Toivoi vaikka toivoa ei ollut

Saarna 27.10.2019

20. sunnuntai helluntaista: Usko ja epäusko

1. Moos. 15:1-6; Room. 4: 16-25; Mark. 2:1-12

Vaellus on välillä vaivaista. Askel horjuu ja uskon liekki lepattaa. Elämä ei ole vain helppoa ja tasaista kulkua. Joskus voi epätoivo sumentaa näkymät niin, että on turha tuijotella tähtitaivaita. Kun ei sieltäkään mitään valoa näy.

Abrahamin usko on siksi helposti kadehdittavaa. Paavali kirjoittaa, että ”Abraham toivoi, vaikka toivoa ei ollut”. Jokin luottamus sai hänet jaksamaan. Usko antoi hänelle voimaa.

Abrahamin epätoivo ja tilanne tuossa Vanhan testamentin lukukappaleessa koski lapsettomuutta. Hän ja Saara olivat jo vanhoja, eikä heille ollut syntynyt suvun jatkajaa. Tuossa ajassa ja paikassa se merkitsi paitsi turvattomuutta, kun ei olisi lasta pitämässä vanhemmista huolta, myös häpeää suvun katkeamisesta.

Meillä on kenties itse kullakin oma kosketuspintamme, oma tunnekokemuksemme häpeään ja turvattomuuteen, pettymykseen ja toiveista tai toivosta luopumiseen. Jokin ei elämässä ole mennyt niin kuin odotit, jostain täytyi odottamattomasti luopua, elämän rajallisuus ja reunat tulivat vastaan.

Toivottomuudessa Abraham sai toivoa Jumalan lupauksesta. Kuin tähtiä taivaalla antaisi Jumala hänelle jälkeläisiä. Tähän lupaukseen Abraham uskoi. Raamatunkohdassa sanotaan, että hän uskoi heprean sanalla amn. Se on sama kuin meidän aamenemme. Aamen, jolla päätämme rukoukset ja toteamme, että se, mitä edellä olemme rukoilleet, pitää paikkaansa ja on totta ja varmaa. Aamenen lausuminen on totena pitävää uskoa, siinä on uskon tiedollinen ulottuvuus. Aamenella ymmärrys jotenkin yrittää luottaa siihen, että Jumala hoitaa asiaa. Että häneen on vara turvautua. Että hänen lupauksensa pitää. Niin kuin Abraham turvautui ja luotti Jumalan lupauksiin.

Samankaltaista luottamusta ja varmuutta osoittivat myös ne neljä miestä, jotka kantoivat ystäväänsä Jeesuksen luo. He laittoivat toivonsa Jeesukseen eivätkä lannistuneet, vaikka tupa oli täysi ja reitti Jeesuksen luo ummessa. Heidän uskonsa löysi lopulta tien Vapahtajan luokse. Ensin piti vain purkaa vähän kattoa, vähän kiipeillä ja vähän laittaa akrobatiaa peliin, jotta halvaantunut kaveri pääsi lähietäisyydelle Jeesuksen kanssa.

Vaellus on joskus vaivaista ja tiellä on usein monenlaista, mikä pitää kiertää ja ohittaa, jotta matka pääsee jatkumaan.

Jeesus näki miesten uskon. Hän näki vuodematolla makaavan, elämän rajallisuuden kahleisiin sidotun miehen. Hän näki toivottomuuden ja sumun, jotka peittivät sairaan ja hänen elinpiirinsä näköaloja. Hän näki turvattomuuden, joka miehen läheisille tämän liikuntakyvyn ja edelleen myös toimeentulon puuttumisen myötä koitui. Mutta hän näki myös toivoa siellä missä toivoa ei ollut. Hän näki miesten uskon, joka ei luovuttanut vaan etsiytyi Jeesuksen luo.

Jeesuksen näkökyky ja toiminta antavat toivoa kaikille, joita turvattomuus tai epätoivo painaa. Samoin tekee Paavalin pohdiskelu roomalaisille: ”Lupaus ja usko kuuluvat yhteen sitä varten, että kaikki olisi armoa. Näin lupaus on varma ja koskee kaikkia Abrahamin jälkeläisiä, ei vain niitä joilla on laki, vaan myös niitä joilla on Abrahamin usko.”

Abraham uskoi Jumalan lupaukseen, että hän saa vielä oman lapsen. Sairasta kantaneet miehet uskoivat ehkä Jumalan lupaukseen, että kerran saapuu Vapahtaja. Että kansa, joka pimeässä vaeltaa, näkee suuren valon.

Jeesus kulki kuin soihdunkantaja kaupungista toiseen ja herätti ihmisissä kiinnostusta niin kuin valo vetää puoleensa. Väkeä tuli koolle tungoksiin asti, Jeesuksen julkisen toiminnan alkuvaihe oli saanut aikaan mainetta ja suosiota. Ehkä myös uskoa siihen, että tässä opettajassa on jotain erityistä: hän parantaa sairaita ja julistaa sanaa.

Jeesus julisti sanaa Jumalan valtakunnan murtautumisesta esiin. Että Jumalan lupaukset toteutuvat. Että Jumala puuttuu peliin. Että taivas koskettaa maata. Katto aukeaa ja ihminen pääsee kosketuksiin Jumalan kanssa.

Mutta Jeesus ei ollut vain viestintuoja. Jumalan valtakunta tapahtui hänen sanoissaan ja teoissaan. Hän toimi Jumalan edustajana ja Jumalan valtuuksin, kuten kertomuksessa kerrotaan.

