vuodesta. kaipauksen purkauksia. lämpöisiä lauseita.
siinä istuin olohuoneen lattialla, jalat harallaan (koska satutin polveni kentällä), ja herkistelin. herkistelin ja ottelin menneisyyttäni vastaan. ja mennyt taisteli nykyisen kanssa: sinä olet tärkeä, vaikka et niin ehkä tunnekaan. sinä olet enemmän, enemmän kuin mitä uskallat katsoa.
suljettujen laatikoiden avaamisesta, katkaistujen ystävyyssuhteiden pistämisestä sydämeen, menneen kanssa painimisesta hikeen ja kyyneliin asti jatkan sunnuntain saarnassa. sunnuntain, jonka aiheena on: armahtakaa!
Kommentit