Saarna 13.9.2026
Jumalan huolenpito: 1. Kun. 17:1,8.16; Fil. 4:10-14; Luuk. 10:38-42
Minun mummoni oli tuollainen Martta. Innokas huolehtimaan ja hääräilemään. Vähän hätäilikin aina, että onhan kaikki syöneet ja onhan kaikki nyt varmasti hyvin. Mutta ehkä se oli hänen tapansa osoittaa, että välitti. Piti huolta. Huolehti. Oli huolissaan.
Huolehtiminen on ehkä sinullekin tuttua. On helppo olla huolissaan. On vaikeaa olla huoleton. Kädet ovat usein täynnä kuin Martalla. Mieli on täynnä monenlaisia huolia. Sitä herkästi huolehtii ja hätäilee niin monista asioista. Myös siksi, että välittää ja asiat ovat tärkeitä.
Kielitoimiston sanakirjan mukaan huolehtia on verbi, jolla on kaksi vähän erisävyistä merkitystä.
Huolehtia voi ensiksikin tarkoittaa sitä, että pitää huolta jostakin, hoitaa, huoltaa tai vaalii jotakin. Esimerkiksi huolehtii tehtävistään, järjestyksestä, opinnoistaan.
Tai sitten toiseksi huolehtia voi tarkoittaa sitä, että on huolissaan, huolissaan jostakin tai jonkun puolesta, sitä että murehtii. Murehtii tai huolehti vaikkapa siitä, järjestyvätkö asiat parhain päin.
Voi siis huolehtia monella tavalla. Voi joko pitää huolta tai sitten olla huolissaan. Voi pitää itse huolta tai sitten huoli pitää itsestä kiinni. Kaksi hyvin erilaista tapaa huolehtia.
Martta tässä on enemmän huolissaan olevaa tyyppiä. Hän huolehtii, hääräilee, murehtii, touhuaa, on huolissaan siitä, että kaikki varmasti tulee tehdyksi.
Mutta Mariakin huolehtii, sanan toisessa merkityksessä. Siinä että hän hoitaa, huoltaa tai vaalii. Hän hoitaa suhdettaan Jeesukseen. Hän huoltaa omaa uskoaan. Hän vaalii sitä, mikä on hänelle tuossa hetkessä kaikkein tärkeintä. Hän huolehtii, että kallisarvoinen hetki, hyvä osa, jonka hän on valinnut, ei valuisi hukkaan, kun arkiset asiat niin helposti voivat täyttää mielen ja kädet.
Ehkä Marian osa on hyvä esimerkki meillekin, kun erilaiset huolet, pienet tai suuremmat, painavat ja piinaavat meitä. Että osaisimme silloin jäädä Jeesuksen jalkojen juureen, kuunnella häntä ja kertoa hänelle, mistä olemme huolissamme. Ja että omien huoltemme keskellä, luottaisimme Jumalan huolenpitoon, vastoin kaikkia odotuksia ja todennäköisyyksiäkin luottaisimme, että Hän pitää meistä huolen.
Vähän niin kuin Elia, joka eli nälänhädän keskellä. Hän luotti silti Jumalan johdatukseen. ”Minä olen käskenyt erästä leskivaimoa pitämään sinusta siellä huolta.”
Tai niin kuin Paavali, joka iloitsi siitä huolenpidosta, rahallisesta avusta, ruoasta ja hoivasta, jota hän sai Filippoin seurakunnalta: ”Te teitte silti hyvin, kun autoitte minua vaikeuksissani.” Vaikka hän olikin tottunut ja sopeutunut ”kaikkeen ja kaikenlaiseen”.
Yksilöt voivat pitää toisistaan huolta. Yhteisö voi huolehtia jäsenistään. Jumala voi osoittaa huolenpitoaan ihmisten ja yllättävienkin tilanteiden kautta. Silti moni meistä on huolissaan ja huolinensa yksin. Murehtii mieluummin omin päin. Ei jaa huoliaan toisille. Ei kerro niistä Jumalalle. Ei ehkä osaa ottaa apua vastaan. Vaan tahtoo pärjätä itse. Ja jos ei pärjää, jos eivät voimat riitä, sitten ennemmin musertuu huoliensa alle kuin pyytää, että joku hoitaisi ja huolehtisi.
