Luomakunnan sunnuntai Jyväskylässä 28.5.2017
1. Moos. 2:4-9, 15-17; 1. Kor. 8:6; Joh. 1:1-4
Saarna
Hiljaa painan pääni ja vaikenen.
Katson sinun kättesi töitä.
Tunnen, kuinka pieni on ihminen.
Katson sinun kättesi töitä.
Seison rannalla ikuisuuden.
Luojan suuruutta ihmettelen.
(Pekka Simojoki: Katson sinun kättesi töitä.)
Adam oli aktiivinen nuorimies. Hän rakasti luontoa. Metsä oli hänen kotinsa, eläimet hänen ystäviään. Kaiken vapaa-aikansa hän vietti ulkosalla. Retkeillen, liikkuen, etsien aina uusia paikkoja, joita ihmetellä, ihastella ja tutkia.
Adam rakasti meren tuoksua, hän käveli avojaloin rannalla, hän istui tuntikausia kuunnellen lintujen laulua ja tuulen suhinaa ja aaltojen iskuja kalliota vasten.
Usein hän vei retkilleen myös ystävänsä Even. Yhdessä he nimesivät pikkueläimiä ja tutustuivat uusiin kasvilajeihin. Hiljaiset kävelyt kahdestaan usvaisilla poluilla oli kauneinta, mitä he kumpikaan tiesivät.
Eräänä päivänä kaikki muuttui, kun Adam joutui onnettomuuteen kiivetessään ylös jylhää kalliota. Hänen jalkansa lipesi ja hän putosi monta metriä alas kivikkoon. Adam selvisi hengissä, mutta hän halvaantui ja joutui kuukausiksi toipumaan sairaalan neljän seinän sisälle. Se teki Adamin hulluksi. Ei puita, ei vihreää, ei luonnon ääniä. Vain ikkunaruutu, josta saattoi seurata sään vaihteluita. Nopeasti alakulo ja ahdistus valtasivat nuoren miehen mielen. Elämänilo katosi samalla, kun katosi mahdollisuus tehdä sitä, mikä oli kaikkein parasta. Liikkua luonnossa.
Ystävä Eve yritti piristää masentunutta Adamia. Hän kävi vierailuilla, jutteli, oli pitkiä aikaa hiljaa sängyn vierellä. Adamin siipi pysyi maassa. Kunnes erään kerran Eve toi Adamille lahjan. Adam avasi sen ja löysi suuren laatikon, jonka kannessa oli kaunis maisema. Kuva metsästä, rannasta ja kalliosta. Se oli tuhannen palan palapeli. Kun ystävä oli lähtenyt, Adam avasi laatikon ja levitti palaset pöydälle. Hän teki palapeliä monta päivää. Pala kerrallaan maisema alkoi rakentua, samalla alkoi Adamin olo helpottua. Pala palalta hän alkoi tuntea kiitollisuutta niistä hetkistä, kun hän oli saanut olla osana maisemaa. Hän tunsi sieraimissaan tutut tuoksut. Hän kuuli korvissaan lintuystävien liverryksen. Hän jopa tunsi jalkapohjissaan polut, joita he olivat yhdessä kulkeneet, vaikka hän ei voinutkaan enää tuntea mitään.
Lopulta vain muutama palanen oli jäljellä. Adam oli päättämässä rakennustyötään iloisella mielellä. Kun palapelistä puuttui vain yksi palanen, ei Adam löytänyt sitä mistään. Maisema jäi rikkonaiseksi. Yksi pala jäi uupumaan. Murheissaan Adam alkoi ottaa palasia pois. Hän purki kaunista maisemaa vähän kerrassaan, kunnes jäljellä olivat vain reunat. Hän tiesi, ettei koskaan saisi takaisin sitä, mitä oli kerran saanut kokea. Kun kaikki oli kohdallaan. Kun kaikki oli täydellisesti.
Sinä piirsit taivaat ja auringon.
Katson sinun kättesi töitä.
Sinun luomisvoimaasi kaikki on.
Katson sinun kättesi töitä.
Seison rannalla ikuisuuden.
Luojan suuruutta ihmettelen.
Toivottomuus voi vallata mielen, kun katsomme Luojan kätten töitä ja omien käsiemme jälkiä niissä. Eeden on särkynyt. Paratiisi on kaukana. Olemme heittäneet hukkaan jo monta palasta. On viljelty, mutta miten on varjeltu? Miten on hoidettu luomakuntaa Luojan työtovereina?
Monet tutkimukset osoittavat, että ympäristökriisin edessä ihmiset herkemmin kieltävät koko asian kuin ryhtyvät toimeen. Maapallon tila on niin kipeä asia, että sen edessä toiminnot halvaantuvat. Ihminen kokee itsensä pieneksi ja neuvottomaksi. On helpompi torjua koko ongelma kuin etsiä mahdottomalta tuntuvia ratkaisuja.
Mistä aloittaa, kun tekoihin on vaikea tarttua? Voisiko aloittaa vaikka sanoista. Siitä, että yrittää sanoa ääneen, että jotain pitäis tehdä. Myöntää sen, että luomakunta on monenlaisten uhkien kohteena. Ihminen kuluttaa yli maapallon kestokyvyn. Ilmasto lämpenee. Metsiä tuhotaan. Eläin- ja kasvilajit katoavat kartalta.
On kristillistä, jopa raamatullista, luottaa, että ääneen sanominen on jo askel eteenpäin. Sana luo uutta todellisuutta. ”Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä.” Kun asioista puhutaan, voi löytyä keinoja, voi muuttua asenteet, voi syntyä uusia toimintatapoja suhteessa luomakuntaan.
Jumalan sana luo uutta koko ajan. Päivän tekstit muistuttavat siitä, kuinka Jumala on tahtonut luoda tämän kaiken, mitä on olemassa. Luodulla on merkitys. Sana auttaa näkemään luomakunnan arvon. Ne sanat, joita kuulemme ja puhumme, armon sanat, uskon sanat, rohkaisun sanat, toivon sanat, rakentavat sanat, niillä on uutta luova voima. Ne voivat johtaa varjeleviin tekoihin ja valintoihin, maapalloa hoitavien sanojen ja toiveiden toteutumiseen.
Sana luo uutta. Sanalla tarkoitetaan ennen muuta Kristusta. Kun epätoivo valtaa mielen, kun neuvottomuus halvaannuttaa, kun tekee mieli ennemmin torjua kuin toimia, Kristus voi saada meissä muutoksen aikaan. Sama Kristus, jonka kautta on kaikki luotu, sama Kristus, joka on ollut mukana myös meidän luomisessa, hän on meidän kanssamme myös nyt. Hän on mukanamme myös, kun lähdemme kantamaan vastuuta maailmastamme. Tai oikeastaan Jumalan maailmasta, hänen luomakunnastaan, hänen kättensä töistä.
Kun jaoin tuon Adamin tarinan kotona puolisolleni, hän toivoi sille jatkoa, hän toivoi onnellista loppua. Mutta onnellinen loppu täytyy meidän kirjoittaa yhdessä. On meidän jokaisen tehtävä rakentaa palapelistä ehjempi. On meidän tehtävämme varjella, ettei yksikään palanen enää joudu hukkaan. On meidän tehtävämme pitää huolta siitä maisemasta, joka on itse kullekin rakas. Tässä tehtävässä Kristus on meidän kanssamme.
Sinä jätit voiman ja kirkkauden.
Katson sinun kättesi töitä.
Sinä tulit veljeksi heikkojen.
Katson sinun kättesi töitä.
Seison rannalla ikuisuuden.
Luojan suuruutta ihmettelen.
Kommentit