comeback

elinan blogin elina harmitteli eilen minulle sitä, etten ole kirjoittanut tänne pitkiin aikoihin. totta se on. ja harmikin. pappina olen yrittänyt opetella siihen, että kaikki palaute on hyväksi, kaikessa palautteessa avautuu ovi muutokseen. astun nyt kynnyksen yli ja koetan tehdä paluun kynän varteen.

riittää, kun puran eilisen. se oli tunnelmarikas päivä. aamulla saarnasin väsynein silmin ja epävarmoin mielin. oli sanoista kuitenkin pidettykin, sain kuulla kirkon ovella. messusta kiiruhdin kastamaan. pienellä ristiäisväellä vietettiin koskettava, rento ja iloinen juhla. en miltei malttanut kahveilta lähteä.

eilisessä kasteessa toteutui helluntain juhlaluonne pienimuotoisestikin paremmin kuin aamun messussa. jos helluntai on kristikunnan kolmanneksi suurin juhla, ei se ainakaan kirkkokansaa saa liikkeelle. alttarilla oli kyllä kuusi kynttilää, mutta tuskin kirkossa kuutta seurakuntalaista normaalipyhää enempää, luulen että vähemmän oli. jumalanpalvelusten juhlallisuuteen vaikuttavat toki enemmän muut seikat kuin väkimäärä. siitä ei tässä sen enempää.

mutta kymmenen hengen kesken vietetyssä kastejuhlassa oli joka tapauksessa jotain enemmän. pidettiinhän ensimmäisenä helluntaina, kirkon syntymäpäivänä, ensimmäiset kasteet. oli hienoa jatkaa tuota perinnettä. olen yhä vahvemmin sitä mieltä, että toimitukset ovat ensisijaisia kohtaamisen paikkoja, joissa nimenomaan toimitaan seurakunnan keskellä.

työn ja elämän ilon täyttämän päivän päätteeksi sain suruviestin esikoistaan odottavilta ystäviltä. se hiljensi mielen, täytti silmät vedellä ja huusi korvissa: miksi? tutkimaton on Kaikkivaltiaan johdatus. aamulla puhuin siitä Vapahtajan luo puhaltavana tuulena, päivällä rukoilin sitä pienelle kastetulle, illalla olin sen edessä ymmälläni. puhaltakoon se silti edelleen, erityisesti surua kantavien lohduttomuuteen. vieköön luo Auttajan.

siunatkoon meitä.