Saarna pääsiäisyönä 30.3.2013 2.Moos.14:8,10-16,21-22; Room.6:3-11; Mark 16:1-8 Me kuljimme hämärään iltaan, tulimme yöhön, tulimme kirkkoon, valoako etsimme, jotain lohdutusta, iloa, apuako kysellen, apuako kaivaten. Kuka auttaisi meitä? Kuka auttaisi vierittämään kiven haudan suulta? Kuka auttaisi silloin, kun emme itse pysty? Emme pysty tai emme jaksa. Kuka auttaisi silloin, kun taakka painaa kuin raskas kivi, taakka jollaista nuo naisetkin kenties raahasivat mukanaan. Surun ja murheen taakka, joka laskeutuu yllemme kuin yön pimeys. Kun maailma on kaatunut. Kun toivo on mennyt. Kun Jeesus on kuollut. Vapahtaja on poissa. Murheen murtamina, toivonsa haudanneina ja voimattomina käyvät nuo naiset kohti Jeesuksen hautaa. Eikä olo tai tilanne siitä parane. He eivät löydä, mitä etsivät. He löytävät vain tyhjän haudan. Järkyttyvät entisestään. Huolestuvat. Säikähtävät. Säikähtävät paitsi haudan tyhjyyttä ja Jeesuksen poissaoloa, myös outoa nuorukaisen hahmoa,
yhden papin puheita