Vielä palataan

Saarna 21.6.2026
Hoos. 12:6-7; Room. 4:1-8; Luuk. 15:11-32

Sanotaan näkemiin,

toivon että vielä palataan.
Pihapuut ovat kyynelten varsia.

Tavarat on pakattu,
pistän auton valot päälle ja
sinä piilotat avaimen ruukkuun.

Kesän tyynet hetket, retket rantaan
vaihtuu syksyn pohjoistuuliin.
Hei hei hei hei nähdään vuoden päästä.

Näin kaihoisasti laulaa Samuli Putro kappaleessaan Kesän tyynet hetket. Keskellä suloista suvea ja kesän ihanuutta ei ole ehkä kovin hohdokasta aloittaa saarnaa ajatuksella, että tämäkin kesä päättyy pian.

Mutta niin se kuitenkin on. Juhannuskoivut lakastuvat ja kuivuvat pois. Aika, jonka saamme, on ohikiitävää. Ei ole yhdentekevää, kuinka me aikamme käytämme. Kesästä saa nauttia niin kauan kuin sitä kestää. Hetkeen kannattaa tarttua, tarrata tilaisuuksiin, koska niitä tuntuu olevan vain rajallinen määrä. Mahdollisuuksia ei ole tuhlattavaksi. Vai onko sittenkin?

Luin äsken kertomuksen, jota kutsutaan tuhlaajapoikavertaukseksi. Poika tuhlaa omaisuuden, jonka isältään sai. Se on yksi tapa sanoa, että hukkaa mahdollisuutensa. Poika olisi voinut tehdä rahoilla mitä vain. Sijoittaa viisaasti, hankkia jotain kestävää, kouluttautua, mitä vain. Sen sijaan hän laittoi kaiken holtittomasti menemään. Upea tilaisuus valui käsistä kuin hiekka sormien välistä.

Tehokkuutta, tuottoa ja tappiottomuutta korostava nykymeno ei tuollaisesta tuhlailusta innostu. Menetetty tapaus, sanoisivat ne, joiden mukaan valta on vahvoilla ja heikommilta sietääkin viedä oljenkorret pois. Ihanteellista on onnistua ensimmäisellä yrityksellä. Muuten olet mokannut. Kuinka helppoa on tuhlaajapojan tavoin meidänkin ajatella, että saamme vain yhden mahdollisuuden.

Tuhlaajapoikavertauksen isä on Jumala, joka jakaa hyvyyttään luoduilleen. Totta kai hän toivoo, että menestyisimme ja onnistuisimme sillä mitä meillä on, sillä, mitä saamme. Hienoa, jos voimme vailla huolia nauttia keskikesän lämmöstä ja luonnon antimista. Mutta elämässä voi olla meneillään myös asioita, jotka varjostavat ja synkentävät yöttömän yön valoa. Vaikka olisi mahdollisuus iloita ja kiittää, on mahdollisuus samaan aikaan myös pettyä ja hävitä kaikki.

Tuhlaapojan isä ei ole onneksi vain voittajien Jumala. Vaikka tappion kohdatessa kokisimmekin, että peli on pelattu, peli ei koskaan ole vielä pelattu. Vaikka olisimme valmiit unohtamaan arvomme Jumalan lapsina, hän ei unohda arvoamme. Hänelle me ihmeellisellä tavalla olemme loppuun asti kokemuksistamme, tuhlailuistamme, menetyksistämme, tappioistamme ja virheistämme huolimatta rakkaita lapsia.

”Isä näki hänet jo kaukaa, ja hänen sydäntään riipaisi.” Poika oli tuhlannut mahdollisuutensa. Hän, jolle maailma oli auki ja kaikki mahdollista, joutuu palaamaan häntä koipien välissä kotiin. Ei hän edes odota, että isä ottaisi hänet takaisin. Varovasti toivoo ja anelee. On valmis tarttumaan toiseen mahdollisuuteen, mutta renkinä, työntekijänä omalle isälleen.

Sellainen voi olla meille mahdollista. Että tuhlattuamme sen yhden mahdollisuuden, emme enää uskalla unelmoida toisesta samanlaisesta. Tyydymme vähempään. Tartumme siihen, mitä on tarjolla.

 

Isälle tämä ei kuitenkaan sopinut. Hän näkee poikansa jo kaukaa, hänen sydäntään riipaisee, ja hän juoksee kotiin palaavaa poikaansa vastaan. Ottaa syliin, pukee vaatteisiin ja laittaa sormuksen merkiksi siitä, että oma lapsi on palannut kotiin.

Jotain kertoo Jumalan asenteesta meitä kohtaan se, että tuhlaajapojan isä kehtaa juosta poikaansa vastaan. Juoksuaskeleet olivat nimittäin antiikin ajan vanhemmalle miehelle sopimattomat. Mitä naapuritkin nyt ajattelevat, kun tuolla tavalla nolosti lähtee hölkälle. Mutta isä ei välitä omasta maineestaan muiden silmissä, vaan on valmis laittamaan itsensä peliin, koska on saanut poikansa takaisin.

Jumalan asenne meitä jokaista kohtaan on rakkaus. Rakkaudessa ei ole pelkoa eikä häpeää. Tuon rakkauden syliin mahtuvat kaikki tappiomme, kaikki virheemme, kaikki menetetyt mahdollisuudet, kaikki mistä olemme noloja tai pettyneitä. Jumala kestää ne, mitä itse emme kestä. Hän avaa sylinsä ja ottaa meidät luokseen sellaisina kuin olemme.

Ei hän ole vihainen tai pettynyt, kun palaamme tyhjin käsin tuhlailureissuiltamme. Sen sijaan hän iloitsee, iloitsee ja järjestää juhlat, kun minä tai sinä haluamme lopulta tulla takaisin hänen luokseen. Palata hänen huolenpitonsa, hänen hyvyytensä, hänen rakkautensa syliin.

Se on syli, jossa me saamme myös uuden mahdollisuuden. Sillä Jumalalla ei ole vain rajallinen määrä mahdollisuuksia, joita hän meille voi antaa. Emmekä me ansaitse niitä omilla teoillamme tai mokien välttämisellä, vaan armosta. Että riippumatta, miten ison laskun olemme tuhlailemalla saaneet aikaan, hän maksaa sen puolestamme. Hän antaa aloittaa alusta, uudestaan, puhtaalta pöydältä. Uusi armo, uusi mahdollisuus, uusi tilaisuus, johon tarttua. 

Kesän tyynet hetket, retket rantaan
Vaihtuu syksyn pohjoistuuliin
Hei hei hei hei nähdään vuoden päästä

Meidän ei tarvitse odottaa vuottakaan. Sillä yhtä paljon kuin itse tuhlaamme, niin tuhlaa Jumalakin armoaan. Häneltä se ei lopu kesken. Hänellä on sitä meille vuoden jokaiselle päivälle, oli kesä taikka talvi.