sain illalla valmiiksi saarnan, joka on määrä pitää torstaina praktikum-messussa. ahdistus, joka aina kirjoittamiseen liittyy, ei ole koskaan ollut vastaavanlainen. siis yhtä kova. vaimoni voi toimia todistajana.
näin jälkeen päin löydän siihen kolme syytä:
1) tuttuus. olen saarnannut samasta tekstistä (matt.16:13-19) aiemminkin. oli todella haastavaa tonkia esiin jotain uutta, tämänhetkistä sanottavaa. toisaalta, tekstin tuntemus toi mukanaan niin valtavasti tietoa, että oli vaikea keskittyä, kiinnittyä, zoomata johonkin yhteen asiaan.
2) pääsiäinen. olisi pitänyt kirjoittaa saarna aikaa sitten. pääsiäisen läheisyys (=päällekkäisyys) aiheutti hirmuisen kerroksen kristillisen uskon kannalta perusteellista sanomallista ainesta saarnatekstini ja minun väliin. sen työntäminen sivuun oli umpihangessa tarpomista.
3) konteksti. tietoisuus siitä, että saarna arvostellaan, ei yleensä ainakaan helpota kirjoittamista. kohdallani ei todellakaan. sana kerrallaan punnitsin, tuleeko opponentilta palautetta. tämä on tietysti neuroottista.
lopuksi on todettava, että jumalanpalveluselämä, jota harjoittelemme opiskelijaporukalla, ei millään vastaa live-tilannetta. sana tulee lihaksi juuri siinä hetkessä, teologian ylioppilaille, ei kuvitellulle seurakunnalle, kuvitellussa kirkkovuoden ajassa.
aivan viimeisenä on annettava kiitos vaimolle, joka kannusti pääsemään loppuun asti, pahimmalla hetkellä, kun tyhjästä ei syntynyt mitään, kun lauseita pyyhittiin, kun toivo jäi raamattuun. vaimoni - hän on lopulta paras opponenttini.
näin jälkeen päin löydän siihen kolme syytä:
1) tuttuus. olen saarnannut samasta tekstistä (matt.16:13-19) aiemminkin. oli todella haastavaa tonkia esiin jotain uutta, tämänhetkistä sanottavaa. toisaalta, tekstin tuntemus toi mukanaan niin valtavasti tietoa, että oli vaikea keskittyä, kiinnittyä, zoomata johonkin yhteen asiaan.
2) pääsiäinen. olisi pitänyt kirjoittaa saarna aikaa sitten. pääsiäisen läheisyys (=päällekkäisyys) aiheutti hirmuisen kerroksen kristillisen uskon kannalta perusteellista sanomallista ainesta saarnatekstini ja minun väliin. sen työntäminen sivuun oli umpihangessa tarpomista.
3) konteksti. tietoisuus siitä, että saarna arvostellaan, ei yleensä ainakaan helpota kirjoittamista. kohdallani ei todellakaan. sana kerrallaan punnitsin, tuleeko opponentilta palautetta. tämä on tietysti neuroottista.
lopuksi on todettava, että jumalanpalveluselämä, jota harjoittelemme opiskelijaporukalla, ei millään vastaa live-tilannetta. sana tulee lihaksi juuri siinä hetkessä, teologian ylioppilaille, ei kuvitellulle seurakunnalle, kuvitellussa kirkkovuoden ajassa.
aivan viimeisenä on annettava kiitos vaimolle, joka kannusti pääsemään loppuun asti, pahimmalla hetkellä, kun tyhjästä ei syntynyt mitään, kun lauseita pyyhittiin, kun toivo jäi raamattuun. vaimoni - hän on lopulta paras opponenttini.
Kommentit