Saarna 8.1.2012 Jyväskylän Kaupunginkirkossa & Lohikosken kirkossa
1. sunnuntai loppiaisesta - Kasteen lahja
1. Moos. 9: 12–16;
Gal. 3:23–29;
Luuk. 3:15–18, 21–22
Kansa on ollut odotuksen vallassa. Milloin se talvi tulee? Eiköhän se ole nyt viimeistään tullut. Lunta on jo talveksi emmekä ole näinä kuukausina tainneet vielä näin kylmiin pakkasaamuihin herätä kuin tämän viikonlopun aikana.
Talvisäässä nousee tärkeään rooliin pukeutuminen. Ehkä me aikuisemmat osaamme tuon taidon, mutta lasten kanssa voi joutua usein taistelemaan, että tulee tarpeeksi päälle. Ettei pakkasen kirpeä valta voittaisi, ettei alkaisi paleltamaan ja kylmyys kangistaisi.
Tänä kylmänä aamuna olemme muistamassa kastettamme. Myös kastetoimitukseen liittyy olennaisesti pukeutumiskysymys. Eivät vain vieraat ole juhlan vuoksi juhlatamineissa, vaan myös ja erityisesti päivän sankari, kastettava on ns. ykköset päällä, kastemekkoon puettuna.
Minulla on tässä kastemekko. Kun sitä katselee, niin huomaa, ettei se ei ole oikeastaan mikään käyttövaate tai tyköistuva. Se ei ole kovinkaan paksu mutta vauvalle se on ylisuuri. Kerran eräs äiti kysyi, miksi kastemekon täytyy olla niin valtava. En osannut vastata heti, mutta myöhemmin selvittelin, että kastemekon on tarkoitus peittää kastettava lapsi kokonaan. Kasteen armo, Jumalan rakkaus meitä kohtaan on niin suuri, että se peittää meidät täysin. Kasteessa armo oikein tulvii ylitsemme.
Paavali kirjoittaa: ”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne.” Kastemekko on siksi villahousuja ja toppatakkejakin tehokkaampi asu. Se ei ehkä tepsi talvisäässä, mutta se muistuttaa Kristuksesta, ja siitä, että Kristus tepsii syntiä, kuolemaa ja pahan valtaa vastaan.
Kun olemme Kristuksessa, Kristukseen kastettuja, Kristukseen puettuja, ei pahan pakkanen yllä meihin, kuoleman kylmyydellä ei ole meihin valtaa. Kristuksessa olemme suojassa, turvassa, armon auringon lämmössä, emme kuoleman vaan ikuisen elämän verhoamia. Sillä Kristus on kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan voittanut synnin, kuoleman ja pahan vallan. Hänen puhtautensa, hänen puhdistava sovitustyönsä peittää meidän syntimme kuin lumi, joka sulkee alleen kuraisen, syksyisen maan.
Siksi kun olemme Kristuksessa, taivaallinen Isä katsoo meitäkin samalla rakkaudella kuin Poikaansa, ja sanoo jokaisen meidän kohdallamme: ”Sinä olet minun rakas lapseni, sinuun minä olen mieltynyt.”
Tähän väliin on toki sanottava, ettei kastemekon pukeminen ylle ole tietenkään yhtä kuin kastaminen. Se on vertauskuva, symboli, jollekin sille mitä merkitsee, kun ihminen kastetaan vedellä kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Se kuvaa jollain tapaa sitä lahjaa, jonka ihminen kasteessa saa. Isän ylitsemme tulvivaa rakkauttaan. Pojan kertakaikkista sovitustyötä, joka puhdistaa kaikesta synnistä. Pyhän Hengen meissä herättämää ja synnyttämää uskoa, jolla voimme ottaa kaikki kasteen lahjat, kaikki pelastuksen lahjat vastaan. Ja Pyhän Hengen voimalla me myös pysymme Kristuksessa.
Kastemekko muistuttaa siis myös siitä, että pelastus Jeesuksessa Kristuksessa on täysin lahjaksi annettua ja lahjaksi saatua. Tuskin kukaan meistä, jotka on pieninä vastasyntyneinä lapsina kastettu, on itse pukenut kastemekon juhlapäivänä ylleen. Ei, kyllä meidät on siihen puettu. Lahjana meidät on Kristukseen puettu, lahjana kolmiyhteinen Jumala tahtoo meille hyvyytensä ja rakkautensa vuodattaa. Jo aivan pienille ja avuttomillekin.
”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne.” Elämänkokemuksesta kuitenkin tiedämme, kuinka kristityn elämä heti pian tuon kasteen hetken jälkeen, sen tie on liukas ja vaikeakulkuinen. Kun kastemekko riisutaan ja meidän on jatkettava kristityn elämää tavallisissa arkivaatteissa, saatamme helposti unohtaa, mitä kerran olemme lahjaksi saaneet. Saatamme silloin luisua etäämmäksi Jumalasta, luisua armon tieltä kuin auto jäiseltä ajoradalta ojaan. Siksi tarvitaan opastajaa ja tiennäyttäjää. Johannes Kastaja kelpaa tähän tehtävään mainiosti.
Johannes, joka hänkin erottautui pukeutumisellaan, saarnasi kamelinkarva-asussaan ihmisille parannusta ja kääntymistä. Ottamalla Johannekselta kasteen Jeesus antoi meille esimerkin. Tuon Johanneksen saarnaaman parannuksen, kreikaksi metanoia, voisimme kääntää myös sanalla mielenmuutos. Kristityn elämä on siksi myös kasteen jälkeen siinä määrin pukeutumiskysymys, jos siis ajattelemme vaatteiden päälle pukemista sen vastustuksen kanssa kuten ulos lähtevät lapset. Siksi se on pukeutumiskysymys, se on asennekysymys, että sieltä ojasta, johon ajokkimme on jäiseltä tieltä luisunut, sieltä maailman kylmyydestä, jossa värjöttelemme, sieltä huudamme Isän puoleen, jotta voisimme yhä uudelleen pukeutua hänen armonsa lämpöön. Muutamme mielemme, asenteemme, muutamme suuntaa, käännämme nokan takaisin kohti kasteen armoa, lahjaa joka on jo meille annettu.
Sillä kaste antaa meille lujan lupauksen, jonka varassa saamme aina palata Isän luo, silloinkin kun olemme omaa tahtoa uhoten uhmanneet Isän tahtoa, uhmanneet kuin pienet lapset, jotka kiukuttelevat toppavaatteiden pukemista vastaan. Kasteessa on anteeksiantamus annettu meille kuin takataskuun. Se on Jeesuksen ansiosta aina ulottuvilla.
Vielä lopuksi haluaisin rohkaista siihen, että eikö kasteen lahjaa ole myös seurakunta, tämä joukko johon kaste on meidät liittänyt. Sillä vaikka meitä on täällä eriasuisia kristittyjä, kastettuina seurakunnan yhteisenä asuna, yhteisenä uniformuna on Kristus. ”Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen.” Meidät tunnistetaan kristityiksi kun pysymme Kristuksessa, kun uskomme Kristukseen, kun teemme Kristuksen tekoja. Kun kuljemme lähimmäisen rinnalla, autamme ja rakastamme toisiamme, emmekä vain toisiamme, vaan ketä tahansa, ketä tahansa, joka maan päällä elää. Silloin myös me voimme maailman kylmyyden kohdatessa olla lämmittämässä, rakkaudellamme ja välittämisellämme suojaamassa häntä, joka on paleltua huolineen ja haavoineen. Siihen kasteemme meitä kutsuu. Jakamaan armosta, josta itse olemme saaneet.
1. sunnuntai loppiaisesta - Kasteen lahja
1. Moos. 9: 12–16;
Gal. 3:23–29;
Luuk. 3:15–18, 21–22
Kansa on ollut odotuksen vallassa. Milloin se talvi tulee? Eiköhän se ole nyt viimeistään tullut. Lunta on jo talveksi emmekä ole näinä kuukausina tainneet vielä näin kylmiin pakkasaamuihin herätä kuin tämän viikonlopun aikana.
Talvisäässä nousee tärkeään rooliin pukeutuminen. Ehkä me aikuisemmat osaamme tuon taidon, mutta lasten kanssa voi joutua usein taistelemaan, että tulee tarpeeksi päälle. Ettei pakkasen kirpeä valta voittaisi, ettei alkaisi paleltamaan ja kylmyys kangistaisi.
Tänä kylmänä aamuna olemme muistamassa kastettamme. Myös kastetoimitukseen liittyy olennaisesti pukeutumiskysymys. Eivät vain vieraat ole juhlan vuoksi juhlatamineissa, vaan myös ja erityisesti päivän sankari, kastettava on ns. ykköset päällä, kastemekkoon puettuna.
Minulla on tässä kastemekko. Kun sitä katselee, niin huomaa, ettei se ei ole oikeastaan mikään käyttövaate tai tyköistuva. Se ei ole kovinkaan paksu mutta vauvalle se on ylisuuri. Kerran eräs äiti kysyi, miksi kastemekon täytyy olla niin valtava. En osannut vastata heti, mutta myöhemmin selvittelin, että kastemekon on tarkoitus peittää kastettava lapsi kokonaan. Kasteen armo, Jumalan rakkaus meitä kohtaan on niin suuri, että se peittää meidät täysin. Kasteessa armo oikein tulvii ylitsemme.
Paavali kirjoittaa: ”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne.” Kastemekko on siksi villahousuja ja toppatakkejakin tehokkaampi asu. Se ei ehkä tepsi talvisäässä, mutta se muistuttaa Kristuksesta, ja siitä, että Kristus tepsii syntiä, kuolemaa ja pahan valtaa vastaan.
Kun olemme Kristuksessa, Kristukseen kastettuja, Kristukseen puettuja, ei pahan pakkanen yllä meihin, kuoleman kylmyydellä ei ole meihin valtaa. Kristuksessa olemme suojassa, turvassa, armon auringon lämmössä, emme kuoleman vaan ikuisen elämän verhoamia. Sillä Kristus on kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan voittanut synnin, kuoleman ja pahan vallan. Hänen puhtautensa, hänen puhdistava sovitustyönsä peittää meidän syntimme kuin lumi, joka sulkee alleen kuraisen, syksyisen maan.
Siksi kun olemme Kristuksessa, taivaallinen Isä katsoo meitäkin samalla rakkaudella kuin Poikaansa, ja sanoo jokaisen meidän kohdallamme: ”Sinä olet minun rakas lapseni, sinuun minä olen mieltynyt.”
Tähän väliin on toki sanottava, ettei kastemekon pukeminen ylle ole tietenkään yhtä kuin kastaminen. Se on vertauskuva, symboli, jollekin sille mitä merkitsee, kun ihminen kastetaan vedellä kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Se kuvaa jollain tapaa sitä lahjaa, jonka ihminen kasteessa saa. Isän ylitsemme tulvivaa rakkauttaan. Pojan kertakaikkista sovitustyötä, joka puhdistaa kaikesta synnistä. Pyhän Hengen meissä herättämää ja synnyttämää uskoa, jolla voimme ottaa kaikki kasteen lahjat, kaikki pelastuksen lahjat vastaan. Ja Pyhän Hengen voimalla me myös pysymme Kristuksessa.
Kastemekko muistuttaa siis myös siitä, että pelastus Jeesuksessa Kristuksessa on täysin lahjaksi annettua ja lahjaksi saatua. Tuskin kukaan meistä, jotka on pieninä vastasyntyneinä lapsina kastettu, on itse pukenut kastemekon juhlapäivänä ylleen. Ei, kyllä meidät on siihen puettu. Lahjana meidät on Kristukseen puettu, lahjana kolmiyhteinen Jumala tahtoo meille hyvyytensä ja rakkautensa vuodattaa. Jo aivan pienille ja avuttomillekin.
”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne.” Elämänkokemuksesta kuitenkin tiedämme, kuinka kristityn elämä heti pian tuon kasteen hetken jälkeen, sen tie on liukas ja vaikeakulkuinen. Kun kastemekko riisutaan ja meidän on jatkettava kristityn elämää tavallisissa arkivaatteissa, saatamme helposti unohtaa, mitä kerran olemme lahjaksi saaneet. Saatamme silloin luisua etäämmäksi Jumalasta, luisua armon tieltä kuin auto jäiseltä ajoradalta ojaan. Siksi tarvitaan opastajaa ja tiennäyttäjää. Johannes Kastaja kelpaa tähän tehtävään mainiosti.
Johannes, joka hänkin erottautui pukeutumisellaan, saarnasi kamelinkarva-asussaan ihmisille parannusta ja kääntymistä. Ottamalla Johannekselta kasteen Jeesus antoi meille esimerkin. Tuon Johanneksen saarnaaman parannuksen, kreikaksi metanoia, voisimme kääntää myös sanalla mielenmuutos. Kristityn elämä on siksi myös kasteen jälkeen siinä määrin pukeutumiskysymys, jos siis ajattelemme vaatteiden päälle pukemista sen vastustuksen kanssa kuten ulos lähtevät lapset. Siksi se on pukeutumiskysymys, se on asennekysymys, että sieltä ojasta, johon ajokkimme on jäiseltä tieltä luisunut, sieltä maailman kylmyydestä, jossa värjöttelemme, sieltä huudamme Isän puoleen, jotta voisimme yhä uudelleen pukeutua hänen armonsa lämpöön. Muutamme mielemme, asenteemme, muutamme suuntaa, käännämme nokan takaisin kohti kasteen armoa, lahjaa joka on jo meille annettu.
Sillä kaste antaa meille lujan lupauksen, jonka varassa saamme aina palata Isän luo, silloinkin kun olemme omaa tahtoa uhoten uhmanneet Isän tahtoa, uhmanneet kuin pienet lapset, jotka kiukuttelevat toppavaatteiden pukemista vastaan. Kasteessa on anteeksiantamus annettu meille kuin takataskuun. Se on Jeesuksen ansiosta aina ulottuvilla.
Vielä lopuksi haluaisin rohkaista siihen, että eikö kasteen lahjaa ole myös seurakunta, tämä joukko johon kaste on meidät liittänyt. Sillä vaikka meitä on täällä eriasuisia kristittyjä, kastettuina seurakunnan yhteisenä asuna, yhteisenä uniformuna on Kristus. ”Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen.” Meidät tunnistetaan kristityiksi kun pysymme Kristuksessa, kun uskomme Kristukseen, kun teemme Kristuksen tekoja. Kun kuljemme lähimmäisen rinnalla, autamme ja rakastamme toisiamme, emmekä vain toisiamme, vaan ketä tahansa, ketä tahansa, joka maan päällä elää. Silloin myös me voimme maailman kylmyyden kohdatessa olla lämmittämässä, rakkaudellamme ja välittämisellämme suojaamassa häntä, joka on paleltua huolineen ja haavoineen. Siihen kasteemme meitä kutsuu. Jakamaan armosta, josta itse olemme saaneet.
Kommentit