Pidänkö itse huolta vai pitääkö huoli minut otteessaan? Millainen huolehtija olen? Huolellinen, huolehtivainen, vai huolissaan huoliaan huokaileva?
Huolissaan oleminen voi olla kuormittava tunne. Huolehtiminen, siis merkityksessä hoitaa ja vaalia, on sen sijaan tekemistä ja toimintaa. Huoli voi saada toimintaa aikaan. Siksi Marttaa ja Mariaa ei tule asettaa toisiaan vastaan. Siskot voivat olla erilaisia ja pysyä sovussa keskenään. Myös meissä ovat nuo molemmat puolet. Murehtija ja huolen pitäjä. Kummalle annamme enemmän valtaa?
Tunne voi saada aikaan toimintaa. Jos olemme huolissamme jostain, jos huoli herää, ei auta, että vain huokailemme ja murehdimme asiaa. On tehtävä jotain. On ryhdyttävä hoitamaan asiaa. Huolehtimaan, että huoli haihtuisi, että huolen aihe ratkeaisi.
Eikä sitä tarvitse jäädä hoitamaan yksin. Jumalan tahto on, että pidämme toisistamme huolta. Ja että luotamme hänen huolenpitoonsa sen sijaan, että hätäilisimme niin monista asioista.
Kun elämä aivan vääjäämättä heittää kohdallemme monia huolia, joudumme niiden keskellä kysymään: Kenen avulla kestämme? Kenen voimaan luotamme?
Yritämmekö selvitä yksin? Tai jäämmekö asioidemme kanssa yksin? Luotammeko vain itseemme ja omaan viisauteen tai osaamiseen? Vai uskallammeko sanoa Paavalin tavoin: ”Kestän kaiken hänen avullaan, joka antaa minulle voimaa.”
Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä meille yksilöinä ja oman elämämme keskellä. Mutta nämä ovat tärkeitä tänään myös seurakuntamme näkökulmasta. Tiistaina klo 16 päättyy seurakuntavaalien ehdokasasettelu. Vielä pääsee mukaan vaikuttamaan seurakunnan tulevaisuuteen. Siksi ihan tosissani kysyn tänään sinulta täällä kirkossa ja sinulta striimin äärellä, miltä se tuntuisi, olisitko sinä yksi heistä, joka lähtee ehdolle ja tahtoo huolehtia seurakunnan yhteisistä asioista.
Siitä, millainen on tämä seurakunta nyt ja millainen se on tulevaisuudessa.
Pidämmekö me täällä toisistamme huolta?
Vai jääkö liian moni yksin huolineen?
Turvaudummeko yhteisönä täällä edelleen hänen huolenpitoonsa, joka antaa meille voimaa?
Vai yritämmekö selvitä päivästä toiseen vain omaan voimaan luottaen?
Seurakunta tarvitsee Filippoin yhteisön tavoin sitä, että autamme toisiamme vaikeuksissa.
Seurakunta tarvitsee marttoja, jotka tekevät ja toimivat, näyttävät välittämisensä kätten töillä, palvelevat ja osoittavat vieraanvaraisuutta heille, jotka tulevat koolle.
Seurakunta tarvitsee Sarpatin leskirouvia, jotka leipovat leipää ja ruokkivat nälkäisen.
Seurakunta tarvitsee Marian ymmärrystä siitä, milloin on tarpeen vain kuunnella ja jäädä hänen luokseen, joka antaa meille voimaa.
Seurakunta tarvitsee rukousta ja rukoilijoita, konkreettisia tekoja ja käsiä jotka ovat täynnä, vierellä kulkijoita ja huolien jakajia, enemmän yhteyttä kuin itseriittoisuutta, enemmän huolehtimista kuin huolissaan oloa, enemmän luottamista siihen, että Jumala pitää meistä, perheestään huolta.
Siihen luottaen nousemme tunnustamaan uskomme.
Kommentit