Keitä me olemme yhdessä?

Saarna 5.7.2026 Apostolien päivä

Hes. 2:1-8; Ef. 2:19-22; Matt. 16:13-19

Apostolien päivän evankeliumin jatkoksi haluan tässä saarnassa laittaa meidät pohtimaan ja kyselemään itseltämme ja ehkä samalla hiljaa mielessämme rukoillen, myös Jumalalta, sellaisia melko keskeisiä uskoon liittyviä asioita ja kysymyksiä, kuten että:

Kuka Jeesus sinulle on?

Tai mitä sinä olet Jeesukselle?

Ja keitä me olemme hänelle?

Ensimmäisenä siis: Kuka Jeesus sinulle on? 

Millaisen Jeesuksen sinä tunnet? 

Millaista Jeesusta sinä rukoilet? Vai rukoiletko?

Miltä sinun tuntemasi Jeesus näyttää?

Miltä hänen sanansa kuulostavat?

Millaisella äänellä hän sinulle puhuu?

Onko Jeesus enemmän uskon opettaja vai uskon kohde?

Onko hän rakkauden radikaali saarnamies vai itse rakkauden tuoja?

Onko Jeesus yksi esimerkillinen ihminen muiden joukossa vai jotain enemmän?

Vaikkapa niin kuin Pietari sanoi: ”Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika.”

Ja, onko Jeesus kuitenkaan joko tai, vai voiko hänessä olla monta puolta? Tai ainakin tosi ihminen ja tosi Jumala.

Riippuu ehkä siitäkin, millaisessa tilanteessa olemme itse Jeesukseen tutustuneet. Millaisessa tilanteessa Jeesus on minut tai sinut kohdannut tai me hänet? 

Siksi voimme nyt toiseksi kysellä: 

Mitä sinä olet Jeesukselle? Mitä Jeesus sinusta tai minusta sanoisi?

Ehkä hän kutsuisi nimeltä. Sanoisi, että olet kutsuttu. Sanoisi että, hei ystävä. Olet armahdettu. Että olet elämäntilanteestasi huolimatta rakastettu. Että olet lunastettu, kovalla hinnalla vapaaksi ostettu. Että olet vapautettu siitä, mikä sitoo, siitä mikä voi kahlita tai estää tai pitää lukossa.

Niin kuin Jeesus kutsui Pietarin ja muut apostolit, hän on kutsunut sinut ja minut. Kasteessa Jumala kutsuu nimeltä omakseen. Hän tuntee meidät nimeltä. Hän tuntee meidät nimen takana, sisuksia ja kokemuksiamme myöten, hän tuntee elämämme ja tilanteemme kokonaan.

Niin kuin Jeesus armahti Pietarin, kun tämä oli hänet kieltänyt, tai niin kuin Jeesus armahti syntiset ja marginaaliin sysätyt ja syrjäytetyt, joiden kanssa hän tahtoi viettää aikaa, tai niin kuin Jeesus armahti toisella ristillä roikkuvan ryövärin, niin on hän armahtanut meidätkin. Hän antaa meille armonsa kasteessa. Hän antaa armonsa ehtoollisessa. Hän antaa lakkaamatta armonsa evankeliumin sanoissa, Raamatun lupauksissa.

Hän on rakastanut meitä, koska olemme hänelle rakkaita, hänen ystäviään. Hän on antanut henkensä ystäviensä puolesta. Hän on omalla kuolemallaan vapauttanut meidät kuoleman vallasta. Sinut ja minut on lunastettu. Meidät on vapautettu. Hänen armonsa vapauttaa, hänen ystävyytensä yhdistää.

Ja se on hyvä muistaa, kun kysymme tämän kolmannen kysymyksen: 

Keitä me olemme Jeesukselle?

Olemmeko hänelle uppiniskaista kansaa, josta Hesekielin kirjassa puhuttiin? Onko meilläkin kovat kasvot ja taipumaton sydän niin kuin israelilaisilla, Jumalaa vastaan nousseilla? 

Millaiset kasvot Jeesus näkee, kun hän katsoo meitä? Millaisen sydämen, kun hän katsoo pinnan alle?

Ehkä on niin, että joskus meitä kristittyjä tai meitä luterilaisia vaivaa totisuus ja ilottomuus. Ainakaan meidän kasvoiltamme ei liian herkästi näy ilo, riemu ja helpotus siitä, että uskomme Ylösnousseeseen, siis Kristukseen, joka on voittanut kuoleman ja kaiken pahan vallan. Että syyllisyys on poissa. Ei tarvitsisi olla enää syyllisen näköinen. Rakkaus on murtanut vihan. Armo on tuonut turvan pelon ja häpeän keskelle.

