sunnuntai 17. kesäkuuta 2007

Meillä on kivaa eli Viitakko II:n konfirmaatiopuhe

1 Joh 4:16-21

Meillä on kivaa. Kun tehdään yhteenlasku ja ynnätään toisiinsa aurinkoinen sää, maittavat eväät ja suojaisa lepopaikka saadaan summaksi varsin kivat olosuhteet. Kun siihen lisätään muutama vetäjä ja joukko isosia sekä yksi mies, joka valvoo unta, saadaan varsin kiva valmennus. Mutta jos laskutoimitus jää tähän, jäävät maalit tekemättä ja ollaan vielä pahasti häviöllä. Eikä ole kivaa. Mutta kun peliin laitetaan vielä 25 erilaista yksilöä, joista kullakin on elämän pelikentällä oma tärkeä paikkansa, nousemme tasoihin ja suloiseen voittoon saakka. (Vaikkakin siinä oikeassa matsissa emme ihan Viitakko teamin ohi päässeetkään.)

Ainakin minulla oli voittajan fiilis, kun keskiviikkona istuimme kotibussissa. Mieleni oli iloinen ja onnellinen, haikeakin mutta palkittu. Pokaali, jonka sain nostaa ilmaan, olitte te, rakkaat nuoret. Jokainen tsemppasi, jokainen pelasi oman joukkueen eteen. Jokainen pelasi rohkeasti omaa paikkaansa, kunnioittaen kuitenkin toisen pelialuetta. Jokaisella on lupaava tulevaisuus elämän pelikentällä, koska jokainen on ainutlaatuinen ja jokainen on kaunis. Jokainen on helmi, niin kuin rukoushelmistä opimme: Jumalan silmissä kaunis helmi. Näistä syistä, hyvät vanhemmat ja läheiset, meillä oli kivaa.

Tuntuipa minusta voittajalta myös äsken, kun sain lukea konfirmaatiossanne nämä ensimmäisen Johanneksen kirjeen sanat: ”Me olemme oppineet tuntemaan Jumalan rakkauden kaikkia meitä kohtaan ja uskomme siihen.” Kun kohta käytte alttarin ääreen tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme, palaavat ajatukset riparille: mitä olen oikein oppinut Jumalan rakkaudesta?

Pohdimme leirillä paljon rakkautta, myös lähimmäisenrakkautta. Monelle käsky rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään ja tehdä toiselle niin kuin itselle haluaisi tehtävän oli yksi tärkeimmistä opetuksista, mitä Raamatusta yhdessä löydettiin. Se on sellainen elämän pelisääntö, joka suojelee elämää ja ohjaa tielle, jota on hyvä kulkea. ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Tänäänkin meitä kehotetaan: ”joka rakastaa Jumalaa, rakastakoon myös veljeään.”

Kuinka voisin arjen elämässä rakastaa veljiäni ja sisariani, toisia ihmisiä? Leirillä harjoittelimme tätä monin tavoin:

1) Päivisin pihanurmikolle kerääntyi kikkarinki, iltaisin sisaruspiiri. Sisaruspiirissä pyysimme toisillemme siunausta. Yhteys toimi joka ilta. Ylöspäin ja toisiimme. Kikkaringissä jokainen sai pitää palloa ilmassa kykynsä mukaan. Kenenkään suoritusta ei tuomittu, vaikka pallo saattoikin ponnahtaa kohti koivua tai kukkaruukkuja. Jokainen sai olla oma itsensä.

2) Sunnuntaina pääsimme kokeilemaan seinäkiipeilyä. Kukin kiipesi vuorollaan, muut varmistivat, pitivät turvaköydestä kiinni, ettei kävisi kalpaten. Kukaan ei olisi selvinnyt yksin. Tarvitsimme – ja tarvitsemme – toisiamme.

3) Aamuyhdeksän jumalanpalveluksessa rukoilimme toistemme puolesta. Toimme toinen toisemme Jumalan eteen ja pyysimme siunausta, sitä parasta, mitä kristityt voivat toisillensa antaa.

Kuitenkin, ”me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.” Rukoushelmien rakkauden helmi pyytää: ”Niin kuin sinä rakastat, anna minun rakastaa. Niin kuin sinä lohdutat, anna minun lohduttaa.” Voimme tehdä hyvää toisillemme vasta sitten, kun olemme ottaneet vastaan Jumalan ilmaisen lahjan. Hän tarjoaa meille rakkauttaan, jonka hän on osoittanut erityisesti siinä, kun hän antoi poikansa Jeesuksen kuolla ristillä, jotta me saisimme syntimme anteeksi. Jotta me saisimme pääsylipun Jumalan luo.

Mutta emme aina osaa rakastaa Jumalaa tai lähimmäistämme. Syytän useammin kuin kiitän. Jätän toisen yksin useammin kuin tuen ja pidän kiinni. Pompottelen pallolla itse useammin kuin syötän sitä toiselle. Omat tarpeeni menevät toisen edelle. Jumalan rakkaus on sellaista, että silloinkin, kun itse epäonnistuu eikä osaa rakastaa, silloinkin Jumala rakastaa ja antaa meille anteeksi kaiken sen, mikä rikkoo meitä itseämme, kaiken sen mikä rikkoo suhdettamme toinen toiseemme, kaiken sen mikä rikkoo suhdettamme häneen. Jumalan rakkaus on korjaamo, jossa elämän pelissä haavoittunut ihminen voi eheytyä.

Elämässä tulee eteen vaikeita tilanteita, joissa voi tuntua, ettei kukaan välitä tai ettei kukaan ymmärrä. Eksynyt kulkija lankeaa helposti rotkoon, joka on täynnä pelkoja ja kysymyksiä, yksinäisyyttä ja epävarmuutta. Silloin saat uskoa Jumalan rakkaudesta sen, minkä jo leirilaulussa lauloin, eli: ”älä pelkää, et koskaan yksin jää, kuulethan mua, mä kaipaan sua, ei mikään erottaa voi meitä toisistamme.” Jumala pitää kädestäsi kiinni silloinkin, kun itse päästät irti. Kasteessasi, jota tänään muistamme, Jumala on ottanut sinut lapsekseen. Hän on luvannut Jeesuksen tähden rakastaa sinua aina, olit sitten missä tahansa. Silloin, kun pelottaa, mutta myös silloin, kun on voittajan fiilis.

Keravan kirkossa 16.6.2007 klo 14

Ei kommentteja: