tauti tarttui isiinkin. oireilu jäi tosin (ja onneksi) lyhyeksi, mutta olo on yhä hieman heikko. lisäksi alaselkä vaivaa. liekö taudin vai yöheräilyn syytä. pinnasängyn pohjalle kumartelu ei näet ole ergonomisinta työtä.
otsikossa lupaamaani raporttiin: vaimo lähti juuri tekemään työvuoroani, mikä tarkoittaa sitä että lähes vuoden ja kahden kuukauden työtauko on päättymässä. koti-isyys siis jatkuu. tosin iltaan mennessä tulee elian mummi muutamaksi päiväksi kylään. se helpottaa vieläkin potilaana olevan tiiperotaaperon hoivaamista (mikä loppujen lopuksi on kuitenkin elämäni suola).
viimeisen kuukauden parasta antia on ollut havaita, millainen touhukas, fiksu ja suloinen iso pikkupoika meillä asustaa. hän on kehittynyt oikein silmissä. haparoivat askeleet ovat muuttuneet varmoiksi, joilla miltei juoksee. touhuaminen on vain yltynyt. yhtäkkiä pikkumies katoaa ja palaa olohuoneeseen isin tai äidin kenkien kanssa, katoaa taas ja palaa jälleen roudatakseen kengät paikoilleen. eppuheppu osaa myös pedata sänkyä: hän nostaa koristetyynyt sängylle usein jo ennen kuin isi ehtii asetella päiväpeiton paikoilleen. ja kirjoista olen jo kertonut: tänään viimeksi hän nosti ison opuksen yöpöydälle ja alkoi selailemaan kuin oppinut ainakin.
joten mikäs minun ollessa. välillä tosin hiipii mieleen epäilys: teenkö oikeasti jotain hyödyllistä? olenko yhteiskuntakelpoinen, kun en rytinällä opiskele opintopisteitä täyteen tai paina pitkää päivää palkallista duunia? mutta vilkaisu pieneen poikaan, joka masu pipinä loikoilee lattialla ja harjoittelee uusia tavuja (pää-pää ja vää-vää), iskee tuollaiset epäluulot pirstaleiksi. minun paikkani on tässä.
otsikossa lupaamaani raporttiin: vaimo lähti juuri tekemään työvuoroani, mikä tarkoittaa sitä että lähes vuoden ja kahden kuukauden työtauko on päättymässä. koti-isyys siis jatkuu. tosin iltaan mennessä tulee elian mummi muutamaksi päiväksi kylään. se helpottaa vieläkin potilaana olevan tiiperotaaperon hoivaamista (mikä loppujen lopuksi on kuitenkin elämäni suola).
viimeisen kuukauden parasta antia on ollut havaita, millainen touhukas, fiksu ja suloinen iso pikkupoika meillä asustaa. hän on kehittynyt oikein silmissä. haparoivat askeleet ovat muuttuneet varmoiksi, joilla miltei juoksee. touhuaminen on vain yltynyt. yhtäkkiä pikkumies katoaa ja palaa olohuoneeseen isin tai äidin kenkien kanssa, katoaa taas ja palaa jälleen roudatakseen kengät paikoilleen. eppuheppu osaa myös pedata sänkyä: hän nostaa koristetyynyt sängylle usein jo ennen kuin isi ehtii asetella päiväpeiton paikoilleen. ja kirjoista olen jo kertonut: tänään viimeksi hän nosti ison opuksen yöpöydälle ja alkoi selailemaan kuin oppinut ainakin.
joten mikäs minun ollessa. välillä tosin hiipii mieleen epäilys: teenkö oikeasti jotain hyödyllistä? olenko yhteiskuntakelpoinen, kun en rytinällä opiskele opintopisteitä täyteen tai paina pitkää päivää palkallista duunia? mutta vilkaisu pieneen poikaan, joka masu pipinä loikoilee lattialla ja harjoittelee uusia tavuja (pää-pää ja vää-vää), iskee tuollaiset epäluulot pirstaleiksi. minun paikkani on tässä.
Kommentit