Toisen pääsiäispäivän saarna 18.4.2022
Ylösnousseen kohtaaminen
 |
| Kuva: Pixabay |
Pääsiäinen – tuo kaikkien käännekohtien äiti.
Pääsiäinen – tuo tunteiden ja tunneskaalojen juhla.
Ajattelepa vaikka. Ensin palmusunnuntain iloinen odotus. Hurraahuudot ja hoosiannat. Tihentyvä tunnelma, kun ihmiset tungeksivat pääsiäisjuhlille. Jotkut odottavat pelastusta, näkevät kuninkaan aasin selässä. Vaatteita lasketaan tielle kuin punaista mattoa. Toiveet heräävät, suunnitelmia jo piirretään mieleen, kuvitelmia siitä, miten Jumala puuttuisi tilanteeseen ja antaisi apunsa.
Sitten kiirastorstain lämpö ja läheisyys. Hämärtyneen illan yhdessäolo, yhteys ystävien kesken. Monenlaiset tyypit saman pöydän ääressä. Ja sitten kummalliset sanat: ”Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini, se annetaan teidän puolestanne.” Salaperäinen, arvoituksellinen tunnelma aivan kuin oltaisiin jonkin ihmeellisen äärellä, jonkin uuden edessä.
Sitten yön pimeys. Getsemanen väsymys ja valveillaolon vaikeus. Tuskanhiki otsalla, ahdistus rinnassa. Pilvet täysikuun edessä. Epävarmuus, epäusko, epätoivo. Tarttuako maljaan, joka on edessä, vai antaisiko mennä ohi. Opetuslasten luopuminen, pelko, viha, miekkaan tarttuminen. Lopulta tuleminen ystävän hylkäämäksi, läheisimmän kieltämäksi. Uskon liekki, joka ei jaksanut enää. Toivo, joka ei pysynyt yllä. Yksin jättäminen, yksin jääminen.
Sitten tuomio, pilkatuksi tuleminen, fyysinen kipu, epäoikeudenmukaisuus. Pitkäperjantain suru ja pettymys ristin juurella. Hätä, syyllisyys ja piileskelyn pakko. Turvallisuuden järkkyminen maan järistessä, auringon pimeneminen, tulevaisuudelta pois putoava pohja.
Hiljainen lauantai. Haudanvakava tunnelma. Kun ei tiedä, mitä ajatella. Shokkireaktio kaikelle, mitä on koettu, kaikelle, mikä on nyt ohi. Tyhjyys, lamaannus, kyynisyys. Kuolema, joka nauraa kitkerää nauruaan jokaiselle, joka erehtyi luottamaan elämän mahdollisuuksiin.
Mutta sitten. Sunnuntaiaamu. Hämmästys tyhjällä haudalla. Hämmennys, mitä ihmettä, ei voi olla. Epäluuloisuus ja epäilykset, loogisen selityksen etsiminen. Mutta silti pieni varovainen ilo, aavistelevan empivä varmuus siitä, jos tämä olisikin totta.
Sitten sydämet, jotka hehkuvat innosta. Kasvot, joilla on uusi ilme. Silmät, jotka loistavat ja hohtavat uutta toivoa. Tuo mullistava kohtaaminen Emmauksen tiellä. Muukalainen, joka liittyy seuraan, murskaa murheen ja murtaa leivän. Kohdatuksi tulemisen kauneus, kaiken koetun kääntyminen päälaelleen, maailmankirjojen meneminen sekaisin, tajunnan räjäyttävä ällistys ja tarve kertoa siitä muillekin. Halu ihmetellä yhdessä. Vakuuttua yhdessä. Uskoa yhdessä. Ne olivat nimenomaan kohtaamiset Kristuksen kanssa, jotka saivat ihmiset uskomaan ylösnousemukseen.
Pääsiäinen on todellakin kaikkien käännekohtien äiti ja kaikkien tunneskaalojen juhla. Mutta tällä tiellä ei ole kyse mistään fiilistelystä, vaan siitä, että niin kuin tunteet mahtuvat mukaan, meistä jokainen mahtuu mukaan.
Tunteilla on elämässä tärkeä tehtävä. Ne kertovat, että olemme elossa ja asioilla on meille väliä. Ne ohjaavat toimintaamme ja ovat mukana kaikessa tekemisessämme. Mieli ry:n sivuilla sanotaan, että tunteet ”antavat värit ja sävyt elämään. Ne tuovat meille tärkeää tietoa monesta asiasta. Tunteet kertovat, mistä kiinnostumme, mitä rakastamme, mistä innostumme, mitä inhoamme, suremme tai mihin petymme.” - - Ne myös ”säätelevät käyttäytymistä ja ohjaavat toimimaan suhteessa ympäristöön ja toisiin. Tunteiden tarkoitus on ollut suojella elämän jatkumista.”
