kun avaan internet-yhteyden, pulpahtaa auki yhteyttä auki pitävän firman plaza. kolmas iso otsikko kysyy: "blogin avulla kirjailijan ura nousuun?" klikkaan jutun auki ja luen:
"Pöytälaatikkokirjailijan kannalta näyttää ainakin Yhdysvalloissa siltä, että verkkopäiväkirjan pitäminen voi sisältää mahdollisuuden onnenpotkuun uralla. Odotellaanko Suomessa nyt ensimmäisiä blogin kautta löydettyjä kirjailijoita?"
en voi kylläkään myöntää, että tämän oman blogini pitäminen hakisi julkisuutta tai julistaisi lukijakunnalleen erinomaisuuttani kirjoittajana. pikemminkin, kirjoittamiseni on terapiaa. kun kirjoittaa julkisesti, tunnustaa samalla, millainen on. antaa itsestään ja itsensä. toisaalta siihen liittyy myös tarve kertoa, miten täällä kotona menee, mitä isin elämä on.
sain rouvalta toissa jouluna lahjaksi julia cameronin oppaan nimeltään tyhjän paperin nautinto. se tarttuu kirjoittamiseen kovin myönteisellä otteella. aloitin lukemaan sen alkukappaleita jo varmaankin kolmanteen kertaan (en ole päässyt pidemmälle, maa ei ole ollut aiemmin valmis kylvölle) ja koin sen varsin hoitavana. minulle, joka olen tehnyt kirjoittamisesta jotain sellaista, mikä tarvitsee tarpeeksi aikaa, oikean vireen ja ylellisiä aiheita, eli siis mahdotonta, kirjan rohkaiseva ja kirjoittamista helppona ja luonnollisena pitävä asenne oli evankeliumia. cameronín mukaan kirjoittaminen on yhtä inhimillistä kuin hengittäminen. jokainen on syntyjään kirjoittaja, äidinrinnasta kirjoittamisen imenyt. se on ihmisen erinomainen väline hahmottaa elämäänsä, ja elämän auki kirjoittaminen itse asiassa eheyttää sitä. kirjoittaminen auttaa huomaamaan myös elämän valonkohdat.
ehkä tärkein havaintoni kirjaa naukkaillessani on ollut se, että maailmamme on ankaran vertailemisen ja standardien maailma. oma tekemisensä nähdään aina suhteessa muiden tekemiseen ja siihen, mitä muut siitä ajattelevat. näin ei pitäisi olla. (kuka sanelee sen, mikä riittää?!) jokaisella on mahdollisuus, valta ja oikeus muuttaa maailmaa. sanoilla etenkin.
"Pöytälaatikkokirjailijan kannalta näyttää ainakin Yhdysvalloissa siltä, että verkkopäiväkirjan pitäminen voi sisältää mahdollisuuden onnenpotkuun uralla. Odotellaanko Suomessa nyt ensimmäisiä blogin kautta löydettyjä kirjailijoita?"
en voi kylläkään myöntää, että tämän oman blogini pitäminen hakisi julkisuutta tai julistaisi lukijakunnalleen erinomaisuuttani kirjoittajana. pikemminkin, kirjoittamiseni on terapiaa. kun kirjoittaa julkisesti, tunnustaa samalla, millainen on. antaa itsestään ja itsensä. toisaalta siihen liittyy myös tarve kertoa, miten täällä kotona menee, mitä isin elämä on.
sain rouvalta toissa jouluna lahjaksi julia cameronin oppaan nimeltään tyhjän paperin nautinto. se tarttuu kirjoittamiseen kovin myönteisellä otteella. aloitin lukemaan sen alkukappaleita jo varmaankin kolmanteen kertaan (en ole päässyt pidemmälle, maa ei ole ollut aiemmin valmis kylvölle) ja koin sen varsin hoitavana. minulle, joka olen tehnyt kirjoittamisesta jotain sellaista, mikä tarvitsee tarpeeksi aikaa, oikean vireen ja ylellisiä aiheita, eli siis mahdotonta, kirjan rohkaiseva ja kirjoittamista helppona ja luonnollisena pitävä asenne oli evankeliumia. cameronín mukaan kirjoittaminen on yhtä inhimillistä kuin hengittäminen. jokainen on syntyjään kirjoittaja, äidinrinnasta kirjoittamisen imenyt. se on ihmisen erinomainen väline hahmottaa elämäänsä, ja elämän auki kirjoittaminen itse asiassa eheyttää sitä. kirjoittaminen auttaa huomaamaan myös elämän valonkohdat.
ehkä tärkein havaintoni kirjaa naukkaillessani on ollut se, että maailmamme on ankaran vertailemisen ja standardien maailma. oma tekemisensä nähdään aina suhteessa muiden tekemiseen ja siihen, mitä muut siitä ajattelevat. näin ei pitäisi olla. (kuka sanelee sen, mikä riittää?!) jokaisella on mahdollisuus, valta ja oikeus muuttaa maailmaa. sanoilla etenkin.
Kommentit