Keitä me siis olemme Jeesukselle? Onko aihetta iloon?

No, on.

Sillä me olemme kirkko, jonka Jeesus rakentaa, on rakentanut. Hän on rakentanut kirkkonsa, seurakuntansa, lujalle ”kallioperustalle”. Mikä on tämä kallio?

Pietari saa uuden nimen. Hän oli aiemmin Simon, mutta hän saa nimen Keefas, Pietari, eli kallio. Pietarinko varaan kirkko on rakennettu? Vai onko seurakunnan perustuksena ennemmin se, mitä Pietari, tuo joka on muutenkin usein äänessä, sanoo muiden apostoleiden puolesta? Siis tuo Pietarin uskontunnustus: Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika.

Keitä me olemme Jeesukselle? Efesolaiskirjeessä meistä seurakuntana sanotaan, että me olemme jokainen ”kiviä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat”, mutta ”jonka tärkein kivi on itse Kristus Jeesus”. 

Kristus on se, jonka varassa seurakunta lepää. Usko siihen, että Jeesus on Kristus, elävän Jumalan Poika. Usko, jota ei Pietarikaan saanut keneltäkään kuolevaiselta, vaan jonka antoi taivaallinen Isä. Meillekin tuon uskon Jeesukseen Kristuksena, elävän Jumalan Poikana, antaa taivaallinen Isämme, Pyhän Hengen lahjana. ”Kristuksen ja Pyhän Hengen voima tekee teistä asunnon Jumalalle.”

Tuon uskon varaan kristillinen kirkko on rakennettu ja rakentuu tänäkin päivänä. Seurakunta, jonka Jeesus kalliolle rakentaa, on kreikaksi ”ekklesia”, koolle kutsuttujen joukko. Me olemme Jeesukselle koolle kutsuttuja. Hän on kutsunut meidät yhteen. Jokainen kastettu saa kutsun yhteyteen.

Yhteydestä puhuttiin myös Ylivieskan herättäjäjuhlilla, joilla ehdin eilen vierailla. Entinen europarlamentaarikko Jutta Urpilainen piti seurapuheen, jossa hän puhui muun muassa siitä, miten kerran 2000 vuotta sitten poika pyysi isältään, että he olisivat yhtä. Että me olisimme yhtä. Se oli Jeesuksen toive silloin. Se on hänen toiveensa tänäänkin. Että me olisimme yhtä.

Usko Kristukseen, käsitys Jeesuksesta, ei saa olla erilleen repivä voima. Sen on oltava yhteen liittävä ja yhteyttä rakentava voima. Meidän on tehtävä töitä ja rukoiltava, että olisimme yhtä. Yhteen kutsuttuja ja niin yhtä kuin mitä biljoonat solut ovat yhdessä ihmisruumiissa tai erilaiset ruumiin jäsenet, jotka eivät tule toimeen yksin, vaan tarvitsevat toisiaan.

Niin mekin tarvitsemme. Emmekä vain me täällä Kangasniemen kirkossa tai Kangasniemen seurakunnassa, vaan koko maailmassa, kaikkien kristittyjen kesken mutta erotuksetta myös kaikkien ihmisten, kärsivien ja puutteenalaisten lähimmäisten, syntisten ja marginaaleihin syrjäytettyjen kesken. Että me yhtä olisimme.

Jeesus lähettää meidätkin, niin kuin kerran apostolit, kertomaan omalla elämällämme ilosanomaa Jumalan suuresta voimasta, joka voi katkoa siteet ja vapauttaa haudankin vallasta. Me olemme niitä, jotka lähetetään paitsi kertomaan Ylösnousseesta, myös toimimaan Ylösnousseen edustajina, hänen käsinään ja korvinaan ja ruumiinaan tässä maailmassa. Jatkamaan uskon ja toivon ja rakkauden työtä, jota hän teki kaikenlaisten ihmisten kanssa. Armahtamaan ja lohduttamaan, kulkemaan vierellä ja rohkaisemaan, kuuntelemaan ja kestämään toisen kanssa ja toisen puolesta inhimillinen kipu.

Ja sitten kerran näkemään Kristus, elävän Jumalan Poika, kasvoista kasvoihin, kun seurakunta, koolle kutsuttujen joukko, kutsutaan yhteen laulamaan lauluamme hänelle, joka on meitä rakastanut, meidät vapauttanut ja meidät kutsunut ja lähettänyt.