on mahtavaa olla isä

vaikka sen toteaminen saattaa kuulostaa paradoksiselta juuri tänä aamuna, sellaisen yön jälkeen jona hampaita itkettiin ikenistä puhki. voivotuskonsertit pitivät vanhempia jalkeilla ja väsyneinä. puoliseitsemältä, kolmen pidemmän vieressävalvomisjakson jälkeen, olin varma, että nyt noustaan kahvinkeittimen ja puurokattilan ääreen. siirryin joskus sitä ennen sohvalle nukkumaan, siitä oli helpompi kömpiä ylös, maailman parhaan vaimonkin eduksi. no, elia nukkui kuitenkin puoli yhdeksän päälle. se sopi.

mutta juuri tämän yön(kin) vuoksi isänä oleminen on ihanaa. vaatimus vanhemman vierelle saapumisesta on suloinen. (lukija älköön käsittäkö ihan vinoon: yöllä heräämisen kokemus ei siltä toki tunnu. olisi upeaa nukkua joka yö kahdeksan tuntia putkeen.) pienen pojan itkahdus kutsuu täyttämään tehtävän, joka minulle on suotu. se korvien riipimisestä huolimatta on sisällöltään yhtä viaton kuin päivällä takertuminen jalan ympärille. se on tarvitsemista. halua olla lähellä.

olin eilen kirpputorilla. toivoin tavaroista eroon. toivoin sisäistä siivousta. siihen ei kierrätyksestä ihan ollut. mutta pojastani on. hän sai tänä aamuna vastenmielisen väsyneet silmäni aukenemaan elämälle. pari tuntia heräämisemme jälkeen tiskasin (äiti ja poika lähtivät kerhoon). kuppeja harjatessa alkoivat oman elämänpolun kaatumiset juosta silmissä. ymmärsin tämän hetken, isänä olemisen, oman kulkemiseni erityislaatuisuudesta jotain, mihin en ole niin tärkeiden kiireitteni uuvuttamilta silmiltäni nähnyt. oli pakko laskea harja vaahtoon ja ottaa astiakaapista tukea.

pienestä pojasta on paljoksi. kohta tulee toinen ihmeellinen. se on mahtavaa!