Saarna 9.8.2026
Etsikkoaikoja
Jer. 6:16-19; Luuk. 4:23-30
Rippikoulukesä on Kangasniemellä takanapäin. Nuoret ovat taas saaneet kokemuksen, joka jäi mieleen, kokemuksen, joka kantaa elämässä ja johon voi vuosien päästä palata. Rippikoulu on ollut monelle mukavaa aikaa. Sen aikana on saatu uusia kavereita ja on saatu uutta ajateltavaa. Mutta rippikoulu on monelle myös erityinen aika, jolloin usko Jumalaan on saanut vahvistua.
Sunnuntain aiheena on Etsikkoaikoja. Etsikkoaika voisi tarkoittaa aikaa, jolloin Jumala puhuttelee tai jolloin koetaan, että Jumala on lähellä.
Rippikoulun lisäksi tällaisia aikoja voivat olla erilaiset kriisit ja elämässä kohdatut vastoinkäymiset. Sellaiset ajat, kun tapahtuu jotain, minkä edessä omat voimat ja omat keinot loppuvat ja joutuu pysähtymään ja etsimään turvaa itsensä ulkopuolelta.
”Pysähtykää ja katsokaa, minne olette menossa, ottakaa oppia menneistä ajoista!” julisti Jeremia ja koetti saada kansaa tekemään oikeita ratkaisuja.
Ehkä etsikkoaika voi olla myös jokin elämänmuutos, isompi tai pienempi risteyskohta, jossa jokin vanha on päättymässä ja uusi alkamassa. Kesä vaihtuu syksyyn. Uusi kouluvuosi alkaa. Valmistuneet aloittavat ehkä uudessa kodissa, uudessa asuinympäristössä, uudessa työssä. Joku saattaa sairastua. Joku joutuu irtisanotuksi. Joku on jäämässä eläkkeelle. Yksi hoitaa omaisensa asioita, toinen tekee omaa kuolinsiivoustaan. Parisuhde voi alkaa ja parisuhde voi päättyä, päätetään mennä naimisiin tai kannetaan tavarat eri osoitteeseen.
Elämämme on täynnä aikoja ja tilanteita, joissa on tärkeää pysähtyä ja katsoa minne olemme menossa. Mutta pysähtyminen on vaikeaa. On helpompaa vain painella eteenpäin, jatkaa totuttuun tapaan, vaikka tietäisikin että suunta ei ehkä ole oikea ja että muutos olisi tarpeen.
Voi olla, että omat aiemmat virheet muistuttelevat mielessä, että kannattaisi hidastaa ja miettiä rauhassa. Oma rajallisuus on hyvä opettaja etsimään turvaa myös omien rajojen ulkopuolelta.
”Valitkaa oikea tie ja kulkekaa sitä, niin löydätte rauhan” ehdotti Jeremia ja kutsui kansaa kääntymään Jumalansa puoleen. Myös meitä auttaa usko Jumalaan, usko, joka on rippikoulussa saanut vahvistua, usko, johon on jo kasteessa päässyt osalliseksi. Tuo sama usko auttaa myös meitä, kun kohtaamme kriisejä tai tulemme elämässä risteykseen.
Usko voi olla turvamme, sillä Jumala on suurempi kuin virheemme tai voimattomuutemme. Hän on vahvempi kuin epäilymme, viisaampi kuin arvailumme. Hän kestää sen, että pysähdymme ja hiljennämme vauhtia. Hän ei odota tehokkuutta ja nopeutta oivaltaa oikeat oljenkorret. Hän jaksaa, kun emme itse jaksa. Hän etsii meitä, kun etsimme vastauksia eri suunnista. Hän löytää meidät, vaikka kokisimme olevamme aivan hukassa.
Päivän evankeliumissa Jeesus on kotikaupungissaan Nasaretissa. Siellä hän meni synagogaan ja luki pätkän Jesajan kirjasta:
”Herran henki on minun ylläni,
sillä hän on voidellut minut.
Hän on lähettänyt minut
ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,
julistamaan vangituille vapautusta
ja sokeille näkönsä saamista,
päästämään sorretut vapauteen
ja julistamaan Herran riemuvuotta.”
Sitten hän sanoi paikallaolijoille: ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.”
Jeesus tuli tilanteeseen, jossa ihmiskunta oli suuressa risteyskohdassa. Voisi sanoa, että se oli oikea etsikkoaikojen etsikkoaika. Aika, jolloin kansa kaipasi hyvää sanomaa, vangitut odottivat vapautusta, maailma tarvitsi pelastajaa.