Tunteiden kautta me teemme näkyväksi ja todeksi elämäämme, arvojamme, omia ajatuksiamme ja sisimpämme lauluja. Tunteiden avulla me näytämme, mitä asiat merkitsevät meille. Tällä tiellä tunteet laulavat myös uskostamme. Tie Jerusalemiin ja tie Emmaukseen on kuin uskon tie. Sille mahtuvat odotus ja toivo, halu liittyä mukaan joukkoon, kaipaus yhteyteen, jossain vaiheessa ehkä pettyminen ja odotusten osoittautuminen joksikin aivan muuksi, suru, uupumus, yksinäisyys kuin kokemus ristillä: kuin Jumala olisi minut hylännyt. Mutta lopulta myös käännekohta: tyhjä hauta, sen käsittämisen vaikeus, voiko muka olla niin kuin muut kertovat, no ei varmaan pidä paikkaansa, omin silmin on saatava nähdä todisteet; ja viimein kohtaaminen, tunnistaminen, ymmärtäminen hiljalleen. Hiljalleen asiat loksahtavat paikoilleen. Merkitykset avautuvat hiljalleen. Silmät aukenevat vähitellen sille, että näin pitikin käydä. Tällainen tie pitikin kulkea. Elämä pujotteli syystä tällaista reittiä.
Emmauksen tiellä tapahtuneen käsittäminen tapahtui kulkijoille kolmen vaiheen kautta. Ensiksikin niin, että Kristus liittyi murheen murtamien opetuslasten seuraan. Viipyi vierellä ja jakoi matkaa yhdessä heidän kanssaan. Ei tungeksinut eikä kieltänyt opetuslasten tunteita tai heidän kokemuksiaan, vaan kyseli ja kuunteli, mitä he ajattelivat, mikä heidän mieltään painoi, miksi he tekivät matkaa allapäin. Kristus antoi heille tilaa. Hän antoi heidän tunneskaalalleen tilaa.
Toiseksi Kristus auttoi heitä ymmärtämään Vanhan testamentin lupauksia ja Jumalan toimintasuunnitelmaa. ”Hän selitti heille Mooseksesta ja kaikista profeetoista alkaen, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu.”
Kolmanneksi Kristus jäi aterioimaan heidän kanssaan. Silloin heidän silmänsä avautuivat, silloin he tunsivat hänet, kun hän mursi leivän. Ateria palautti ehkä tunteen aikaisemmasta yhteyden kokemuksesta, hetkestä, joka oli jaettu yhdessä.
Miten Jumala siis toimii tällä uskon tiellä? Sanansa kautta. Ehtoollisen kautta. Mutta myös inhimillisen läheisyyden kautta. Kun kaksi tai kolme on koolla, kun elämän todellisuutta jaetaan, kun tunteita koetaan ja toisen kokemuksille annetaan tilaa, kun kuljetaan rinnakkain ja yritetään ymmärtää lähimmäisen tilannetta. Siitä, jota rakkaudeksi kutsutaan, Jumala myös sanassaan meitä opettaa, ja siitä on kyse myös ehtoollisessa, jossa erilaiset elämänkokemukset mahtuvat samaan pöytään yhdessä toistensa ja yhdessä Kristuksen kanssa. Hänen rakkautensa on tarkoitettu jaettavaksi yhdessä muiden kulkijoiden kanssa.
Kiirastorstaina, iltamessussa minuun teki vaikutuksen erityisesti se draamallinen hetki messun lopussa, kun opetuslasten kynttilät sammutettiin. Ajattelen, että kynttilät kuvasivat opetuslasten uskoa, joka alkoi lepattaa yön tullen. Kun Jeesus otettiin kiinni, opetuslapset pakenivat. Uskon liekki sammui ja pimeys laskeutui.
Mutta tänään kohtaammekin kaksi kulkijaa, joiden liekki syttyy uudelleen: ”Eikö sydämemme hehkunut innosta, kun hän kulkiessamme puhui meille ja opetti meitä ymmärtämään kirjoitukset?”
Mikä mieletön käänne! Paenneiden, pettyneiden ja pelänneiden seuraajien sydän, josta surun ja menetyksen kylmän lohduton koura ehti saada otteen, sydän joka joutui kuin rotkon reunalle kyselemään suuntaa ja tarkoitusta, kun kaikki suunnitelmat menivätkin uusiksi, tuo sydän syttyykin hehkumaan innosta. Merkityksettömyyteen syttyy valo, silmiin syttyy toivo, sydämeen syttyy liekki, luottamus ja ilo. Ja heidän välilleen syttyy jakamisen ja yhteyden kipinä.
Kohtaaminen Ylösnousseen kanssa sytytti uskon takaisin. Tai oikeastaan, tuo kohtaaminen sytytti aivan uuden uskon: nimittäin uskon kuoleman voittaneeseen Kristukseen.
Jos tämä Kristus liittyisi tänään sinun seuraasi ja tulisi mukaan sinun tiellesi, millaisia tunteita se sinussa herättäisi? Millaisista tunteista hänelle haluaisit kertoa? Mihin suuntaan hänen kanssaan haluaisit kulkea? Ja ketä ottaisit mukaan tälle tielle.
Kommentit