Saarna 7.4.2024
1. sunnuntai pääsiäisestä - Ylösnousseen todistajia
Ap.t. 13:23-33; Luuk. 24:36-49
 |
| Kuva brisch27 Pixabaystä |
En tiedä, oletko joskus ollut tilanteessa, jossa on ollut vaikea löytää oikeita sanoja. Kun vaikka joku läheinen suree tai kärsii pelosta tai ahdistuksesta. Tai kun joku on ihan poissa tolaltaan eikä näe minkäänlaista pakokeinoa lohduttomasta umpikujasta. Sitä yrittää sanoa jotain, kuten ”tsemppiä” tai ”kaikki järjestyy”, tai ”voimia kaikkeen tähän” tai ”et ole tässä yksin”. Ja sitten sitä toivoisi, että osaisi sanoa paremmin. Tuntuu helposti, että omat toivotukset eivät oikein riitä.
Viimeisimpänä meidät on sanattomaksi varmaan saanut Vantaan kouluampuminen tiistaina. Jäämme kipeän ja järkyttävän tragedian edessä vaille oikeita sanoja. Emme löydä selityksiä. Tuntuu avuttomalta, kun omat neuvot eivät riitä.
Mutta ehkä näissä tilanteissa ei tarvitakaan aina sanoja. Vaan riittää, kun on vain vierellä ja kuuntelee. Antaa toisen puhua tai olla ihan vain hiljaa. sanoa. Jo se rauhoittaa. Jo se tuo apua, kun on läsnä ja antaa toiselle aikaa.
Päivän evankeliumissa Jeesus kuitenkin taisi löytää oikeat sanat. Hän tulee keskelle pelkoa ja hätää ja sanoo: ”Rauha teille”.
Jeesuksen pääsiäistoivotus meillekin on rauhan toivotus. ”Rauha teille!” Hän toivoo meille rauhaa.
Koska sydän on helposti levoton.
Koska järkytys on vallannut mielen.
Koska ei ole aina niin helppo ymmärtää, miksi on käynyt niin kuin on käynyt.
Koska jäämme selityksiä vaille.
Koska tarvitsemme rauhaa.
Opetuslapset olivat lukittujen ovien takana, koska he pelkäsivät. He pelkäsivät, että jos heidät löydetään, heille voisi käydä samoin kuin Jeesukselle. Ja miten Jeesukselle kävi. Ei ollenkaan niin kuin he olivat kuvitelleet tai toivoneet. Jeesus vangittiin, tuomittiin, jätettiin yksin. Häntä ruoskittiin ja piinattiin, häntä lyötiin haavoille ja lopulta naulittiin ristille. Hänelle tapahtui jotain sellaista mitä ei osattu selittää. Käsittämättömän kärsimyksen äärellä he jäivät sanoja vaille.
Mutta nyt Jeesus saapuu heidän luokseen, Ylösnousseena, kuoleman voittaneena, ja toivottaa: ”Rauha teille!”
Ja sitten hän ryhtyy antamaan selityksiä. Avaamaan hieman, miksi kävi niin kuin kävi. Hän sanoo: ”Kaiken sen tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu.” Ja siinä hän avasi heidän mielensä ymmärtämään paremmin. Rauhoittelemalla. Opettamalla. Ja viipymällä heidän luonaan.
Sillä Jeesus ei vain toivota rauhaa, vaan hän tuo ja antaa rauhan.
Jeesuksen viestintätapa ei ole pikaviestien, snäppien ja tiktokkien maailmasta. Jeesus antaa aikaa. Hän kohtaa kokonaisvaltaisesti, ajan kanssa. Hän ottaa vastaan pelon ja järkytyksen, hämmennyksen ja epäilyn. Hän jää aterialle opetuslasten kanssa ja viipyy heidän luonaan. Hän antaa heidän kysymyksilleen aikaa.
Ehkä usko on sellaista. Ehkä usko nimenomaan tarvitsee aikaa vahvistuakseen. Rippikoulu on yksi kasvun paikka. Mutta ei usko ole sittenkään valmis, kun konfirmaatiossa selfieitä kuvataan. Pienestä lapsesta kiikkustuoliin asti olemme kesken ja uskon on mahdollista vahvistua. Sillä se voi välillä myös horjuakin. Uskon olemukseen kuuluvat epäilykset ja kysymykset, myös kieltämiset ja kavaltamiset. ”He eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat.” sanotaan opetuslapsista.
Jeesus viipyi opetuslasten luona ylösnousemuksen jälkeen, jotta usko voisi syntyä ja vahvistua. Usko Ylösnousseeseen, kuoleman voittaneeseen ja uusia mahdollisuuksia avaavaan Jumalaan syntyi noiden kohtaamisten pohjalta. Se antoi opetuslapsille ihmeellisen rohkeuden lähteä suljettujen seinien sisältä ulos maailmaan kertomaan uskostaan elävään Jumalaan, ylösnousseeseen Jeesukseen.
Tästä Paavalikin puhui sanoessaan: ”Hän ilmestyi sitten usean päivän aikana niille, jotka yhdessä hänen kanssaan olivat tulleet Galileasta Jerusalemiin. Nämä ovat nyt hänen todistajiaan, he todistavat hänestä Israelin kansalle.”
Ehkä mekin voimme saada saman ihmeellisen voiman ja rohkeuden. Että sanoja vailla lähdemme liikkeelle, oli se liike miten pieni tahansa, se voi olla maratonin mittainen liike tai se voi olla vain pieni muutaman asteen liikahdus, jolla katseemme kääntyy hieman eri suuntaan ja näemme asiat uudella tavalla.
Että sanoja vailla saammekin sanat, joilla kertoa ja julistaa, todistaa siitä, mitä usko Jeesukseen minulle merkitsee.
Että voimia ja neuvoja vailla saammekin sellaisen levollisuuden, että kykenemme olemaan läsnä tilanteessa, jossa on myös järkytystä ja pelkoa.
Että rauhattomina saamme sellaisen rauhan, jonka vain Jumala voi antaa, kun hän kohtaa minut oman elämäni tilanteessa, omana itsenäni, omien lukittujen ovieni takana, ja puhuttelee minua, toivottaa minullekin rauhaa, ja ryhtyy minussakin rakentamaan rauhaa läsnäolollaan, sanoillaan ja ajan kanssa.
Jeesus on keskellämme. Hän on ylösnoussut. Hän puhuu meille sanansa kautta, yrittää Raamatun sanoissa opettaa meille, millaiset ovat Jumalan suunnitelmat, millaiset on Jumalan mahdollisuudet ja millaista on Jumalan rakkaus. Hän jakaa kanssamme aterian, kun käymme yhdessä ehtoolliselle. Siinä hän antaa itsensä meille uskon vahvistukseksi. Että ymmärtäisin, että todella, minun puolestani annettu ja vuodatettu. Että kaikki on sovitettu ja anteeksi annettu. Että voin rauhassa nousta ja elää elämääni. Sillä hän on kanssani. Hän on lähellä. Hän on elossa. Eikä hän jätä minua yksin. Siihen saan luottaa. Siitä saan rauhan. Tänäänkin.
Kommentit