Jeesus näki miesten uskon ja julisti sairaalle synnit anteeksi. Teki jotain, mitä ainoastaan Jumala saattoi tehdä. Ei ihme, että lainopettajilla menee herne nenään. Eikä viimeisen kerran. Kyseessä on vain yksi monista kiistatilanteista Jeesuksen ja lainopettajien välillä. Osoitus siitä, että eivät suinkaan kaikki olleet Jeesuksen puolella tai löytäneet hänestä epätoivoonsa vastausta. Eivät kaikki silloinkaan lausuneet aamentaan Jeesukselle ja laittaneet toivoaan häneen. Sen sijaan he vastustelivat ajatuksissaan: ”Miten hän tuolla tavalla puhuu? Kuka muu kuin Jumala voi antaa syntejä anteeksi?”

Täysin ymmärrettävää lainopettajien näkökulmasta. Oli jumalanpilkkaa asettua Jumalan tilalle. Mutta kertojalla on tärkeää sanottavaa: Jeesus tunsi mitä he ajattelivat. Se on jotain, mikä myös kertoo jotain hänen jumalallisuudestaan. Ajatustenlukutaito oli myös Jumalalle rajattu ominaisuus. Psalmi toteaa Jumalasta, että ”Sinä yksin tunnet kaikkien ihmisten sydämet”. Yksin Jumala näkee sydämeen. Jeesus tuntee ajatukset. Hän näkee toivon ja toivottomuuden, uskon ja vastustuksen. Ja hän tekee, mitä Jumala voi: julistaa vapautuksen ja synnit anteeksi.

Jeesuksen toiminnassa on nämä kaksi ulottuvuutta. Hän julistaa syntien anteeksiantamusta. Hän tekee sen passiivimuodossa - sinun syntisi annetaan anteeksi, mikä viittaa juuri siihen, että Jumala yksin voi niin tehdä. Lisäksi hän parantaa halvaantuneen ja antaa hänelle kyvyn liikkua, näin palauttaa hänelle aseman hyväksyttynä ja yhteiskuntakelpoisena, kelvollisena yhteisön jäsenenä, joka voi nyt toimia ja pitää huolta läheisistään.

On tärkeää huomata, että Jumalan antama toivo ja vastaus ihmisen epätoivoon liittyvät jokapäiväisen elämän asioihin, ne eivät liity vain ajatuksiin ja asenteisiin, vaan ihmisen ruumiillisuuteen. Lapsettomuuteen ja halvaantuneisuuteen. Se kertoo minusta jotain tärkeää Jumalan suhtautumisesta ihmiseen kokonaisuutena, henkisenä, hengellisenä mutta myös ruumiillisena. Osa-alueet vaikuttavat toisiinsa. Henkinen rikkinäisyys voi ilmetä kipuna fyysisesti, fyysinen pahoinvointi voi johtaa alakuloon ja masennukseen, koska ihminen on kokonaisuus. Ja Jumalalle koko ihmisellä on väliä. Niinpä evankeliumin kertomuksessakin Jeesuksen kohtaaminen merkitsee koko ihmisen vapauttamista: sekä ruumiin parantumista että hengen pelastumista! (Ja lisäksi Jeesuksen toiminta koskee myös sosiaalista ulottuvuutta, kun hän palauttaa ihmisen yhteyteen toisten kanssa.)

Vaellus on joskus vaivaista. Päivän tekstit kertovat siitä. Oma elämämme kertoo siitä. Mutta päivän tekstit myös rohkaisevat ja antavat toivoa. Niissä on lupaus, että olipa vaivasi mikä tahansa, voit kääntyä sen kanssa Jumalan puoleen. Voit kantaa huolesi Jeesuksen eteen. Hän lupaa kuulla sinua. Nähdä sydämeesi. Kantaa ja kannatella sinua.

Ja jos hän näkee sydämeen, näkee hän myös epävarmuuden, hapuilun ja etsiskelyn. Uskon, joka hämmästelee ja kyselee. Uskon, joka vaeltelee ja kaartelee kiertoteitä. Sellainenkin päätyy Jeesuksen luo. Ei tarvitse olla Abraham saadakseen uskosta voimaa. Jeesus vapauttaa ihmisen kokonaan, hän vahvistaa myös hengessään köyhän ja uskossaan epävarman.

Sanotaan, että usko teki Abrahamin vanhurskaaksi. Vanhurskaus määritellään Jumalalle kelpaamiseksi. Vanhurskas on se, joka pitää sopimuksesta tai liitosta kiinni, hän kelpaa. Jeesus antoi halvaantuneelle kelvollisuuden parantamalla hänet, mutta myös julistamalla synnit anteeksi. Synteinemme me kelpaamme Jumalalle juuri Jeesuksen tähden. Jeesus tuo valon meillekin. Usko Jeesukseen tekee vanhurskaaksi, kelvolliseksi, armahdetuksi. Usko on keinomme pitää oma osuutemme Jumalan kanssa. Jumala tekee sitten osansa, lupaustensa mukaan.

Paavali vakuuttaa: ”Jumala on katsova vanhurskaiksi meidätkin, kun uskomme häneen, joka on herättänyt kuolleista Herramme Jeesuksen. Jumala antoi Kristuksen kuolla meidän rikkomustemme tähden ja herätti hänet kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden.”