Yllätin kaikki, eniten itseni. Siivosin talon. Rouva lausui jo eilen ääneen, että pitäisi siivota. Lausui vain todeten. Ei siinä kehotusta ollut.
On vapaapäivä. Rouva tekee keikkaa Uuraisille silloin tällöin, kun olen vapaalla. Siksi, kun sain pienimmän päiväunille ja noudettua isoimman eskarista, saavuimme kotiin, laitoin dvd-soittimeen "101 dalmatialaista" ja ryhdyin hommiin. Minulle siivoamaan ryhtyminen on valtava saavutus. Heti suoriuduttuani keitin oikein kahvit ja sulatin pakastettua marjapiirakkaa, vaikka sovittiin sunnuntaina, että nyt herkuttelu vähenee. Tätä ei ehkä lasketa, kyseessä on palkinto. Tai ehkä lasketaan.
Koko viime viikonlopun ajatukset kypsyivät perhekysymyksissä, lähinnä isänpäivän messuvalmistelujen ansiosta. Isäkysymyksiä olen pohtinut kyllä jo pidempään. Luin syyslomalla Juha T. Hakalan kirjan "Onnellinen lapsi. Vanhempien kasvatusoppi" (joka on jatko-osa "Isän kasvatusopille"). Hakala kirjoittaa hyvin ja asiaa. Helppo on nyökytellä hänen teeseilleen. Niistä jos yhden mainitsee niin läsnäolon. Vanhemman on hyvä olla läsnä lapsensa elämässä. Sen varassa lepää paljon, mitä tulee turvalliseen kasvuun.
Siksi tällaiset päivät, kun viettää aikansa itsekseen lasten kanssa kotona, ovat oikeastaan aikamoisen hienoja. Vaikka itselleen jäisi lepoaikaa vain hetkonen, vaikka silloin aukeaisi liian ilmeinen mahdollisuus siivota talo, vaikka aamusta iltaan katraan hoitaminen onkin täyttä työtä (vaimolle tästä respectit), ei ilman yhdessäoloa saisi kokea arjen iloja. Kuten sitä, kun Aaron (1v3kk) hymyssäsuin esitteleen, kuinka on juuri oppinut pyörimään. Tai kun Sohvi (5v) laulelee levyn tahdissa suljetun oven takana. Tai kun puheen kanssa takellellut Elia (6½v) harjoittelee onnistuneesti r-kirjainta.
Isinä olemisen helmihetkiä. Niille toinen kuppi kahvia.
On vapaapäivä. Rouva tekee keikkaa Uuraisille silloin tällöin, kun olen vapaalla. Siksi, kun sain pienimmän päiväunille ja noudettua isoimman eskarista, saavuimme kotiin, laitoin dvd-soittimeen "101 dalmatialaista" ja ryhdyin hommiin. Minulle siivoamaan ryhtyminen on valtava saavutus. Heti suoriuduttuani keitin oikein kahvit ja sulatin pakastettua marjapiirakkaa, vaikka sovittiin sunnuntaina, että nyt herkuttelu vähenee. Tätä ei ehkä lasketa, kyseessä on palkinto. Tai ehkä lasketaan.
Koko viime viikonlopun ajatukset kypsyivät perhekysymyksissä, lähinnä isänpäivän messuvalmistelujen ansiosta. Isäkysymyksiä olen pohtinut kyllä jo pidempään. Luin syyslomalla Juha T. Hakalan kirjan "Onnellinen lapsi. Vanhempien kasvatusoppi" (joka on jatko-osa "Isän kasvatusopille"). Hakala kirjoittaa hyvin ja asiaa. Helppo on nyökytellä hänen teeseilleen. Niistä jos yhden mainitsee niin läsnäolon. Vanhemman on hyvä olla läsnä lapsensa elämässä. Sen varassa lepää paljon, mitä tulee turvalliseen kasvuun.
Siksi tällaiset päivät, kun viettää aikansa itsekseen lasten kanssa kotona, ovat oikeastaan aikamoisen hienoja. Vaikka itselleen jäisi lepoaikaa vain hetkonen, vaikka silloin aukeaisi liian ilmeinen mahdollisuus siivota talo, vaikka aamusta iltaan katraan hoitaminen onkin täyttä työtä (vaimolle tästä respectit), ei ilman yhdessäoloa saisi kokea arjen iloja. Kuten sitä, kun Aaron (1v3kk) hymyssäsuin esitteleen, kuinka on juuri oppinut pyörimään. Tai kun Sohvi (5v) laulelee levyn tahdissa suljetun oven takana. Tai kun puheen kanssa takellellut Elia (6½v) harjoittelee onnistuneesti r-kirjainta.
Isinä olemisen helmihetkiä. Niille toinen kuppi kahvia.
Kommentit