Jumala tunnisti ihmisen etsinnän ja vastasi siihen lähettämällä poikansa. Mutta: kun sitten Jeesus ilmaisi olevansa odotettu Messias, synagogan väki ”ryntäsikin raivoissaan ulos, ajoi Jeesuksen kaupungista ja vei hänet jyrkänteelle syöstäkseen hänet sieltä alas.” Eivät he osanneet pysähtyä katsomaan, minne olivat menossa, saati näkemään, miten Jumala kuulee heidän tarpeensa ja vastaa heidän kaipaukseensa.
Tienristeyksessä, valinnan edessä, on mahdollisuus päättää, miten jatkaa. On mahdollisuus pysähtyä ja on mahdollisuus valita. Taaksepäin elämässä ei kuitenkaan voi palata. On valittava, mihin suuntaan ottaa seuraavan askeleen.
Kun Jeesuksen kuulijat valitsivat työntää pelastajaansa reunaa kohti, mitä teki Jeesus? Hän ”kulki väkijoukon halki ja jatkoi matkaansa”. Hänen valintansa oli olla epäuskoa suurempi, vastustusta vahvempi. Kotikaupunki torjui hänet, vaikka ihmisillä olisi ollut mahdollisuus uskoa häneen. Ja kuka tietää, ehkä jotkut lähtivät seuraamaan häntä, kun hän jatkoi matkaansa. Monelle Jeesus näytti kulkiessaan uuden suunnan, tien viisauteen, tien vapauteen, tien armoon ja totuuteen, tien, jota pitkin seuraajat löysivät rauhan.
Jeesus jatkoi matkaansa, sillä hänen oli kuljettava myös muiden kuin oman kylän väen luokse, sillä hän oli koko maailman pelastaja. Ja tänäänkin hän on koko maailman, myös meidän pelastajamme. Myös meidät hän on tullut vapauttamaan. Myös meille hän tuo hyvän sanoman ja näyttää oikean tien.
Mutta miten me löydämme sen, mitä etsimme? Tuleeko meidän odottaa erityistä tilannetta tai etsikkoaikaa, jotta voimme kuulla Jumalan puhuttelun, tai jotta voimme lähteä Jeesuksen seuraan. Onko peli pelattu, jos rippikoulu ja rippikoulukesä ovat kohdaltamme ohi? Voimmeko turvautua Jumalaan vain kriiseissä ja onnettomuuksissa?
Onneksi ei tietenkään ole näin. Jumala on kanssamme myös tavallisina päivinä. Jeesus kulkee vierellämme, vaikkei tapahtuisi mitään erikoista. Me kohtaamme hänet, kun tulemme sunnuntaina messuun. Hän tulee luoksemme, kun kuuntelemme tai luemme Raamatun sanoja. Hän antaa itsensä meille ehtoollisessa. Hän on siellä, missä kaksi tai kolme on koolla hänen nimessään. Hän kuulee rukouksemme ja tahtoo, että kerromme hänelle tavallisia ja erityisiä asioitamme.
Toisin sanoen, voimme hoitaa uskoamme, tuota erityistä lahjaamme, samalla tavalla kuin mitä rippikoulussa opetetaan. Siis rukouksen, Raamatun lukemisen, ehtoollisella käymisen ja seurakuntayhteyden kautta. Niiden avulla vahvistamme uskoamme ja pidämme yllä suhdettamme Jumalaan, joka on Isä, Poika ja Pyhä Henki, ja joka voi näyttää meille tien paitsi ikuiseen rauhaan, armoon ja pelastukseen, myös rauhaan omien arkisten kysymysten ja valintojen, ratkaisujen ja tienristeysten kanssa.
Sillä jos Jumala on antanut meille Poikansa, miksei hän antaisi meille apua kaikkeen muuhunkin, mihin omat voimamme ja keinomme eivät riitä. Häneen saamme turvautua erityisinä aikoina, mutta ennen kaikkea tylsinä ja tavallisina hetkinä. Jeesuksen jalanjäljet vievät meitä arkeen ja arjessa toistemme avuksi, toisiamme varten, yhdessä etsimään ja löytämään, yhdessä jakamaan tietä ja valitsemaan oikein. Ja yhdessä myös ymmärtämään, milloin on aika korjata ja muuttaa suuntaa.
Siihen usko meitä rohkaisee yksilöinä mutta myös yhteisönä. Saammekin nyt nousta tunnustamaan yhdessä yhteisen kristillisen uskomme.
Kommentit